Pentikäisen sukukirja: 

KUOLEMAJÄRVEN PITÄJÄ

Karjalan kannaksen Kuolemajärven pitäjä on tässä sukuselvityksessä esiintyvän Pentikäisten sukuhaaran kotipaikka. Pitäjä sijaitsee läntisellä Karjalan kannaksen osalla. Sen naapuripitäjiä olivat Koivisto, Johannes, Viipurin mlk, Heinjoki, Muolaa, Kanneljärvi ja Uusikirkko.  Pitäjä oli muodoltaan kapea ja pitkä. Kokonaispituus ylti yli 50 km:n ja kapein kohta oli alle kolme kilometriä. Leveyden yltäessä laajimmillaan 20 km:iin. Suomenlahden rantaviivaa pitäjään kuului parikymmentä kilometriä.  Muoto seurailee järven mittasuhteita. 

Viiri.jpgKuolemajarvi.gif

Pitäjän keskus oli kirkonkylä ja vilkas keskuspaikka rautatieasema eli Pentikkälän kylä, jonka asuttajista ensimmäisiä on ollut suvun esi-isä, joka muutti pois silloisesta asuinpaikastaan Akkalan kylästä vähän syrjemmälle. Viimeiset Karjalassa asuneet sukupolvet asuivat Inkilän kylässä. 

Nykyään Venäjällä varsinaista pitäjää ei enää ole, mutta Akkalan kylän kohdalla on Grasnaja Dolinan hallintokeskus. Järvi on saanut uuden nimen ”Pioneerijärvi”, koska entisen kirkonkylän alueella sijaitsee leirikeskus.

 

PITÄJÄN HISTORIAA

Kuolemajärven alueella on löydetty myös jäänteitä esihistoriallisesta asutuksesta, mutta Karjalan heimon toimesta asuttaminen lienee tapahtunut 800-luvun jälkeen, jolloin Vuoksen ja Laatokan rantamaiden tultua asutuiksi, väestö levisi etelään kohti Suomenlahden rantoja. 1300-luvulla pitäjän alueella tiedetään jo olleen kehittyneen ja vakiintuneen hallintorakenteen Ruotsin vallan alaisuudessa. Pitäjän alue on kuulunut rajaseutuun Ruotsin ja Venäjän välillä ja sen historiaa ovat sävyttäneet näiden valtioiden väliset taistelut.

Pitäjän synkkäsävyinen nimi on peräisin alueen keskellä sijaitsevasta järvestä, mutta järven nimi on jäänyt arvoitukseksi. Kansan suussa on kiertänyt tarina, joka kertoo kuoleman järvestä, miten tämä aina vuosittain vaatii uhrinsa. Vielä tarina kertoo: mikäli järvi ei seitsemään vuoteen saanut uhriaan se seitsemäntenä vuonna otti useamman Toisen perimätiedon mukaan nimi on peräisin   siitä, että järveen olisi hukkunut suuri joukko ruotsalaista sotaväkeä, joka oli lautoilla ylittämässä järveä. Myrskytuuli kaatoi lautat ja kaikki hukkuivat.

Vielä mainitaan eräänä nimen antajana vuonna 1557 pitäjän alueella tapahtunut Mikael Agricolan kuolema. Hän oli palaamassa Moskovasta ja sairastui kotimatkalla. Päästyään pois meren jäältä Kyrönniemeen Acrigola kuoli.

Aikojen saatossa lienee nimestä pudonnut n-kirjain pois ja järveä niemineen on alettu kutsua Kuolemajärveksi. Kuolemajärven pitäjä oli osa Äyräpään kihlakuntaa, joka asiakirjoissa mainitaan ensimmäisen kerran Ruotsi-Suomen ja Venäjän välille solmitussa Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323.

Pitäjä oli muodoltaan varsin erikoinen. Pituutta sillä oli 50 km ja leveyttä runsaimmillaan 20 km, mutta kapeimmalta kohdalta vain kolme kilometriä. Kansan suussa syntyi kuvaus: ”Pitkä ja kaita ko Hanna-Matin paita.”

Kuvassa Agricolan muistopatsas Kyyrölänniemessä.

Agricolan_hauta.jpg

Pitäjän itsenäinen hallinnollinen ja kirkollinen historia alkoi 1600-luvun alkupuolella, kun Uudenkirkon seurakunnanalainen kappelikunta syntyi Kuolemajärven ympäristöön. Siihen saakka alue oli hallinnollisesti ollut Äyräpään kihlakuntaa. Itsenäiseksi kirkkoherrakunnaksi kappelikunta muuttui vuonna 1863 ja itsenäinen pitäjä siitä tuli vuonna 1871.

Kuolemajärven historialle on ominaista sen rajaseutuluonne. Karjalan muodostumisesta lähtien sekä Ruotsi että Novgorod ovat tavoitelleet sitä osaksi omaa aluettaan. Strategisesti tärkeä Viipurin linna houkutti idän joukkoja, jotka hävittivät matkallaan Kannaksen kyliä. 

Erityisen vaikeita hävitysvuosia olivat 1338, 1495 sekä 1556.  Pahin sotavaihe oli Pohjoismaisen 25-vuotisen sodan aikana 1570 - 1595. Pitkä sota aiheutti ajan mukana raaistumista ja sisälsi raja-alueella lukuisia ryöstö- ja hävitysretkiä. Autiotilojen (veronmaksu -kyvyttömien tilojen) lukumäärä moninkertaistui ja Kuolemajärven miesmäärä puolittui. Ajalle ominaista olivat sotaväen pakko-otot, piilopirteissä asuminen sekä kulkutaudit ja nälänhätä. Ahdinkoa lisäsi Kuolemajärven sijainti Viipurista Venäjälle menevän tien varressa. Tielinjauksesta johtuen Acrigolakin rauhanneuvotteluvaltuuskunnan jäsenenä päätyi kuolemaan pitäjässä.

Vuonna 1570 Kuolemajärvellä verotaloja (savuja) oli 84 ja asekuntoisia miehiä (jousia) oli 128. Vuoden 1600-kirjoissa näkyvät 25-vuotisen sodan tuhoisat vaikutukset; savuja 56, autiotaloja 36 ja jousia 63. Tästä eteenpäin talojen lukumäärä tasaisesti väheni aina vuoteen1680, jolloin savuja oli enää 41 ja henkikirjoitettujen (16  - 60 vuotiaiden) asukkaiden lukumäärä oli 169. Vuonna 1706 verotaloja oli jo 65 ja Suuren Pohjansodan seurauksena määrä väheni 48:aan vuonna 1723.

Kylat.png

Maakirjojen perusteella 1500-luvun puolivälissä Akkalassa oli kolme taloa, Pentikkälässä samoin kolme taloa ja Inkilässä kaksi taloa. Akkalan kylän kanta-asukas on ollut nimeltään Akkanen. Suvun vanhimmat tunnetut jäsenet ovat verokirjoissa vuonna 1544 mainitut Juho ja Heikki Akkanen. Pentikkälä on alun perin ollut samaa kylää Akkalan kanssa. Pekka Akkasen tiedetään asuneen kylässä 1559. Kylän eteläpuolta alettiin kutsumaan vähitellen siellä asuneen Pentti - nimisen isännän mukaan. Vuonna 1559 asuu kylässä Matti Pentinpoika, jonka nimi vuonna 1570 esiintyy muodossa Matti Pentikkä ja 1600-luvun alussa tila kuuluu

1600-luvun alkuun mennessä levottomuudet ovat verottaneet kylien asujamistoa tuntuvasti.  Pentikkälän ja Akkalan yhteenlaskettu savujen määrä pysyi kolmena 1600-luvun alkuun asti. Tällöin 25-vuotinen sota hävitti yhden talon veronmaksukyvyn ja Pentikkälä jäi autioksi tai ainakin kyvyttömäksi maksaa veroja.

Lukujen valossa voi arvella, että kylien kesken vallitsi täydellinen vaihtokelpoisuus 1600-luvun puoleen väliin, jonka jälkeen tilanne talojen suhteen vakiintui. Kannaksellahan oli muuhun Suomeen verrattuna yleinen piirre, että tiloja asuttivat varsinaiset suurperheet ml. veljet, sisaret, vävyt, miniät, vanhukset, lapset jne. Tiloja ei siis jaettu tai nuoremmat lapset eivät lähteneet muualle leivän hakuun.

Kuolemajärven pitäjän maakarttaote 1600-luvulta:

Tästä koettelemusten kaudesta kului 100 vuotta ja alkoi Suuri Pohjan sota, joka kesti vuodet 1700-1721, jolloin Venäjän miehitysaika eli Iso-Viha  kesti vuodet 1713-21. Nämä vihollisuudet loppuivat Uudenkaupungin rauhaan, jossa Ruotsi menetti Viron, Inkerin, Liivinmaan sekä Kaakkois-Suomen Venäjälle. Näin pitkäaikainen Ruotsin alamaisuus vaihtui Venäjän tsaarin alaisuuteen lähes 200 vuodeksi.

Cornelius_Cruyes.jpgSamalla lähes koko Kuolemajärven pitäjä, 15 taloa lukuun ottamatta, annettiin lahjoitusmaaksi norjalaissyntyiselle amiraalille Cornelius Cruysìlle. Hän sai keisarilta suuret läänitykset palkkioksi palveluistaan palkkasotilaana Venäjän laivastossa Suuren Pohjan sodan aikana. Keisarillinen ukaasi asiasta annettiin jo vuotta ennen rauhantekoa.

Amiraalin ja hänen leskensä kuoltua maa-alueet joutuivat Rajajoen asetehtaiden alaisuuteen. Talonpojille tämä merkitsi raskaita päivätöitä. Vasta vuonna 1772 eli 50 vuoden jälkeen lahjoitukset peruttiin ja maat palasivat kruunulle. Lahjoituskauden aikana talonpojat olivat oppineet vieroksumaan maanviljelystöitä, koska ne olisivat johtaneet tilan veronmaksukyvyn nousemiseen ja työvelvoitteiden lisääntymiseen. Sen sijaan suosioon nousivat sivuelinkeinot, joista maksettiin korvaus käteisenä rahana, joka ei vaikuttanut veronmaksuluokkaan.

Pitäjän kokonaisväkiluku kasvoi nopeasti Venäjän vallan aikana: Vuonna 1723 oli 301 asukasta ja vuonna 1900 4460 asukasta.

 

Seurakunnallinen toiminta

Ensimmäinen kirkko oli vuodelta 1759 ja se nimettiin Pyhän Birgittan (Piritan) tyttären Katariinan mukaan. Kirkko sijaitsi Pinnoniemeä vastapäätä.  Kirkko purettiin vuonna 1901, mutta se oli   käytössä Aprahamin ja Sohvin avioliiton alkuaikoina.  Uusi punagraniittikirkko vihittiin käyttöön 1903.  Tämä kirkko tuhoutui   talvisodassa 1939.

vanha20kirkko.jpg

kirkkokj.jpg

 Koulutus

Kuolemajärven koululaitos syntyi vuonna 1764, jolloin koulumestari Matti Bång perusti pitäjään koulun, joka toimi 115 vuotta. Ensimmäinen koulurakennus rakennettiin  vasta 1878 Seivästölle. Inkilän kylä sai koulunsa vuonna 1907. Rakennus, samoin kun sen seuraajakin paloi ja vuonna 1909 rakennettu koulutalo jäi pysyväksi. Siinä Aprahamin ja Sohvin lapset lienevät pääosin käyneen koulunsa. Inkilän koulussa 1900-luvun alussa toimivat opettajina Oskari ja Emmi Kaipio.

 

Inkilan_koulu.jpg

 

Kiinteiden koulujen lisäksi toiminnassa oli kiertokoulujärjestelmä. Pitäjän kiertokoulu toimi vuodet 1886-1936. Inkilässä kiertokoulu toimi Juoseppi Israelinpoika Pentikkäisen talossa, joka kuvassa taustalla 1930-luvulla. Juoseppi oli Aprahamin veli.

Jooseppi_Pentikaisen_talo.jpg

Koulun oheen virisi vilkas nuorisoseuratoiminta, jossa myös Aprahamin lapset olivat aktiivisia. Nuorisoseuratoiminta käynnistyi vuonna 1907 Juoseppi Pentikäisen ollessa yksi perustajajäsenistä. 

 

1900- luvun alku

 

Ensimmäiset sotatapahtumat liittyvät kansalaissodan aikoihin. Tammikuussa 1918 käytiin merkittävä Kämärän taistelu pitäjän pohjoisosassa Kämärän asemalla. Kuolemajärven ollessa melko puhtaasti maatalouspaikkakunta ei sisäisiä ristiriitoja ollut vaan taistelut käytiin ulkopuolisten toimesta. Mainittakoon, että Väinö Aaltosen veistämä taistelun muistomerkki ei ehtinyt paikalleen ennen talvisodan puhkeamista Patsastoimikunnan puheenjohtajana toimi aikanaan A. Inkinen ja jäseninä mm. Kenraali Hägglund ja eversti Urho Sihvonen, jotka edustivat sotatoimiin osallistuneita.

Kamaran_taistelu.jpgValkoiset eivät pystyneet pitämään Kämärän asemaa, vaan koko pitäjä joutui punaisille kevääseen asti. Ajalle olivat ominaista tavaroiden ja elintarvikkeiden takavarikointi, miesten pakkovärväys sekä pakkotyöt. Muutamia teloituksiakin tehtiin molemmin puolin.

Kansalaissodan jälkimainingeissa perustettiin pitäjään suojeluskunta. Lottatoiminta käynnistyi vuonna 1921. Isänmaallisten toimien keskuspaikkana oli Hatjalan kartano Hatjalahdessa. Kyseessä oli vanha venäläinen huvila, jonka vapaaherratar R. Munck osti ja lahjoitti Jääkärikotisäätiölle lepo- ja vanhainkodiksi.

Marttayhdistys perustettiin vuonna 1914, urheiluseurat Kiri  ja Reima 1930-luvulla. Työväenyhdistyksiä syntyi suurlakon jälkeen vuodesta 1906. 

 

Talvi- ja jatkosota 1939 - 1944

Viimeinen Kuolemajärven sotarasituksista liittyy talvi- ja jatkosotaan. Mannerheim-linja kulki pitäjän lävitse. Se alkoi rannikolta Kyrönniemestä. Kulki Inkilän kylän lävitse Kirjolaan sivuten Pentikkälän peltoja järven länsirantaa myötäillen kohti Laasolaa.  Sieltä järven yli Pinonniemeen, josta Hatjalahden läpi pohjoiseen kohti Summaa, josta linja kääntyi itään.

Tätä suomalaisten pääpuolustuslinjaa oli aloitettu rakentamaan jo 1. Maailmansodan aikana ranskalaisten asiantuntijoiden johdolla. Kiivaimmillaan rakennustyöt olivat kesällä 1939, jolloin kaikki kylät puolustuslinjan varrella majoittivat vapaaehtoisryhmiä, jotka saapuivat muualta Suomesta linnoitustöihin aina kahdeksi viikoksi kerrallaan. Kuvassa ns. Ässärykmentti rakentaa hyökkäysvaunuesteitä Akkalan kylässä.

Assarykmentti.jpg

Lokakuun 6.s päivä vuonna 1939 alkoi  YH, jolloin Kuolemajärven talot täyttyivät sotapalveluun kutsutuista miehistä ja lotista. Moskovan neuvottelujen epäonnistuttua venäläiset käynnistivät varsinaiset sotatoimet Mainilan laukauksilla 26.11. 1939. Kuolemajärvellä ensimmäisen sodan merkki oli joulukuun 9. päivänä  ylijyristävä monikymmeninen pommituslaivue, joka lensi matalalla pitkin rannikkoa. Samana päivänä venäläiset joukot hyökkäsivät Hatjalahden ja Kaukjärven väliseen maastoon.

Ensimmäiset evakuointimääräykset annettiin pitäjän itäisimpiin osiin marraskuun viimeisenä päivänä. Samana päivänä pioneerit kiersivät Mannerheimlinjan itäpuolelle jääviä taloja kehottaen asukkaita varustamaan talot sytykkeillä ennen lähtöä. Karjalaisen ja Pentikkälän kylät poltettiinkin joulukuun 3. päivänä. Puolustuslinjan läheisyydessä olevia taloja ei poltettu, mutta ne kärsivät vakavia vaurioita sotatoimien aikana. Talvisodan taisteluista Summa muodostui erääksi ratkaisevaksi.  

Jatkosota käynnistyi 10.07.1941 suomalaisten toimesta. Alkuun vallattiin takaisin koko menetetty alue Kannaksella syyskuun alkupäiviin mennessä. Kuolemajärven kunnan toimikunta kävi tutustumassa kunnan tilanteeseen heti syyskuun alussa. Näkymät olivat sangen lohduttomat.

Pentikkälän kylä ja tiheään rakennettu aseman seutu olivat kokonaan palaneet. Samoin oli käynyt uudelle 2-kerroksiselle kansakoululle ja osuuskaupalle varastoineen. Inkilässä, joka sijaitsi puolustuslinjalla, oli jokunen talo säilynyt ja joitakin taloja oli siirretty muualle.

Keväällä 1942 lähti Urjalasta 38 vaunuinen siirtolaisjuna takaisin kohti Kuolemajärveä. Takaisinmuuttajien suurin ongelma oli majoitustilan puuttuminen. Asuinrakennuksia oli tuhoutunut yli 850. Ilman vahinkoja tai vain lievin vaurioin selvisi 326 taloa. Karjasuojista oli tuhoutunut yli 1000 ja jäljellä oli vain 100 suojaa.  Vuoden 1943 loppuun mennessä oli uudelleen rakennettu tai korjattu yli 1200 rakennusta.

Sotatoimet olivat pysähtyneet asemasodan ajaksi kesällä 1941 vanhalle rajalle, joka oli noin 50 kilometriä Kuolemajärvestä itään. Pitäjä oli näin ollen venäläisen rannikkotykistön ja laivaston ulottuvissa ja satunnaisia pommituksia tapahtuikin aina uuteen evakuointipäätökseen 10.04.1944 asti.

Toisella evakkomatkalla kuolemajärveläiset sijoitettiin Varsinais-Suomeen Turun ja Salon väliselle alueelle. Maa-alaa tuli siirtolaisille yhteensä yli 9600 hehtaaria. Kalastustiloja ei kalastajille riittänyt. Ainoastaan muutama Muurilan kalastaja sai sopivan tilan Rymättylän ja Kakskerran alueelta, heilläkin pääelinkeinoksi muodostui maatalous.

 

KUOLEMAJÄRVEN ELINKEINOT

Pitäjän pääelinkeino oli maanviljelys; Ruotsin vallan aikana lähes yksinomaan ja Venäjän aikana merkittävänä toimeentulon lähteenä. Venäjän aikana läänitysajanjakso sai talonpojat kiinnostumaan sivutuloista.

1800-luvun jatkunut voimakas syntyvyys ja sen seurauksena tilakoon pieneneminen suorastaan pakotti etsimään muita tulon lähteitä. Pietarin läheisyys tarjosi tähän hyvät mahdollisuudet. Vuodelta 1824 peräisin olevan arvion mukaan pitäjän talot pystyivät hyvänäkin aikana kasvattamaan vain puolet tarvittavasta leipäviljasta.  Toinen puoli oli hankittava rahalla. Samoin ostettiin myös tupakka, jota ei itse kasvatettu, 30 % käytetyistä kangastarpeista sekä puolet hevosista.

Vuodelta 1886 oleva kartta osoittaa jo rautatien lähestyvän Kuolemajärven kyliä.

 

Tulolähteistä tiedetään seuraavaa:

-                         karjatalous                                 10%

-                         rahdinajo Pietariin                       30%

-                         kalastus                                     20%

-                         merenkulku                                10%

-                         työt pitäjän ulkopuol.                  20%

-                         halkojen myynti                          10%

 

Vuoden 1800 tienoilla pitäjässä oli 10 laivaa ja vuonna 1820 niitä oli 20 kappaletta. Laivat olivat pieniä yksimastoisia pursia, joihin mahtui yhteensä 1200 syltä halkoja. Pietariin ja Kronstadtin laivastoasemalle rahdattiin siis pääosin halkoja, mutta kasvava kaupunki tarvitsi myös rantakiviä sekä hiekkaa.

Sivutulojen ansiosta pitäjäläisillä oli rahaa käytettävissä enemmän kuin ympäristön sisämaan asukkailla. Näin päästiin esimerkiksi vaikeista nälkävuosista muita helpommalla. Laivanrakennus oli 1800/1900-lukujen vaihteessa sangen vilkasta. Vuonna 1914 rakennettiin Seivästön rannassa samanaikaisesti 16 laivaa. Laivoja rakennettiin myös Muurilassa, Lautarannassa ja Humaljoella. Rannikon kylissä lähes joka talossa oli oma laiva tai useampikin. Talon miesväki osallistui poikkeuksetta hyvätuottoiseen rahdin kuljetukseen. Kaljaasin hiekkalastista saattoi vuosisadan vaihteen tienoilla saada 900 -1200 mk, nykyrahassa 3000- 4000 €.

Merenkulku loppui vuoden 1918 vallankumoukseen ja rajan sulkeutumiseen. Tällöin laivurit olivat pakotettuja myymään aluksensa Turun saaristoon ja Ahvenanmaalle.

Teollista toimintaa pitäjässä on ollut sangen vähän. Merkittävin lajissaan oli Juvanruukki. Rautaruukin perusti hollantilaisperäinen Juhana Thorwöst vuonna 1687. Ruukki sijaitsi Juvajoen varrella, jonka koskivoimaa käytettiin myös vuonna 1689 perustetun takomon voimanlähteenä. Ruukki ja takomo laajenivat ripeästi edullisen rajavyöhyke- sijaintinsa tähden.  Lähes koko tuotanto meni linnoitustöiden tarpeisiin. Patruuna Thorwöst siirsi omistamansa Fiskarsin ruukin takomotoiminnan Juvanruukille.

Toiminta herätti myös venäläisten mielenkiinnon. Suuren Pohjansodan aikana ruukki tuhottiin perusteellisesti vuonna 1704. Patruuna oli tosin jo vuotta aikaisemmin lopettanut raudan tekemisen, jottei herättäisi vihollispartioiden huomiota.

Näkymä kirkonkylästä 1900-luvun alusta, vasemmalla apteekki.

Kirkonkylaa.jpg

 

Juvanruukin jäljiltä alueelle jäi monia taitavia seppiä. Tämä olikin yksi harvoista käsityöläisammateista pitäjässä.

Sahateollisuuden kukoistuksen alkaessa 1700-luvulla perustivat viipurilaiset liikemiehet Wulffert, Dykander ja Jakob Lund sahan ruukin entiselle paikalle käyttäen Juvan joen kosken 18 metristä putousta voimanlähteenä. Sahan kirjoissa oli vuonna 1776 yhteensä 112 henkilöä. Lautaranta toimi sahan vientisatamana.

Alueen elinkeinorakenteesta saa hyvän kuvan vuoden 1900 tilastoista:

-                         virkamiehiä ja kauppiaita                                 28

-                         maatalouden piirissä toimivia                          963

-                         ammattimiehiä                                                15

-                         kunnan vaivaisia                                              15

 

 

PENTIKKÄLÄN KYLÄ

 

Kuolemajärven pitäjän Pentikkälän kylä sijaitsee Kuolemajärven eteläpäässä. Kylän raitilta avautui näkymä järven selälle.  Kuvan etualalla rautatie ja lähempänä järveä maantie.

Pentikkalan_kyla.jpg

Pentikkälän kylä oli aluksi pari sataa vuotta pieni 2 - 3 savun maanviljelyspaikka, joka vain hiljakseen laajeni. Varsinaisen kasvusysäyksen kylä sai Terijoki-Koiviston radan valmistuessa vuonna 1916. Kuolemajärven asema perustettiin Pentikkälän kylän alueelle.  Näin Pentikkälästä alkoi vähitellen muodostua pitäjän toinen keskus ja sinne sijoittuivat kunnan toimisto, osuuskauppa, Sinkon kauppa, Kuolemajärven Puuliike Oy:n konttori jne.

Kuvassa Pentikkälän  ratapihaa 1920-luvulta.

Rautatieasema.jpg

 

Rautatie merkitsi paljon kylän kehitykselle. Junat kulkivat kaksi kertaa päivässä Viipurista Terijoen suuntaan ja päinvastoin Aamulla seitsemän ja illalla seitsemän tienoissa ohittaen toisensa Kuolemajärven asemalla.   Rautatieaseman edusta oli valaistu kaasuvaloin.

Linnoitustöiden alkaessa 1900-luvun alussa ja jatkuessa vuoden 1939 kesään syntyi ns. Mannerheim-linja, joka kulki Pentikkälän kylän peltoaukean länsipuolelta varsinaisen kylän sijaitessa linjan itäpuolella. 

Kuvassa Osuuskauppa:

Osuuskauppa.jpg

 

Nykyään Pentikkälän kylän nimi on Rjabovo ( Kirjola) ja sinne pääsee esim. junateitse Koivistolta. Aseman nimi on myös Rjabovo ja pienen asemarakennuksen seinässä on ollut nähtävissä myös Kuolemajärvi-nimi.

Aseman seudulla, siis entisessä Pentikkälän kylässä on nykyään kerrostaloasutusta sekä laajahko omakotialue. Kolhoosimaatalous on ollut nykyasukkaiden pääasiallinen elinkeino. 

 

INKILÄ

Inkilän kylä Kipinolan järven läheisyydessä oli Apraham ja Sohvi Pentikäisen kotikylä. Tänne isä Israel oli muuttanut Pentikkälästä kotivävyksi.  

Inkilän äitejä on runsaasti kuvassa koulun edustalla vuonna 1933. Joukossa saattaa olla sukulaisiakin. Inkilän kylää ei enää ole. Syrjäisen metsätien varresta löytyy vanhoja raunioita ja kivijalkoja. Entinen hiekkaranta on ruohottunut umpeen.

Aitienpaiva_Inkila_1933.jpg

 

 

 PENTIKÄISTEN SUKU

 

Ensimmäiset suvun sukupolvet löytyvät maakirjoista, koska Kuolemajärven kappeliseurakunnan kirkonkirjat ovat käytettävissä vasta vuodesta 1752.  

Kuningas Kustaa Vaasan aikaiset vuodesta 1543 alkavat verokirjat on tehty alkuvuosina vain nautakuntien mukaan, jolloin varsinaisia kyliä ei näy. Ensimmäiset mahdollisesti   sukulaisiksi tunnistettavat nimet ovat vuoden 1556 verokirjassa Heijn (Heikki?) Ackainen ja Sunj Ackainen Kaipaisen neljännes- ja nautakunnassa.

Nautakunta (nötslag) on maaverotuksen verotusyksikkö, joka maksoi veroa 10 kokoveroa. Kolme nautakuntaa oli neljännes ( fjerding), joita neljä ( Karjalassa vaihteleva määrä) muodosti veropitäjän.

Vuoden 1570 verokirjassa Michel Kolckan nautakunnassa esiintyvät jo tutut nimet Bengtickela by, jonka asukkaita ovat mm. Madz Bengtickä ja Antti Ackain. Tästä eteenpäin kirjoissa esiintyy sekä Bengtickäläisiä ja Ackaisia, mutta nimistä ei voi muodostaa yhtenäistä patronyymiketjua.

Kylät käsitellään verotuksessa usein yhtenä yksikkönä kulloisenkin nautakuntansa sisällä. Käytännöt lienevät seurausta epävarmoista ajoista. 1600-luvulla olot asteittain vakiintuivat Pohjoismaisen 25-vuotisen sodan eli pitkän vihan loputtua vuonna 1595. Autiotiloja, siis veronmaksukyvyttömiä, oli paljon. Esimerkiksi vuosien 1613-1615 veroluettelossa Pentikkälän ja Akkalan ( Bengtikälä medh Ackala) kohdalla on henkiveroa maksaviksi merkitty Mårten Mieloin ja Swen Olafson  (Ackain).

Autiotiloiksi on merkitty: Andreas Ackain, Swen Ackainen, Knut Madzson, Sigfred Bengtickäin, Kaupi Ackanen, Lauri Bengtickain, Hendrich Bengtickain. Vuodelta 1631 ovat ensimmäiset nimet, joista löytyy yhteys pidempään patronyymiluetteloon. Tällöin löytyy autiotilaluettelosta Christer Bengtickäin, Pentikkälä ja vuoden 1635 kohdalta karjaluettelosta sekä henkikirjoista löytyy Morthen Ackain,. Tätä Mauri Akkasta voi varmuudella pitää Apraham Pentikäisen esi-isänä.

Ainakin vuoteen 1611 kylät kuuluivat Rannan kihlakunnan Wiipurin pitäjään. Myöhemmin pitäjäksi tuli Uusikirkko ja Hatjalahden kappeli, josta kehittyi edelleen Kuolemajärven kappeli ja sittemmin Kuolemajärven pitäjä. Vuodesta 1656 Ackala on merkitty Wiipurin pitäjän jalkaväkitilaksi ja Bengtickälä majuri Gerhart Leeven rälssitilaksi. Majuri saattoi kuulua Wiipurin linnan upseeristoon saaden virkansa puolesta Bengtickälän läänityksekseen.

Vuonna 1697 Bengtickälä menetti rälssiluonteensa ja muuttui jalkaväkitilaksi. Pari vuotta tästä eli vuonna 1699 Bertill Mårtensson Ackain, Pärttyli Maurinpoika Akkanen tuli isännäksi ja tila muuttui ratsutilaksi. Vuonna 1706 myös Akkala muuttuu ratsutilaksi, syynä varmaankin Suuren Pohjan sodan aiheuttama sotavoimatarve. Tämän sodan jälkeen vuonna 1720 keisari antoi lähes koko Kuolemajärven pitäjän läänitykseksi amiraali Greuysille.

 

Akkalan ” Pentikäiset”

 

Aiemmin mainittu Akkalan kylän asukas ja suvun kantaisä Mauri Akkanen (Morthen Ackain) ja hänen vaimonsa Vappu (Wallbog) löytyvät siis kirjoista vuodelta 1635 eli lähes 400 vuoden takaa. He poistuvat henkikirjoista eli nähtävästi ovat kuolleet 1650:n paikkeilla. Kirjoista löytyy heidän kohdallaan 7 poikaa ja yksi tytär. Pojista nuorin Mauri Maurinpoika on suvun esi-isä.

Kuvassa Akkalan kylänraittia 1900-luvulta.

Akkalan_kylanakymaa_1900.jpg

Vanhin poika Heikki (Hendrich) näkyy kirjoissa samoin vuodesta 1635. Tästä voinee päätellä isä Maurin syntyneen ehkä 1590-luvun alkupuolella. Maurin jälkeen Akkalan isännäksi tuli hänen kolmanneksi vanhin poikansa Sippe (Sigfredh). Toiseksi vanhin poika Peer kuoli melko nuorena. Heikin jälkeen isännäksi ryhtyi Maurin neljäs poika Yrjö ( Jören), jonka jälkeen vuonna 1697 isännyys siirtyy tämän vanhimmalle pojalle Mikko Yrjönpojalle (Michel Jörenssonille). Vanhin poika Heikki avioitui ikämiehenä. Hän seurasi isäntänä Sippeä tämän kuoltua 1660-luvun alussa.

Tuolloin tilalla asui 9 henkirahaa maksavaa aikuista, kaikki keskenään sukulaisia: isäntä Mikko Yrjönpoika ja vaimo, veli Pentti Yrjönpoika (Bengt Jörensson) ja vaimo, veli Tahvo Yrjönpoika (Staffan Jörensson), isän veljen poika Mauri Pekanpoika (Mårten Persson) ja vaimo, isän veljen poika Yrjö Heikinpoika (Jöran Hindr.ss.) ja vaimo, isän veljen Maurin poika Pärttyli (Bertell ) ja vaimo,isän veljen tytär Anni

Tässä yhteydessä esiintyy ensi kerran Akkalasta Pentikkälään ratsutilan isännäksi siirtyvä Pärttyli Maurinpoika Akkanen (Bertell Mårtensson Ackain) ja vaimonsa Maria Klemetintytär (Clementsdr.). Suvun Pentikäiset asuivat siis alun perin Akkalan kylässä Akkasen nimellä, mutta 1700-luvun alussa tapahtui muutto Pentikkälän kylään ja samalla sukunimi vaihtui talon nimen mukaan Pentikäiseksi.

Pekka Maurinpojan poika Mauri on poissa henkiveroa maksavien luettelosta esim. vuodet 1688 - 90 ollen todennäköisesti suorittamassa tilan jalkaväkipalvelua seuraten tässä ehkä isänsä jalanjälkiä. Tämä Mauri luultavasti kaatuu Suuren Pohjan sodan ensivaiheissa ja hänen leskensä muuttaa Pärttyli Maurinpojan perheen mukana Pentikkälään asumaan.

 

Pentikkälän Pentikäiset

Pentikkälän kylän ensimmäiset asukkaat löytyvät kylän ainoasta talosta samoilta ajoilta kuin Akkalassakin. Vuoden 1631 autiotilaluettelossa on merkittynä Risto Pentikäinen (Christer Bengtikain). Vuonna 1635 hänet on merkitty itselliseksi (husman) Pentikkälään yhdessä vaimonsa Kaarinan (Karin) kanssa.  Talon veronmaksukyky palautuu, kun hänen poikansa Nuutti Ristonpoika Pentikäisestä (Knuth Christersson Bengtike) tulee isäntä vuonna 1639. Nuutin kuoltua noin 1663/65 isännäksi tulee Yrjö. Vuodesta 1670 Pentikkälän kylään tuli myös toinen henkirahaa maksava tilallinen. Verotuottoa nauttiva wiipurilainen upseeri on nähtävästi tuolloin halunnut nostaa tulojaan.

Alkuperäinen Pentikkälän tila   tunnetaan myös nimellä Suur-Pentikkälä. Uuden rälssimiehen tilasta   käytetään nimeä Heino-Pentikkälä.Yrjön jälkeen isännäksi Suur-Pentikkälään tuli hänen toiseksi vanhin poikansa Tuomas, joka oli isäntänä aina vuoteen 1698. Hänen jälkeensä isännyys siirtyy jo aiemmin mainitulle Akkalasta siirtyvälle sukulinjalle eli Pärttyli Maurinpoika Akkaselle. 

Pärttyli Maurinpoika Akkanen muutti siis vaimonsa Maria Klemetintyttären kanssa Akkalasta Suur-Pentikkälään vuonna 1698/99 ollessaan 35- vuotias ja juuri syntyneen ensimmäisen lapsen Matin tuore isä. Hänen taloudessaan Pentikkälässä asuu myös kaksi naispuolista sukulaista; sisar Anna ja isän veljenpojan Maurin leski.

Pärttylin aikana tilan ratsumies joutui varmaankin osallistumaan Suuren Pohjan Sodan aikaisiin sotatoimiin, koska jo vuonna 1702 henkikirjoihin on merkitty korpraali Yrjön leski. Pärttyli ja Maria olivat se sukupolvi, jonka aikana Kuolemajärvi siirtyi Ruotsilta Venäjälle ja aikakautta leimasivat jatkuvat taistelut ja kahinat.

Pärttylin poika Matti Pärttylinpoika (Matts Bertilsson) oli syntynyt vuonna 1697 Ruotsin kansalaisena, kasvanut aikuiseksi keskellä Isovihaa ja kuollut 62-vuotiaana 1759 Venäjän kansalaisena. Matti oli naimisissa Maria Erikintyttären (Maria Ericksdotterin) kanssa, syntynyt vuonna 1700 ja kuoli 10.12.1763 neljän vuoden leskeyden jälkeen.

Matin Maria vaimon kohdalla on kuolintiedoissa merkintä " i kyrkan" eli hänet on haudattu kirkon lattian alle. Menettely oli tuolloin yleinen, etenkin talollisten emäntien kohdalla, koska kappelikunnassa ei varsinaisia säätyläisiä ollut.  Viimeinen hautaus kirkon lattian alle tapahtui kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 1773.

Matin ja Marian lapset

Matilla ja Marialla oli varsin epäselvien kirkonkirjojen mukaan viisi omaa lasta:

Agneta, s. 1722,

Eerikki Matinpoika (Eric Mattsson Bendikäin), s. 1723 Pentikkälässä. Eerikki kuoli vuonna 1802 vanhuuteen 79 vuotiaana. Hän oli kirkon kuudennusmies.

Antti Matinpoika vanhempi (Anders Mattsson senior), s. 1724. Antin puoliso oli Riitta Paavalintytär Ranki, (Britha Paulsdr Rangi), s. 1725. Riitta kuoli 06.02.1783 yskään 53 vuoden iässä.

Maria Matintytär s. 04.07.1726

Antti Matinpoika nuorempi (Anders Mattsson junior), s. 1737 ja kuoli 1801 keltakuumeeseen. Hän toimi kirkon kuudennusmiehenä ollen siis kirkkoraadin jäsen. Antti meni vuonna 1755 naimisiin Kaarina Matintyttären kanssa (Catharina Mattsdr), joka oli syntynyt vuonna 1738 Kirjolassa. Hän kuoli vuonna 1794.

Vappu Tuomaantytär (Wallborg Thomasdr), kasvatti, joka oli syntynyt vuonna 1743

Matin poika Eerikki, suoraa sukulinjaa, meni naimisiin   Hanna Matintytön kanssa (Hanna Mattsdr). Hanna eli vuodet 1721-1767 eli 46 vuotta. Hannan kuoltua Eerikki meni naimisiin Liisa Eerikintyttären kanssa (Elisabeth Ericksdr Hyttinen) Liisa oli Hannan kanssa samaa ikäluokkaa ja eli 1722-1807.Eerikki seurasi Matin vanhimpana poikana tätä myös Pentikkälän isäntänä Tila lienee ollut edelleen Suur-Pentikkälä.  Eerikillä oli ensimmäisen vaimonsa Hannan kanssa 7 täysikäiseksi selvinnyttä lasta. Nuorena kuolleet eivät välttämättä tulleet kirjatuiksi kirjoihin. Toisen vaimon Liisan kanssa hänellä lienee ollut yksi tytär Helena, joka kuoli 7-vuotiaana turvotukseen.

Eerikki oli pitäjän eteläisen osan ensimmäinen tunnettu kuudennusmies eli seksmanni. Hänen vanhin poikansa Yrjö (Göran) seurasi isäänsä tässä luottamustoimessa.  Eerikki itse eli lähes 80 vuotiaaksi, Kuolinsyyksi merkittiin korkea ikä (ålder). Hän eli kauemmin kuin kuumetautiin ( hits.feb) kuollut vanhin poikansa Yrjö, joka eli vuodet 1742-1800. Isännyys siirtyikin Eerikiltä toiseksi vanhimmalle pojalle Eerikki Eerikinpojalle (Ericus Ericss. Pendikäin) 1752-1818.

Tämä kuoli myös kuumeeseen. Eerikki Eerikinpojan vanhin poika Tahvo (Stephan) oli isänsä kuollessa 39-vuotias. Isännäksi tuli kuitenkin tämän setä Paavali ( 1757- 1826), jonka kuoltua lähes 70 vuotiaana vesipöhöön ( vattosot) Tahvosta tuli isäntä 47 vuotiaana.

Tahvo Eerikinpojan (1779 - 1856) jälkeen isännyys lienee siirtynyt Tuomas Tahvonpojalle (1814-1858). Tuomas anoi pitäjän kokoukselta avustusta kärsittyään suuria menetyksiä vuonna 1856 tapahtuneen tulipalon johdosta. Avustuksen sijaan hänelle myönnettiin vaivaiskassasta lainaa 100 hopearuplaa laillista korkoa ja takuita vastaan.  Tuomas kuolikin pari vuotta tapahtuneen jälkeen vain 44- vuotiaana.

Paavalin ensimmäinen vaimo oli Agneta Yrjöntytär Sirkiä, joka oli syntynyt naapurikylässä Karjalaisessa vuonna 1762 ja kuoli vuonna 1816. Toinen puoliso oli Helena Aatamintytär  Antalainen  myös Karjalaisen kylästä ( 1790-1865). Helena oli Paavalia 33 vuotta nuorempi. Karjalaisten kylä sijaitsi meren rannalla ja sen keskeisin paikka oli lautaranta, joka oli kyläläisten oma luonnonsatama.

Pitäjän historiassa mainitaan Pentikkälän Pentikäiset kappelikunnan laajimmalle, useimpaan kylään, levinneenä sukuna. Paavali ainakin teki parhaansa tämän sukuominaisuuden osalta. Hänellä oli Agnetan kanssa 10 lasta, joista tosin vain 3 viimeistä selvisi aikuisikään ja naimisiin.  Helenan kanssa lapsia oli 6, joista 5 ensimmäistä selvisi aikuisiksi ja naimisiin. Viimeinen lapsista Helena syntyi isänsä kuoleman jälkeen ja kuoli vuoden ikäisenä pistokseen (styng).

Toiseksi nuorin Paavalin lapsista Israel oli isänsä kuollessa vain vuoden ikäinen ollen 10-päisen lapsikatraan nuorin.  

 

Israel Paavalinpoika Pentikäinen 1825 -  1902

Israel asui kotonaan Suur – Pentikkälässä   tilan isäntänä ollessa hänen vanhin velipuolensa Tahvo Paavalinpoika. Muita sisaruksia perheineen oli tilalla lähes 20 henkeä. Israel katsoi itselleen parhaaksi siirtyä kotivävyksi naapurikylään Inkilään, joka sijaitsi kotoa noin 3 km etelään. Israel oli näin ensimmäinen sukulinjassa, joka muutti pois Pentikkälän kylältä. Naimisiin mennessään Israel oli 29- vuotias.

Inkilän Lerkin taloa  isännöi tuolloin Jooseppi Johanneksenpoika Kipinoinen, s. 1804 ja emäntänä oli Maria Tervonen, s. 1806. Näiden tytär Helena Joosepintytär   oli jäänyt leskeksi vuoden avioliiton jälkeen, kun hänen miehensä Tuomas Kukko kuoli 24 vuoden iässä polttotautiin. 

Israel ja Helena menivät vihille vuonna 1854  vuoden kuluttua tästä leskeydestä. Helena oli syntynyt jouluaattona 1834 ja oli tällöin 20 vuotias leski. Israel jäi taloon kotivävyksi.  Lerkissä oli samanverran väkeä kuin tuolloin Suur – Pentikkälässäkin.

Israelin hakeutumista Inkilään varmaan helpotti, että hänen tätinsä Agnes, joka oli Paavali Eerikinpojan sisar, oli ollut naimisissa Johannes Yrjönpoika   Lerkin kanssa. Viime mainitun 3. avioliitosta oleva tyttärenpoika Jooseppi Johanneksenpoika Kipinoinen oli puolestaan Helenan isä. 

Israelin ja Helenan vihkiäisten jälkeen 1/2 mtl:n Inkilän Lerkki jaettiin kahteen  tilaan A ja B. Taloon A asettautuivat alkuperäiset tilan haltijat Lerkit. Vanha isäntäpari Gabriel Kristersson Lerkki s. 1788 ja Wallborg Akkain s. 1783 sekä heidän poikansa Samuel s. 1809. Samuelista tuli talon seuraava isäntä. Talossa asui kymmenkunta henkeä hänen perhettään.

 Kuvassa Samuli Lerkin perhe 1920 lienee samassa pihapiiristä:

 

Samuli_Lerkin_perhe.jpg

 

Taloon B asettuivat Israelin appivanhemmat, Israel perheineen sekä lukuisa joukko isännän siskoja ja muita naispuolisia yksineläviä sukulaisia.

Israelille ja Helenalle  syntyi 7 lasta:

Juoseppi ( Josef Israelsson Pentikäinen) 1855-1945. Juosepin ensimmäinen vaimo oli naapurikylästä Karjalaisesta Eeva Jaakontytär Soittu 1862-1908.  Toisen kerran Jooseppi avioitui vuonna 1910 itseään 34 vuotta nuoremman Eeva Lerkin  kanssa. Jooseppi eli siis 90 vuotiaaksi ja koki myös evakkoajan. Hänestä muistetaan, että Juoseppi ei valitellut ajan ankaruutta, vaan luotti kohtalon ohjaukseen ja Jumalan tahtoon.

Maria Israelintytär Pentikkäinen 1857-1903

Aprahami Israelinpoika Pentikäinen 1859- 1926.  Hänen puolisonsa oli Säkkijärvellä vuonna 1864 syntynyt.

Eeva Israelintytär Pentikäinen s. 1861 ja kuoli kuukauden ikäisenä keuhkokuumeeseen.

Eeva Israelintytär Pentikäinen 1862-1930, joka oli  naimisissa Samuli  Eerikinpoika Kipinoisen 1860-1935 kanssa

Kaarina Israelintytär Pentikäinen 1864-1913

Loviisa Israelintytär Pentikäinen 1866-1928, joka oli naimisissa Koiviston Ingerttilästä kotoisin olevan Matti Karhun 1867-1939 kanssa. Matti Karhu oli ensimmäinen tunnettu Inkilän asukas, joka myi maata ulkopuoliselle myydessään tilan vuonna 1922 Tatu Muuriselle.

Pari vuotta Loviisan syntymästä Helena kuoli 35 vuoden iässä.  Israel pienten lasten leski- isänä kiirehti 7 kuukauden kuluttua uusiin naimisiin. Vaimo oli Liisa Matintytär (Elisabeth Mattsdr) Wossi, joka myös kuoli sangen nuorena. Israel eli leskenä Liisan kuoleman jälkeen vielä 26 vuotta kuollen vuonna 1902.

Helenan kuollessa 28.10.1869 hänen vanhempansa Jooseppi ja Maria Kipinoinen olivat vielä elossa.  Perunkirjasta voi päätellä  nuorenparin asuneen appivanhempien taloudessa, jolloin huonekalut ovat Helenan vanhempien omaisuutta eivätkä näy perunkirjassa. Vaatteiden määrä ja laatu lienee keskimääräinen sen ajan Kuolemajärvellä. Kenkien ja korujen (sormus) puuttuminen ei olle tavatonta, mutta sen sijaan virsikirja ja Uusi Testamentti osoittavat vainajan lukutaitoiseksi ja- haluiseksi.

Perunkirjan puumerkeistä näkee, ettei  Israel ole kovin usein omaa merkkiään raapustanut. Toisella kerralla puumerkki on muuttunut peilikuvakseen. Merkki on kuitenkin selvästi johdettu isännän Jooseppi Kipunoisen merkistä eli se on talo- ei suku-sidonnainen. Käytetystä rahayksiköstä ei ole tietoa, ilmeisesti rupla ja kopeekka..

Inkilän  Lerkin tila 1/4 manttaalia jakaantui 1870-luvulla 4 taloon, joista talot A,B ja C kuuluivat Lerkkien suvulle ja talo D nyt talollisen arvoa kantavalle Israel Pentikäiselle. Israelin jäätyä toisen kerran leskeksi 1880-luvulla hänen isännöimällään 1/16 mtl:n tilalla asuivat kaikki kuusi lasta, joista pojat Juoseppi ja Apraham perheineen. Vanhin tytär Maria eli naimattomana kuolemaansa vuoteen 1903 asti kotonaan. Tytär Eeva muutti Kipinolaan mentyään naimisiin vuonna 1880 Samuel Eerikinpoika Kipinoisen kanssa. Tytär Kaarina asui tilalla naimattomana sydänvian aiheuttamaan kuolemaansa vuonna 1913 saakka. Nuorin tytär Loviisa asui tilalla koivistolaisen miehensä Matti Karhun kanssa. Matti ja Loviisa muuttivat Koivistolle 4.9.1923. Heidän tilalleen tuli talolliseksi Taavetti (Tatu) Muurinen, joka myöhemmin mainitaan johtajana/tilallisena.

Israel kuoli 77  vuoden iässä vuonna 1902.

Israelin kuoleman jälkeen talollinen Juoseppi Israelinpoika Pentikäinen viljeli perintöosaansa tilasta aina kuolemaansa saakka vuoteen 1945 lukuun ottamatta talvisodan evakkomatkan aiheuttamaa katkoa. Kuvassa väkeä Joosepin pihapiirissä.

Jooseppi_Pentikaisen_talo.jpg

Jooseppi vastasi myöhemmin myös veljensä Aprahamin lesken Sohvin elämästä. Juosepin vaimo Eeva Tahvontytär os. Lerkki  ja lapset Alma s. 18.1.1916, Aina s. 30.5.1918 ja Paavo Kalervo s. 21.1.1925 siirtyivät evakkoina Maskuun, jossa Paavo toimi pienviljelijänä. Kuvassa Joosepin  lasten hauta Maskussa.

 

Apraham Israelinpoika Pentikäinen 1859 - 1926

Aprahami syntyi perheeseen kolmanneksi vanhimpana lapsena äitinsä Helenan ollessa 25 vuotias. Aprahamin nuoruusvuosista Inkilässä ei ole käytössä tietoja.

Hän meni  naimisiin 26-vuotiaana 25.11.1885 Säkkijärveltä kotoisin olevan   Sohvi ( Sofia) Antintytär Mätön, s. 6.1.1864 , kanssa. Sohvi oli miestään viisi vuotta nuorempi.  Aprahamin vaimonhakumatka suuntautui aikalaisten silmin varsin kauas, aina Vanhan Suomen rajalle. Voi olla, että Aprahami  harrasti jo tuolloin lestadiolaista maallikkosaarnaamista, josta hänet myöhemmin tunnettiin pitäjän ulkopuolellakin. Saarnamatka on saattanut suuntautua Säkkijärvelle.

Aprahamin talouteen on kuulunut myös renki, räätälin poika, Jalmari Aleksanterinpoika Janger, s. 19.11.1883.

Vuodelta 1899 Aprahamin nimi löytyy muiden Inkilän kylän miesten joukosta Suomen kansan adressissa keisarille. Nimet on adressin kerääjä kirjoittanut. 

Suuriadressi.jpgSuuri_adressi_nimikirj.jpg

Abraham jäi historiaan vahvana vanhalestaadiolaisena vaikuttajana.Hän osalistui Oulussa liikkeen suuntaa määrittäviin kokouksiin sekä kiersi lähipitäjissä järjestämässä seuroja ja käännyttämässä väkeä.  Saarnaamisen ohella Aprahami osallistui myös muuhun yhteiskunnalliseen toimintaan. Hän toimi vuonna 1905 perustetun Inkilän kylän koulun johtokunnassa vuodet 1914-17.

Aprahami kuoli 67-vuotiaana toukokuun viimeisenä päivänä vuonna 1926 riutumiseen.

Hautakuvassa Kuolemajärvellä vuonna 1925 Sohvi lastensa, näiden puolisoiden ja lastenlasten ympäröimänä.  Vasemmalla Elsan perhe ja edessä lapset Maire, Mauri ja Eero. Sohvin oikealla puolella nuorin lapsista Jalo.  Jalon vieressä Hilja ja Otto ja edessä lapset vasemmalta Suoma, Paavo, Santeri ja Terttu. Oikealla Taavetti ja Alma ja lapset Reino ja Lahja. Reunassa oikealla Laina ja Arvi. Väritetyssä kuvassa takana näkyvät hevosen rattaat, joilla arkku on kuljetettu kirkonkylän hautausmaalle.

 

Abrahamin_hautajaiset-colorized.jpg

 

 

Sohvi Antintytär Mättö 1864 - 1946

 

Sohvi meni siis naimisiin vuonna 1885 Aprahami Pentikäisen kanssa   21-vuotiaana. Hän oli kotoisin Säkkijärven Lahnajärveltä. Säkkijärvi oli Karjalan kannaksen lounaisin pitäjä, joka rajoittui luoteessa Vanhan Suomen rajaan. Nykyinen Suomen kaakkoisraja kulkee kutakuinkin pitäjän keskeltä. Lahnajärven kylän keskusta on nykyisen Ylämaan jalokivikylän läheisyydessä. Mätön asutus sijaitsee noin 10 kilometriä luoteeseen Ylämaan keskustasta. Vuonna 1925 pitäjä jaettiin kahteen osaan; Ylämaahan, johon Mättö kuuluu sekä Säkkijärveen.

Säkkijärven pitäjä tunnetaan asiakirjoissa vuodesta 1539. Lahnajärven Mätöt on mainittu kirjoissa ensimmäisen kerran 1694. Kivikauden jälkeisen asutuksen alkuperästä ei ole täyttä varmuutta. Nimistön pohjalta oletetaan, että asutus olisi tullut Vuoksen laaksoa pitkin Hämeestä 1000-luvun molemmin puolin.

Pitäjän pääelinkeinot ovat olleet maatalous ja kalastus. Mielenkiintoisen sivuelinkeinon on muodostanut kiven; pyöreän luonnon kiven sekä louhitun kiven, kuljetus ja myynti Pietariin. Kiven jalostuksen perinne jatkuu vieläkin sekä graniittilouhoksina että jalokivien hiontana. 1700-luvun loppupuolella nousi puuastioiden valmistus   sivuelinkeinoksi. Astioiden valmistus keskittyi  Lahnajärvelle.

Säkkijärven nimen syntyhistoriasta on liikkeellä lukuisia eri tarinoita. Erään mukaan nimi on peräisin Säkiä- nimisestä harvinaisesta kalasta, jota esiintyi Kirkonkylän viereisessä järvessä.

Mättöjen suku, vaikkakin varsin runsaslukuinen, sijaitsi melko syrjässä pitäjän keskuksista. Pitäjän ensimmäisissä kuntakokouksissa vuosina 1867 ja 1869 olivat edustajina Matti ja Heikki Mättö. Sohvin kotona Mätön kylässä  isännöivät   1/6 manttaalin perintötilaa Sohvin vanhemmat Agnetha Joonaantytär, s. 23.11.1828 ja vävy Antti Yrjönpoika (Anders Jöransson), s. 3.11.1821. Yhteensä heillä oli 10 lasta. Vävynä Mättö III:een tullut Antti Yrjönpoika oli kotoisin Mättö V:stä, joka oli samankokoinen perintötila.

Kuvassa Mätön kylä nykyisessä Ylämaan pitäjässä.

Matto.jpg

 

Sohvin isä Antilla oli kaikkiaan kolme rikosrekisterimerkintää. Ensimmäinen kerta oli tullut Lappeenrannan raastuvanoikeudessa vuonna 1848 yhdessä veli Matin kanssa harjoitetusta vilpistä tai pikkupetoksesta (lurendrägeri). Toinen vastaava tapaus sattui 1850-luvulla. Kolmas tuomio koski väkivaltaa anoppia ja jotain toista sukulaista kohtaan. Kun Agneta ja Antti jättivät tilanpidon ollessaan noin 70 vuotiaita, he muuttivat eläkepäiviksi Antin kotitilalle Mättö V:een, jossa isäntänä oli tuolloin heidän toiseksi nuorin poikansa Antti. Mättö III isännäksi jäi heidän vanhin poikansa  Martti ja tämän vaimo Helena Kaaprielintytär. Antin ja Agnetan suvut olivat asuneet naapuruksina ainakin kirkonkirjojen pitoajan 1700-luvun alkupuolelta saakka.

 

Sohvin esi-isät

Sohvin äiti Agnetan vanhemmat Joonas Matinpoika ja Vappu Tuomaantytär olivat molemmat Mättöjä. Pienen syrjäisen paikkakunnan sekaisia sukulaissuhteita kuvaa hyvin, että Joonaksen sisar Vappu Matintytär. oli naimisissa Joonaksen vaimon sedän eli isän nuorimman veljen kanssa.

Vappu Tuomaantyttären vanhemmat olivat Tuomas Juhonpoika ja Vappu Yrjöntytär. Tuomas oli vanhin viidestä lapsesta. Hänen vanhempansa olivat talollinen Johannes Matinpoika 1758-1819 ja emäntä Anna Yrjöntytär 1755-1819 Ihakselan Aposta

Johanneksen vanhemmat olivat talollinen Matti Yrjönpoika ja piika Maria Tuomaantytär kirkonkylästä. Heillä oli 11 lasta, joista kaksi vanhinta poikaa toimi talollisina Mätössä. Kolmas poika Matias oli ruotuköyhä ja kuoli 85-vuotiaana vanhuuden heikkouteen.

Sohvin isän Antin vanhemmilla eli Mättö V:n isäntäväellä oli 8 lasta, joista Antti oli toiseksi nuorin. Hänen nuorin veljensä Matti jatkoi kotitilan pitoa. Antin vanhemmat olivat nimeltään Yrjö Eerikinpoika Mättö ja Maria Matintytär.

Yrjön vanhemmat olivat  Eerikki Heikinpoika  Mätöstä ja talollisen tytär Maria Yrjöntytär. Ylöjärven Hususta. Heidän kahdeksasta lapsestaan Yrjö oli toiseksi vanhin poika. Joukosta löytyy myös kaksoset: Andreas ja Anne.

Eerikin isä talollinen   Heikki Yrjönpoika 1725-1779 oli niin ikään Mätöstä ja äiti Elin Juhontytär 1739-1810 oli Sirckjärveltä. Heidän 7 lapsestaan Eerikki oli toiseksi vanhin poika.

On melko todennäköistä, että kummankin sukuhaaran kantaisät Matti  Yrjönpoika ja Heikki Yrjönpoika ovat veljeksiä ja Mätön talollisen Yrjön poikia. Heidän syntymäaikojaan ei ole tiedossa, mutta naimisiin he ovat menneet vajaan vuoden välein. Yrjö lienee vaikuttanut talollisena Mätössä 1700-luvun alusta alkaen.

Sohvi eli miestään Aprahamia 20 vuotta kauemmin kuollen vuonna 1946 viimeisimmässä evakkopaikassa Sonkajärvellä 82 vuotiaana äkilliseen halvaukseen..

 Kuva Sohvin haudalta ja hautajaissaatosta Sonkajärvellä heti sodan jälkeen 1946.

Sohvin_hauta.jpgSohvin_hautajaissaatto.jpg

 

Sonkajärven kirkko vuonna 2001. Sohvin ja Alman hauta löytyy edelleen hautausmaalta.

 

Sonkajarven_kirkko.jpgSohvin_hauta2.jpg

 


 Aprahamin ja Sohvin lapset

 

Aapramilla ja Sohvilla oli kaikkiaan 7 lasta, joista 5 selviytyi aikuisiksi; kolme tytärtä ja kaksi poikaa.

 

-  Helena Aprahamintr 1888-1889, joka kuoli puolen vuoden iässä heikkouteen.

- Alma Aprahamintytär    1890 (Inkilä)-1940 (Sonkajärvi)

-  Hilja Aprahamintytär 1893 (Inkilä)-1982(Lahti)

- Elsa Aprahamintytär1895 ( Inkilä)-1967( Lapinlahti)

- Juho Arvi (Johan Arvid) Aprahaminpoika. 1898-1899,  Juho kuoli tuhkarokkoon 7 kuukauden ikäisenä.

- Arvi Johannes 1901( Kuolemajärvi)- 1951 ( Helsinki)

Jalo Aapraminpoika 1904 ( Kuolemajärvi) –1973( Kotka)

Aprahamin ja Sohvin jälkeläisiä puolisoineen:

Lapset_2.jpg

Vas. Elsa, Alma, Hilja, Arvin vaimo Laina; Alman mies Taavetti, Arvi, Hiljan mies Otto, Jalo. Kuva on otettu lasten tullessa katsomaan sairastavaa Sohvia, kun valokuvaaja oli sattunut samaan aikaan paikalle.

 

 

Alma Aprahamintytär  1890 – 1940

Alma meni naimisiin 21-vuotiaana pikkuserkkunsa talonpoika Taavetti Ristonpoika Pentikäisen kanssa 10.12.1911. Taavetti oli syntynyt vuonna 1886. Taavetin isä Risto oli Aprahamin sedän Martin poika.  Lapset Lahja Siviä syntyi vuonna 1913 ja Reino Martti 1922.

Alma Inkilässä Lahjan ja Martin kanssa 1926.

Alma_Pentikainen_Lahja.jpg

 

Alma ja Taavetti muuttivat talvisodan alla 11.5.1938 Kuolemajärven naapuripitäjä Johannekseen Vaahtolan kylään. Vaahtola sijaitsi Johanneksen kirkon lähellä ja sinne asettui myöhemmin asumaan myös äiti Sohvi. Kuvassa Vaahtolan kansakoulu, jota lapset ovat varmaan käyneet. Talonpoika Taavetti Pentikäinen ryhtyi kauppiaaksi ja tätä ammattia hän myöhemmin jatkoi lopullisessa evakkokohteessaan Sonkajärvellä.

Alma kuoli Sonkajärvellä pian muuton jälkeen vuonna 1940 nähtävästi sydänvaivoihin 50 vuoden iässä... Taavetti kuoli vuonna 1969 83-vuotiaana.

 

 

Hilja Aprahamintytär 1893-1982

 

Hilja asui Paimiossa kaksi vuotta 12.10.1913 - 6.12.1915. Pian tämän jälkeen hän meni naimisiin työmies Otto Aleksanteri Mikonpoika Peräkylän kanssa 30.4.1916. Otto oli syntynyt vuonna 1888. Nuoripari muutti hetimmiten Johanneksen pitäjän Vaahtolaan, jossa heidän kaikki kuusi lastaan syntyivät.

Santeri s. 1916 , 

Terttu Sofia s. 1919,

Suoma Katriina s.1922, 

Paavo Pellervo s. 1924 

Annikki ja Kyllikki  s. 1927 

Vuonna 1943 Oton ja Hiljan perhe muutti Viipuriin ja sieltä sodan jaloista Lahteen Otto kuoli 14.10.1959. Lapset muuttivat sodan jälkeen USAan ja Kanadaan Länsirannikolle. Hilja matkusti lastensa luo vierailulle Kanadaan ensimmäisen kerran noin 70 vuoden iässä. Matka sujui kielitaidottomanakin hienosti lappu kaulassa. Tuliaisena matkalta olivat tekohampaat ja kiharat. Hiljan ja Oton lapset vuonna 1995 kuvassa oikealla.

Hilja_70_v1.jpghiljan_lapset_1995.jpg

Nähtävästi Hilja vieraili lastensa luona vielä toisenkin kerran. Hilja kuoli 16.11.1982 Lahdessa 89-vuoden korkeassa iässä

 

Elsa Aprahamintytär  1895 -1967

Elsa meni naimisiin 29.9.1918 kotonaan Inkilässä uuskirkkolaisen Antti Tahvonpoika Halosen,s. 3.10.1891 kanssa. Antti oli Tahvana Ristianinpojan ja Ulla Eerikintr Sirkiän toiseksi vanhin poika. Nuoripari muutti asumaan sulhasen perintötilalle Inoon Uudellakirkolla. 

Inon alueella oli tsaari Nikolai II käskystä rakennettu vuonna 1909 linnoitusalue, joka ulottui 2 km:n matkan rannikolle saakka. Tarton rauhassa vuonna 1920 linnoitus määrättiin räjäytettäväksi. Syksyllä 1941 alueella käytiin merkittävä mottitaistelu.

Antti ja Elsa muuttivat 17.1.1931 neljän lapsensa kanssa Koivistolle.

Lapset olivat

Eero Martti Olavi s. 1919

Mauri Ensio s. 1921

Maire Kaarina s. 1923

Anja Vappu Inkeri s. 1926

Antista tuli tuolloin Töysän kaupan hoitaja. Sieltä Haloset muuttivat vielä saman vuoden aikana Sonkajärvelle, jonne myöhemmin muutkin sukulaiset siirtyivät evakkoon. Sonkajärvelle asumaan jäivät sisko Alma perheineen sekä isoäiti Sohvi.

Antista tuli 8.6.1931 alkaen Sonkajärven Osuuskaupan hoitaja ja myöhemmin toimitusjohtaja. Elsa ja Antti muuttivat 1.2.1957 Kuopioon ja sieltä 2.9.1964 Lapinlahdelle, jossa kuolivat vuosina 1967 ja 1970. 

Sonkajarven_osuuskauppa.jpg

 

 Arvi Johannes 1901 - 1951

Arvi eli syntymäkodissaan Inkilässä 30-vuotiaaksi. Ammatiltaan hänet on tuolloin merkitty parturiksi. Hän meni 23-vuotiaana naimisiin 3.2.1924 Laina Maria Riskin, s. 12.9.1898, kanssa. Vuonna 1931 Arvi ja Laina muuttivat Johanneksen Vaahtolaan ehkäpä Hilja-siskon innostamana. Vaahtolasta lähdettiin evakkoon Helsingin Kallioon 23.11.1942. Myöhemmin pariskunta asui Käpylän Olympiakylässä. Heillä ei ollut omia lapsia, vaan kasvattina oli vanhimman siskon Alman poika Martti.  Perheellä oli pieni "siirtomaatavara"kauppa Mäkelänkadulla.  Arvi kuoli yllättäen 50-vuotiaana 6.9.1951 ja Laina kuoli vuonna 1960.

 

Jalo 1904 – 1973

 

Aprahamin ja Sohvin lapsista nuorin Jalo näyttää valokuvien mukaan toimineen aktiivisesti mukana Inkilän Nuorisoseurassa.

Kuvissa Jalon elämää Inkilän aikana. Jalo kolmas vasemmalta.

 

Nuorisoseura.jpg

 Luultavasti Pentikäisten nuorisoa metsäkivillä, Jalo takana vasemmalla.

Lapset_kivella.jpg

 Jalo lähti kotoa Inkilästä seuraavana sisarensa Hiljan jälkeen. Jalo muutti kersanttina 10.12.1928 Inkilästä Mikkeliin. Ehkäpä innostus armeijaan virisi Inkilän läpi menneiden linnoitustöiden ansiosta.

Jalo_armeijassa.jpg

Mikkelissä Jalo toimi kauppamatkustajana, jossa ominaisuudessa hän muutti Kotkan edustalle Haapasaareen 23.6.1936. Tällöin hän on nähtävästi palannut armeijan palvelukseen. Hiljan tytär Suoma muisti odottaneensa Jalo- enoa kylään, koska tämä tuoksui niin ihanasti sikarille. Jalo toimi koko lopun työelämästään Kotkan alueen rannikkotykistössä jääden eläkkeelle 1950-luvulla vääpelinä. Kuvassa Jalo kersanttiaikoinaan.

Jalo oli sotainvalidi katkaistuaan jalkansa erään Kotkan ilmapommituksen aikana. Tilkan sotilassairaalasta mukaan annettu proteesi jäi käyttämättömänä   vintille kiitos tiukan omakohtaisen kuntoutuksen. Jalon Haapasaari- aikana löytyi puoliso Etel Elisabet Olsson, joka oli syntynyt Sääksmäellä 1.9.1910. Nuoripari meni kihloihin 10.08.38.

Jalo ja Etel vihittiin 12.5.1940 välirauhan aikana. Häämatka suuntautui Kotkaan.

Haakuva.jpg

 

Jalo ja Etel asettuivat asumaan Kotkan edustalla olevaan Haapasaareen.  Poika Reino Johannes syntyi 11.07.1942 Kotkan sairaalassa keskellä sota-aikaa. Sairaalaa pommitettiin heti seuraavana yönä poispääsyn jälkeen. Tämän jälkeen perhe muutti Haminaan Jalon palvelusuhteen edellyttämänä. Etel ja Reino muuttivat kauemmaksi sotatoimista Joensuuhun syksyllä 1943, missä Etel toimi Schaumannin tehtaalla ruokalan emäntänä.  Joensuunkin muodostuessa levottomaksi 2-vuotias Reino vietiin "turvaan" Sonkajärvelle Elsa tädin luo.  

Vuonna 1948 Pentikäisen perhe muutti yhteen Kotkan Kyminlinnan linnoituksen muurien sisäpuolelle.

 

Kyminlinnan_asunto.jpg

Turun rauha Hattujen sodan jälkeen siirsi vuonna 1743 Ruotsin ja Venäjän välisen rajan Virolahdelta Kymijoen läntisempään haaraan. Raja-alueen turvaksi Ruotsi rakennuttiViaporin ja Svartholman linnoitukset. Kustaa III:n käymä sota Venäjää vastaan vuosina 1788-90 osoitti venäläisille, että heidänkin puolella rajaa tarvitaan vastaavia järjestelyjä.  Marsalkka Suvorovin johdolla aloitettiin vuonna 1791 linnoitustyöt Kyminlinnassa. Napoleonin sotien aikaan linnoitustöitä tehostettiin erityisesti Kotkan saarella ja Ruotsinsalmessa. ( Fort Elisabet=Varissaari ja Fort Slava=Kukouri)

 Kuvassa Kyminlinnan linnoituksen pääportti.

Kyminlinna.jpg

Jalon jäätyä eläkkeelle 1950-luvulla perhe rakensi itselleen omakotitalon Kotkan Korelassa. Yhteinen vapaa-aika vietettiin veneillen ja kalastaen. Etel kuoli  1.9.1972 ja Jalo 16.12.1973 Kotkassa. Heidät on haudattu Parikan hautausmaalle.

Pentikäisen sukukirjan LÄHDELUETTELO: 

Paikallis- ja historiatietoa on kerätty lukuisista arkistoista, kirjastoista, internetsivuilta sekä kirjoista.  Seuraavassa on lueteltu näistä keskeisimmät:

Kuvat ovat pääosin Jalo Pentikäisen albumeista.

 

 HISKI-tietokanta

 Karjala-tietokanta

 Kuolemajärvi-säätiön kotisivu

 Suomen kansallisarkiston kokoelmat

 Helsingin yliopiston kirjaston lehtiarkisto

 Mikkelin maakunta-arkisto

 Suomen sukututkimusseuran kirjasto sekä kuolinilmoitusmikrofilmit

 

 Akkanen Arvi: Muistojen Akkala

 Hanttu-Kiskonen: ”Taas tulloo itku”

 Kansanaho Erkki: Kirkko Karjalassa

 Karjalan Liitto: Karjalan kartat

 Kojo ym : Kuolemajärvi

 Koponen Paavo: Karjalan kirkkokummut

 Kuolemajärveläinen- lehdet 1994-2005

 Lehtipuu Markus: Karjala, matkaopas

 Pentikäisten sukukirja

 Sinisalo: Karjalainen perinnekuvasto

”Taas tulloo itku” kuvateos Kuolemanjärveltä

 Woionmaa: Suomen karjalaisen heimon historia

 

 

 

 

 

24280248