Kanan sukukirja:Marita Kaatrala

KANAHA MIE OONKII…

 

 

 

                                                              

 Marita Kaatrala 2011

www.lulu.com

 Kolmas painos

ISBN 952-91-9591-5


 

 

 

 

 

 Aleksanteri ja Helena Kanan perhe Koiviston Saarenpäästä

 

 Esipuhe

 

Sukukirja käsittelee kirjoittajan omia sukujuuria Itäisen Suomenlahden Koiviston pitäjän saarilla. Täällä ns. Luovutetussa Karjalassa elivät ainakin tiedossa olevan ajan 1600-luvulta lähtien Aleksanteri Kanan ja hänen vaimonsa Helena Hoikkalan esivanhemmat.

Aleksanteri ja Helena ovat kirjoittajan isän Aatami Kaatralan, ent. Kana, vanhemmat.

Kanan suku, aiemmalta  nimeltään Kananen, on asunut Koiviston pitäjän suurimman saaren Koivusaaren Saarenpään kylässä sen alkuperäisinä asukkaina ainakin 8 sukupolven ajan. Monet suvun avioliitoista solmittiin saman saaren eri kylistä olevien asukkaiden kesken. Usein aviopuoliso näyttää löytyneen aivan naapuritalosta.  Kanan suvun hallussa eri aikoina olevia olevia taloja löytyi Saarenpään ja Harilaisen kylistä useita.

Hoikkalan suku on lähtöisin Koiviston pitäjän Makslahden kylästä Hoikkalan tilalta. 1800-luvun puolella eräs suvun miespuolinen jäsen nimeltään Topias Hoikkanen  muutti Saarenpäähän Hyttilään Hytin taloon  kotivävyksi. Hoikkasen nimi oli usean sukupolven talon nimeen mukaan Hytti, kunnes Helena   Hoikkalan isä Wille otti käyttöön alkuperäisen sukunimen. Esiäitien kautta Hoikkaloilla on kytköksiä Saarenpäässä asuneisiin Rakkolan, Hytin  ja Pullin sukuihin.

Esivanhempien nimet on kirkonkirjoihin viety ajan tavan mukaan ruotsinkielisinä ja sekaannusten välttämiseksi tätä virallista nimeä on käytetty myös tekstissä ja sukupuun kuvissa. Muistamisen helpottamiseksi on tarpeen mukaan käytetty rinnalla suomenkielisiä muotoja.

Esivanhempien lisäksi sukukirja kattaa Aleksanteri ja Helena Kanan  lapset eli  kirjoittajan sedät ja tädit, yhteensä 13 kpl.

Kirjan päähuomio on kuitenkin vanhemmissa sukupolvissa ja niissä vähäisissä tiedoissa, mitä heistä on ollut hankittavissa.

Evakkotaival hävitti suurelta osin vanhat valokuvat sekä kirjeet ja muut muistiinpanot. Samoin tavanomaisia perheraamattuja tai virsikirjoja ei ole löydetty.  

Koska Karjalan historia on monelle jo vieraampi, niin olen kerännyt kirjaan tiedossa olevaa historiaa koskien Koiviston kohtaloita. Vaikka suvun yksilöiden elämästä Koivistolla ei löydykään paljolti tietoa, niin ajan tapahtumat ovat muodostaneet kuitenkin kehyksen heidän  elämänsä tapahtumille.

Aleksanteri ja Helena Kanan lapset ovat jo kaikki kuolleet ja pääosin aineisto on syntynyt jälkipolvien muistikuvien pohjalta. Kuvia ja tietoja löytynyt innokkaiden serkkujen tuella, josta kaikille yhteiset kiitokset. En ole pyrkinyt sisarusten suhteen määrälliseen tasapainoon, vaan käyttänyt sen materiaalin, joka itseltäni on löytynyt. On hienoa, että olemme saaneet vanhaa kuva-aineistoa edes tässä määrin yhteiseen käyttöön. Virheiltäkään en varmasti ole välttynyt- kertokaa niistä, niin vähitellen ne korjaantuvat seuraaviin painoksiin. Päivitän aineistoa tarpeen mukaan myös sivulle www.salmio.eu/MaritaKaatrala

Kävin Saarenpäässä vuoden  2006 kesäkuussa. Kanojen ajoilta maisemat saarelta ovat muuttuneet Primorskin öljysataman myötä, mutta itse saaren tunnelma ja asumukset olivat pysähtyneet ennen sotia olevalle tasolle. Mitä nyt aika oli syönyt rakennuksia, pihapiirejä ja tiestöä. Suvun asuinpaikkojen rakennuksia ei enää ollut, mutta pihapiirien kivijalat, marjapensaat ja  hedelmäpuut olivat pitäneet pintansa. Syksyllä 2006 tuli Venäjän viranomaisilta tieto, että Koiviston saaret kuuluvat raja-alueeseen ja vierailumahdollisuudet ovat viime vuodet olleet huonot. Vuonna 2011 suvun Koivistomatkalla jouduimme tyytymään katselemaan Saarenpään suuntaan Koiviston satamasta, MUTTA HAUSKAA OLI. Vuonna 2019 oli taas aika piipahtaa päivämatkalla Saarenpäässä, johon usean vuoden ajan ei ollut saanut vierailulupaa sen kuuluessa Venäjän armeijan alueisiin.

Sukukirja on jaettu selkeyden vuoksi useamman eri linkin alle ajatuksella Saarenpää eri vuosisadoilla, Kanojen sukutietoja aikakausiin liittyen ja lopuksi Kanan perheen tarina 1800-luvun loppupuolelta 1900-luvulle saakka. Tietoturvasyistä olen jättänyt pois elossa olevien suvun jäsenten tiedot. 

27750268_10156386104163094_491795866901319320_n.jpg

 

 

I Koiviston pitäjä ja Kanan suku

 KOIVISTO

 

Koiviston pitäjä sijaitsee Karjalan Kannaksella, Suomenlahden rannalla. Pitäjän kylät ovat sekä edustan saarilla että mantereella, jossa rajanaapureita ovat Johannes ja Kuolemajärvi. Viipuriin on matkaa noin 50 km ja Pietariin 100 km. Nykyisin Venäjän osana Koiviston pitäjän nimi on Primorsk ja sen vuonna 2002  valmistunut satama näyttelee merkittävää roolia Venäjän öljynviennissä. Koiviston Koivusaaren pituus on 13 km ja suurin leveys 5 km. Keskellä saarta sijaitsee Suurijärvi, joka on yli puoli kilometriä pitkä. Saarenpään kylän kohdalta mantereelle on matkaa 4 km. Maasto on hyvin tasaista.  .

Tiedosto:Koivisto.vaakuna.png – Wikipedia

Erään sukutarinan mukaan  Kanan suvun  esi-isät olisivat tulleet aikanaan Virosta, jossa olisivat kuuluneet saksalaiseen Kyhnen sukuun.  Näinkin voi olla, mutta ainakin 1600-luvun lopulle Kanan suku on löydettävissä Saarenpäästä. Nimi on tullut ajan tavan mukaan talon nimestä, joka alun perin oli Kananen. Kun niminä patronyymit jäivät pois käytöstä 1700-luvun loppupuolella, esi-isät ottivat nimekseen sen talon nimen, jossa tuolloin asuivat.

Samoin Helenan os. Hoikkala  nimi juontaa ensimmäiseen kantatilan nimeen Makslahden Hoikkalaan Koiviston mantereen puoleisessa osassa. Tämän sukulinjan piirissä on hyvin usein ollut kyse talollisen tyttärestä, joka on ottanut kotivävyn. Vävy puolestaan on ottanut nimekseen ao. talon nimen.

Perheet ovat yleensä olleet 5-10 lapsen pesueita. Suvun piirissä ei näytä tapahtuneen suuria dramaattisia käänteitä, vaikka Koiviston kulloisetkin historialliset puitteet olisivat tähänkin antaneet mahdollisuuksia.   Kun on selvitty aikuiseksi, niin yleensä on eletty myös suhteellisen kauan, keskimäärin 60 vuoden tuntumaan. Koulunkäynti on jäänyt heikommalle. Yleisen tavan mukaan lapset joutuivat saarissa laivoille jo varhain mukaan aikuisten työhön.

 

1.1 Koiviston historiasta

Koiviston alue on ollut muuhun Kannakseen verrattuna hyvin tyhjä muinaislöydöistä. Syynä lienee maan kohoaminen, jonka takia muinainen merenranta on ollut Koivistosta sisämaahan.  Kivikausi ( 8000-1200 eKr.) on jättänyt maastoon vain yhden muinaislöydön, kivisen kuokan, joka löytyi sattumalta Humaljoen  lentohiekka-alueelta. Koivisto on nähtävästi kivikaudella ollut harvemmin asuttu kuin naapuripitäjänsä. Pronssikaudelta ( 1200-500 jKr.) ei löytöjä ole. Rautakausikin ( 800-1300 jKr.) voidaan ohittaa nopeasti.

Viikinkiretket, jotka alkoivat 800-luvulla, käyttivät keskeisen Idäntiensä kulkureittinä Suomenlahden rannikkoa Nevalle. Etenkin ruotsalaiset varjaagit rakensivat tien varteen tukikohtiaan ja heidän lohikäärmekaulaiset veneensä kulkivat Koiviston salmen kautta, joka jo tuolloin toimi turvallisena ankkuripaikkana. Koiviston rantojen asukkaat pakenivat tuolloin ”vainovalkeat” nähtyään piilopirtteihinsä ja palasivat kyliin ryöstelijöiden  jatkaessa matkaansa. Monet veneet kulkivat Nevalta pitkin Venäjän jokia aina Konstantinopoliin saakka ja kuljettivat reittiä pitkin kauppatavaraa. Tätä kautta rannikkoseutujen asukkaille levisi myös tietoja, tavaroita ja tapoja  muista maista. 

Tarinoissa kerrotaan, että karjalaisilla olisi ollut kauppapaikka nimenomaan Koiviston saarilla, Tiurinsaaressa Pakahaminniemellä. Tiedetään, että saaren lähellä olevalla Linnasaarella on kiviraunioita, joita kansan suussa on kutsuttu ” Jerusalemin temppelin piirustuksiksi”.  Luultavasti Koiviston kautta kulki Suomen piispa Tuomas kesällä 1240 mennessään ristiretkelle Nevalle käännyttämään vääräuskoisia. Hän kärsi murskatappion ja kulki varmaan samaa reittiä lyötyine joukkoineen takaisin.

1.bp.blogspot.com/-XXnuSlZ7teA/XaFaTAuRaMI/AAAA...

Vuosisadan loppupuolella Torkkeli Knuutinpoika  aloitti Viipurin linnan rakentamisen. Lähialueiden asukkaat joutuivat varmaankin osallistumaan rakennustöihin joko päivätöiden muodossa tai veroina. Laivurit kuljettivat rakennusaineita ulkomaisista satamista saakka.

Viipurin linna ja Torkkeli Knuutinpojan patsas | Sampo

Koiviston saaren nimi näkyy ensimmäisen kerran asiakirjoissa 1200-luvun jälkipuoliskolla. Tällöin kyse on kaupallisista sopimuksista novgorodilaisten ja saksalaisten kauppiaiden välillä. Tällöin Koivisto kuului osana sen aikaiseen Ruotsiin. Arvellaan, että ns. kolmannen ristiretken aikana, 1300-luvun alussa, ruotsalaista asutusta levisi myös Karjalan rannikkoseudulle. Samoihin aikoihin myös venäläiset novgorodilaisten ruhtinaiden toimesta pyrkivät käännyttämään Laatokan rantojen asukkaita ortodokseiksi. Tämä ei varmaankaan ollut paikallisten asukkaiden mieleen ja arvellaan monien muuttaneen pakoon syrjäiselle Suomenlahden rannikkoseudulle. Viipurin linnaa tarvittiin jo 1300-luvun alussa Ruotsin puolustukseen ja kahinoiden tuloksena solmittiin Pähkinäsaaren rauha, joka vakiinnutti Karjalan kannaksen kuulumisen Ruotsiin.

Koiviston otollinen sijainti kauppareittien varrella kiihdytti tasaisesti sen kasvua. Rajaseutu pysyi jatkuvasti levottomana. Roomalaiskatolisen ja ortodoksisuuden nimissä oli ansiokasta kahinoida rajan molemmin puolin. Vasta 1500-luvulla, Kustaa Vaasan aikana, Koivisto esiintyy sen aikaisissa veroluetteloissa. Tuolloin asutus oli jo vakiintunut. Nimien perusteella on myös arvioitu Koiviston alueen asuttamista. Vanhimmissa lähteissä niminä ovat Biörkö, Bircö tai Bercö. Koivisto lienee suomennos Björkö:stä ja nimi kuulunee skandinaaviseen Birkanimistöön. Pääsaari on vanhoina aikoina tunnettu yksinkertaisesti nimellä Saari ja tästä juontunee kylän nimi Saarenpää.

Saari esiintyy mm. eräissä Inkerinmaan kansanrunoissa.

 Näin mie saarenmaan palavan, Koiviston kylän kytövän. Ei ollut salkka saarenmaita, Salkk`oli saaren neitosia…

Kielikysymyksiin viittaa myös runo: Hitto menköön Koivistolle, Hitto Koiviston pojille. Koivistoll`on miehet kolkot, Miehet kolkot, naiset laiskat, Tyttäret sotahevoset, pojat Puoli-Ruotsalaiset,

Ruotsalaisasutusta on joka tapauksessa jo varhain tullut Koivusaarelle, lähinnä Saarenpään kylään, jossa ovat asuneet ainakin Baggen ja Gröötin suvut. Viipurin linnan päällikkö piti näin huolen siitä, että Viipurin puolustuksen kannalta oleelliselle alueelle sijoitettiin luotettavaa ruotsalaista väkeä. Laatokan-Karjalaista vaikutusta Vuokselta ovat esim. Koiviston pitäjän mantereella nimet kuten Hoikka ja Hoikanlahti. Yhtenäinen asutus on syntynyt vasta suomensukuisten heimojen toimesta aikaisintaan 1200-luvun lopulta alkaen.

 

I.2 Koivisto 1500-luvulla

Koivistolla on jo vakiintunut suomenkielinen asutus heti 1500-luvun alussa. Valtiollisesti Karjala kuuluu tällöin Ruotsin alueeseen.  Kehitys vaikuttaa Koivistolla kohtuullisen rauhalliselta vuosisadan ensimmäisen puoliskon ajan.  Jälkimmäistä puoliskoa leimaavat jo rajaristiriidat Ruotsin ja Venäjän välillä. Vuosisadan lopussa hyvällä alulla ollut kehitys näyttää tyystin loppuneen.

Kustaa Vaasan, kuvassa, tiedetään pyrkineen rajoittamaan ns. talonpoikaispurjehdusta, koska kauppa yritettiin keskittää kaupunkeihin. Viipurin läänin talonpojat saivat käydä kauppaa vain Viipurissa ja Tukholmassa. Puutavaran vienti Tallinnaan kuului sallittuun kaupankäyntiin, samoin ulkosaariston kalastajat saivat käydä siellä vaihtamassa kalaa suolaan ja viljaan.

Kustaa VaasaVuodelta 1545 on säilynyt laivuriluettelo Viipurin pitäjästä, jossa on 39 nimeä, joista suurin osa selvästi on koivistolaisia. Voisikohan Laris Huna ( Lasse Kana), tai Morthen Hyttin ( Mauri Hytti) kuulua esi-isiin? Saarenpäästä saattavat olla myös kotoisin Mannon ja Sarenpä. Lisää laivureita löytyy vuosien 1552-1554 talvi- ja kesäkäräjiltä. Heitä sakotettiin siitä, etteivät olleet kuljettaneet kalkkikiveä Virosta Viipurin varustusten parantamiseksi. Esivallan tarpeet olivat nähtävästi jääneet omien kuljetusten jalkoihin.

Koivistolaisten laivojen kulusta on vain vähän tietoa. Viron matkoja tehtiin runsaasti. Pääosin kuljetettiin kalaa; keväällä kuivattua ja syksyllä suolattua. Hylkeenrasva muodosti toisen vientiartikkelin. Kalaa vietiin myös Tukholmaan. Takaisin tuotiin pääosin suolaa ja viljaa.  Suojelusta merellä ja hyvää kalansaalista pyydettiin kalastuksen suojelijoilta: Pyhältä Andreakselta ja Pyhältä Pietarilta: Anna Antti ahvenia, Pekka pieniä kaloja. Lisäksi löytyy rahdinkuljetuksesta tietoja Narvan, Nevan ja Tallinnan välillä. Koiviston salmi muodosti tuolloin keskeisen reitin Viipurin ja Venäjän välillä.

Koivistolla oli 1500-luvun puolivälin tienoilla  140 taloa. Laivureita lienee ollut noin 30 eli joka viidennellä talolla oli laiva. Merenkulun ohella muu elinkeinoelämä olikin vähäisempää. Koiviston maat olivat viljelykseen karut. Saarenpäässä oli keskimääräinen kylvö taloa kohti noin 0,4 tynnyriä ruista, kun 3 olisi taannut talolle omavaraisuuden. Karjanhoito sujui paremmin, olihan saaristossa suuret rantaniityt.  Saarenpäässä lehmiä oli taloa kohti noin 7, samoin lampaita.

Toimeentulon perustan muodostivat siis kalastus ja karjanhoito. Omalla kuljetuskalustolla pystyttiin ylimäärä vaihtamaan muuhun tavaraan, suolaan, viljaan jne. Samalla voitiin käydä muutakin kauppaa ja sanotaan Koiviston merenkulkijoiden olleen myös huomattavia maakauppiaita kaupunkien porvarien tapaan. 1500-luvun puolivälissä Koivistolla vallitsi hyvinvointi ja asutus kasvoi nopeasti.  Väestön määrä lienee kohonnut lähelle 2000.

Ruotsin valtakunta ajautui Kustaa Vaasan hallintokauden jälkeen rauhattomiin aikoihin. Vuosina 1563-70 käyty 7-vuotinen merisota Lyypekkiä, Puolaa ja Tanskaa vastaan merkitsi miesottoja myös Suomesta.

Viipurin voutikunnasta ( Viipuri, Säkkijärvi, Koivisto) otettiin vuonna 1564 70 nihtiä, vuonna 1565 120 nihtiä ja vuonna 1566 yli 200 nihtiä. Pelkästään sotatoimet eivät koetelleet miehiä. Yleisesti rutto kaatoi suurimman osan sotilaista. Koivistolla näinä vuosina täysikäisten miesten määrä väheni lähes 30%.

Seuraavalla vuosikymmenellä kiristyivät Ruotsin ja Venäjän välit. Vuonna 1571 venäläinen ratsuväki hävitti ja ryösti rajaseutua. Hopeaveroluetteloon merkitystä 89 talosta oli pelkästään Koivistolla poltettu 70 taloa eli 4/5 osa. Seuraavana vuonna sama meno jatkui ja tammi-helmikuussa venäläiset hyökkäsivät meren yli jäätä pitkin. Koska Koivistolla oli ruotsalaisten etuvartioasema ja kesällä se oli merkittävä satamapaikka, niin hävitystyöllä oli  myös sotilaallista merkitystä. Etenkin saaret saivat olla jatkuvan hyökkäilyn kohteena. 

 

Suomen herttua – Wikipedia

Ruotsin kuningas Juhana III, kuvassa yllä,  myönsi Koivistolle vuoden verovapauden venäläisten aiheuttamien tuhojen seurauksena. Keväällä 1582 hyökkäsi venäläinen lotjalaivasto Koivistolle ja poltti kylät taas kertaalleen perusteellisesti. Tästäkin seurasi vuoden verovapaus. Talvella 1590 Viipurin läänin alueella tapahtui kaksi hävitysretkeä. Kesällä 1592 venäläiset tekivät ryöstöretkiä saaristoon, erityisesti Koiviston alueella. Ruotsin laivasto oli tuolloin ollut koko kevätkesän Koiviston satamassa, joten vihollisuuksiin oli syynsä. Tosin Ruotsin laivasto ehti purjehtia Narvajoen suulle ennen varsinaista hyökkäystä. Laivastoa johti tuolloin sotamarsalkka ja Ruotsin valtakunnan amiraali Klaus Eerikinpoika Fleming, kuvassa.

Claes Eriksson Fleming (c.1535 - 1597) - Genealogy

Vuonna 1575 mainitaan Koivisto ensimmäisen kerran itsenäisenä seurakuntana. Kirkkoherraksi nimitettiin  Johannes-niminen pappi. Hän toimi työssään 27 vuotta. Johanneksen nimi löytyy allekirjoittajana asiakirjasta, jossa luterilainen oppi hyväksytään valtionuskonnoksi. Vuoden 1592 verotietojen mukaan Koiviston asutus oli lähes kokonaan tuhottu. Kyseessä olivat lähinnä talot ja omaisuus; ihmiset ja osin eläimet onnistuivat yleensä pakenemaan saaren sisäosiin. Vuoteen 1595 talojen määrä oli taas noussut lähelle 73 koko pitäjässä eli noin puoleen normaalista.

Verotiedot koskevat ajan tavan mukaan savuja eivätkä taloja, joten lukumäärät ovat karkeita arvioita. Talohan saattoi kantaa vain kolmanneksen tai puolikkaan savua verotuksessa. Väestön määrä oli laskenut aikaisemmasta alle 2000:sta lähes   500:aan henkilöön. Rauhan tultua Koivisto oli vain varjo entisestä. Kylät olivat täynnä nokisia raunioita. Kokonaiset suvut olivat sammuneet. Kustaa Vaasan ajan merenkulkijoista suurin osa oli hävinnyt. Mutta raunioiden seassa sinnittelivät Kanan suvun esi-isät.

 

I.3 Koivisto 1600-luvulla

Seuraavakin vuosisata tarjosi epävarmoja aikoja Koivistolle. Itämeren merikuljetuksille tarjoamat mahdollisuudet hyödynnettiin kuitenkin täysimääräisesti. Ruotsin käymä 30-vuotinen sota Euroopassa merkitsi tosin jatkuvia miesottoja armeijaan, mutta toisaalta tarjosi kuljetuskalustolle käyttöä. Koivisto eli taloudellisesti  nousun ja kehityksen kautta aina aivan vuosisadan lopulle, jolloin epäsuosiolliset luonnonolot saivat aikaan äkillisen köyhtymisen.

Vuonna 1600 Ruotsi ryhtyi määrätietoisesti laajentamaan alueitaan Balttian suuntaan. Seuraavaksi  se sekaantui vuonna 1609 Venäjän sisäisiin vallanperimysjuonitteluihin. Jaakko De la Gardie, kuva 1 käynnisti Viipurista käsin 5000 miehen armeijan, pääosin suomalaisia, marssille kohti Novgorodia ja sen tultua valloitetuksi suunnattiin kohti Moskovaa. Monien vaiheiden jälkeen armeija palasi vain 400 miehen vahvuisena takaisin Viipuriin. Vuonna 1611 De la Gardie marssi taas 5000 miehen voimin kohti Novgorodia, johon armeija asettui nyt useaksi vuodeksi. Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf, kuva 2, käynnisti samaan aikaan myös sodan Tanskaa vastaan. Suomalaisten talonpoikien kohdalla esim. vuonna 1605 otettiin joka kymmenes vakinaiseen ja joka viides varaväkeen. Lisäksi maksettavaksi tuli jatkuvia ylimääräisiä veroja. 

Jakob De la Gardie – WikipediaGustav II of Sweden.jpgStolbovan rauhassa vuonna 1617 Ruotsi sai Käkisalmen läänin ja Inkerinmaan. Näin itäraja siirtyi kauemmas aikaisemmilta rajaseuduilta ja Koivistonkin alue rauhoittui. Jatkuvien sotatoimien seurauksena ruotsalainen väestönosa oli hävinnyt alueelta tai suomettunut. 1600-luvulla Koivistolla ei enää ollut ruotsinkielisiä. Stolbovan rauhan seurauksena koivistolaisten kauppakohteet Tallinna, Narva ja Nevajoki kuuluivat myös Ruotsiin, eivätkä olleet enää vieraan maan aluetta. Tämä toi helpotuksia esimerkiksi tullimaksuissa.

Talouselämässä tapahtui muutoksia. Kaupankäynti pyrittiin keskittämään tapulioikeuksin vain suurimmille kaupungeille. Suomen kaupungit taantuivat Tukholman nauttiessa kuninkaallisia etuoikeuksia. Merenkulku liukui vähitellen tukholmalaisten ja hollantilaisten kauppakomppanioiden käsiin. Tapulioikeuksien takia perustettiin uusia kaupunkeja.  Koivisto mainitaan vuonna 1617 uusien tapulikaupunkien luettelossa. Hankkeen taustasta ei tiedetä, eikä sitä, mihin aie sammui. Kuningas Kustaa II Adolfin, tuolloin 20-vuotias, tiedetään kesäkuun 12. päivänä 1614 viettäneen kaksi päivää Koivistolla Partilansalmen satamassa; ehkäpä hän tällöin kiinnitti huomionsa saarten edulliseen asemaan Ruotsin puolustuksen kannalta. Kuningas oli menossa Viipurin kautta Inkerinmaalle opiskelemaan sotimista Evert Hornin johdolla.                     

Koivistolaisten merenkulku oli vuosisadan alussa vielä vaatimatonta verrattuna Kustaa Vaasan aikaan. Esimerkiksi Tukholmasta ei 1620-luvulle saakka löydy yhtään merkintää koivistolaisesta aluksesta. Talonpoikaisaluksia käytettiin lähinnä kruunun kuljetuksiin sekä joukkojen että tarvikkeiden siirrossa. Vuodelta 1635 sisältyy Viipurin läänin tileihin mittava määrä korvauksia koivistolaisille kippareille koskien rahtikorvausta sekä luotsauspalkkiota. Koivistolaiset kuljettivat myös verotavaroita Ruotsiin.

Laivurit_1600.jpg

Kuningatar Kristiina, kuva 1,  oli luovuttanut kenraali Hans Wachtmeisterille, kuva 2, vuodesta 1649 alkaen läänitykseksi koko Koiviston, jolloin pitäjästä muodostui Koiviston vapaaherrakunta. Kenraali itse asui Tukholmassa, joten verovarat jouduttiin kuljettamaan sinne. Sekä kruunun rahdit että vapaaherran kuljetukset eivät olleet laivureiden keskuudessa suosiossa.

Kristiina – WikipediaHans Wachtmeister - Historiesajten

Parempia kyytejä löytyi vapailta markkinoilta, missä rahtitavarana on ollut viljaa, voita, kalaa, sarkaa, palttinaa ja hamppua. Kohteena olivat useimmiten Nevanlinna, Narva sekä Tukholma. Satunnaisempia kohteita olivat Turku, Riika, Helsinki sekä Porvoo.

Koiviston laivurit kuljettivat myös rautaa ja kuparia. Tiedetään, että Tukholman eteläpuolelta Utön kaivokselta laivurit toivat malmia Suomen ruukeille. Esimerkiksi vuonna 1697 useilla Koiviston laivureilla oli sopimus Koskenkylän ruukin omistajan Lorents Creutzin, kuva, kanssa malmikuljetuksesta. 

Lorentz Creutz oli yksi kaikkien aikojen rikkaimmista suomalaisista koskaan  - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Koivistolaisen laivurin kesäkauteen mahtui yleensä neljä tai viisi matkaa. 1600-luvun puolivälissä he hoitivat arviolta lähes 40% Suomenlahden rahtiliikenteestä. Laivojen lukumäärä oli tuolloin noin 40 keskikoon ollessa noin 20 lästiä. ( 1 lästi= 2500 kg). Vuosisadan loppuun mennessä koko oli noussut 50 lästiin. On arvioitu, että Koiviston laivaston koko olisi vuosisadan lopussa ollut noin 1500 lästiä.

Koiviston laivat olivat omassa pitäjässä rakennettuja. Laivojen elinikä oli tuolloin alhainen, joten uusia aluksia oli valmistuttava jatkuvasti. Tavallisin alustyyppi oli kuutti, limisaumainen 2-mastoinen  alus. Aivan vuosisadan lopussa tulivat ensimmäiset 3-mastoiset laivat. Osuudet laivaan määräytyivät työhön osallistuneiden miesten suhteessa - ”kirvesluvulla”.  Useimmiten yhtiö syntyi oman suvun piirissä, joskus naapureiden kesken.

Laivurit muodostivat pitäjän ”yläluokan”. Lautamiehistä suurin osa kuului heihin. Pitäjän itsetunto oli korkealla. Passiivista vastarintaa käytettiin herkästi sekä kruunun määräyksiin että Wachtmeisterin, ” Koiviston vapaaherran”  ylimääräisiin rasitteisiin. Esimerkiksi Matti Kanainen joutui käräjillä vastaamaan siitä, että oli haukkunut ja solvannut arvon käskynhaltijaa.

Talojen lukumäärä 1660-luvulla oli kohonnut 170:een ja laivoja oli noin 40 eli yksi neljää taloa kohti. Vuosisadan lopussa koko pitäjän väkiluku oli kohonnut jo lähes 3000 yksilöön. Nopean kasvun syynä olivat varmasti hyvät toimeentulomahdollisuudet. Sotaväenototkin Wachmeisterin alueella olivat vain puolet normaalista. Verotus ei tuolloin kohdistunut merenkulkuun, joten tämäkin saattoi lisätä muuttoa paikkakunnalle. Tosin myös syntyvyys oli poikkeuksellisen korkea ja vuosisadan lopussa jokaisessa taloudessa asui noin. 15 henkilöä. Saarenpäässä oli vuosisadan alussa 15 tilaa ja saman sataluvun lopulla 18 tilaa, jolloin Saarenpää oli Koiviston suurin kylä. Tällöin kylään kuuluivat Harilainen ja Hyttölä. Vuosisadan lopussa Suomea koettelivat ”suuret kuolonvuodet” 1696-97. Sääolosuhteet olivat poikkeukselliset ja Suomessa koettiin kolme peräkkäistä huonoa satovuotta. Näinä vuosina vajaa kolmannes Suomen asukkaista nääntyi nälkään.

Koivistolle vuodet olivat ankarat. Pitäjän väkiluku väheni henkikirjoissa neljän vuoden aikana lähes puoleen eli noin 600:aan, joka käytännössä vastasi noin 1800 henkeä. Vuonna 1698 laaditun tarkastus- ja rästiluettelon mukaan kuusikymmentä taloa on menettänyt isännän, 25 kohdalla ei ole perhekunnasta ketään jäljellä.

Suurimmat menetykset olivat saarissa. Asuttujen talojen määrä Koivusaaressa putosi 42%.  Osana suureen kuolleisuuteen voivat syynä olla kulkutaudit, koska saariston ihmiset kulkivat paljon aluksilla eri paikkakunnilla. Vuosina 1697-99 on runsaasti tietoja alusten myynnistä sekä erilaisista velkajutuista seurauksena taloudellisten olosuhteiden muutoksesta.

Koivistolaisten kirkko sijaitsi 1600-luvulla Kirkkosaaressa. Se oli kooltaan pieni, vähän yli 100 neliötä. Sen kirkonkellot kuuluivat läpi pitäjän. Tiedetään, että kirkolla käynnin yhteyteen liittyi myös varjopuolia. Inkeriläiset kauppiaat ottivat tavaksi myydä väkijuomia kirkkoväelle. Seurakuntalaisille astuikin voimaan määräys, ettei kirkkoon saanut tuoda mukanaan olutta, viinaa eikä tupakkaa.Wachtmeisterin oikeuksiin kuului myös nimittää papit Koivistolle.

  

Kanojen sukujuuret 1600-luvulla

Kanan suvun ensimmäiset kirjalliset löydöt johtavat 1600-luvulla Koiviston pitäjän Saarenpään kylään. Kylässä esi-isät polveutuvat kahdesta sukuhaarasta, joista toinen on kotoisin Saarenpään Harilaisen kyläosasta ja toinen Canasen tilalta Saarenpäästä. Ottaen huomioon tilojen vakiintuneisuuden on luultavaa, että esi-isät ovat muuttaneet Saarenpäähän ensimmäisten vakioasukkaiden joukossa.  Sitä, mistä käsin he ovat tulleet ja milloin, on mahdoton arvioida. Tilat asukkaineen ovat siis selvinneet läpi 1690-luvun ”suurten kuolon vuosien”. Luultavasti tiloilla on ollut myös oma kuutti tai ainakin osuus laivasta, koska tuolloin merenkulku toi saarten asukkaille pääosan leivästä. Esi-isät saattoivat siis purjehtia pitkin Suomenlahtea aina Tukholmaan saakka  jo 1600-luvulla.

 

Harilaisen sukuhaara

Kanan suku on asuttanut kantatilaa Harilais I:stä. Tilaa isännöi tuolloin talollinen (bonde) Matts ( Matti), jolla oli ainakin poika Jöran Mattsson ( Yrjö Matinpoika), joka oli syntynyt vuonna 1682. 

Kuvassa Harilaisen kylän rantaa 1900-luvulla

Harilainen_2.jpg

Kanan sukuhaara

Canasen tilaa ( nro 12) Saarenpäässä isännöi Tuomas Canain, jonka 2.s vaimo oli Aune Yrjöntytär. Aunen pojat aiemmasta avioliitosta Martti ja Tuomas Ambrosiuksen pojat asuivat poikapuolina talossa. Martilla ei ollut poikia, mutta Tuomas jatkoi sukua Kana-nimellä.  Ambrosius on näin ollen vanhin tiedossa oleva suvun kantaisä.  Talosta 12 muodostui Kana-suvun kantatalo.

 

 I.4 KOIVISTO 1700-LUVULLA

Koko vuosisataa leimasi rajankäynti Ruotsin ja Venäjän hallitsijoiden kesken. Koivistolle tämä merkitsi jatkuvia talojen tuhoja sekä raskaita miesten ottoja armeijan käyttöön. Toisaalta epävarmat olot loivat myös uusia kaupankäyntimahdollisuuksia sekä kehittivät elinkeinoelämää.

Suuri Pohjan sota käynnistyi heti vuosisadan alussa vuonna 1700. Tällöin Ruotsin armeija soti Puolassa ja Saksissa Kaarle XII:n johdolla, kuva 1. Ajan tavan mukaan sotilaat yleensä lähetettiin mahdollisimman kauas kotoaan, joten on mahdollista, että Koiviston jousimiehet taistelivat näillä rintamilla. Samanaikaisesti ryhtyi Venäjän tsaari Pietari I, kuva2.vahvistamaan asemiaan Suomenlahdella tietäen Ruotsin huomion kiinnittyneen Keski-Eurooppaan. Vuonna 1702 venäläiset valtasivat Pähkinälinnan ja seuraavana keväänä Nevanlinnan. Nevan suulle ryhdyttiin rakentamaan Pietaria, jolla tuli myöhemmin olemaan suuri merkitys Koiviston talouselämälle ja hyvinvoinnille.. Vuonna 1703 venäläiset valtasivat Tarton ja Narvan. Seuraavana vuonna venäläiset hävittivät Kannaksen rannikkoa mukaan lukien Koivistoa. Talvikäräjät jäivät pitämättä, kun ” ketään lautamiehistä ei ollut läsnä, vaan kaikki olivat paenneet venäläisten hyökkäystä”. Tornion historiasta löytyy maininta, että sinne tuli 1700-luvun alussa väkeä Koivistolta, joten sinnekin on joku etäinen sukulainen voinut tuolloin muuttaa.

Kaarle XII – WikipediaPietari Suuri | Venäjän kulttuurikurssi

Vuonna 1705 Ruotsin laivasto amiraali Ankerstjernan johdolla yritti Koivistolta käsin hävittää vastapainoksi Kronstadin eli Retusaaren tukikohdan. Venäläiset puolestaan tekivät  seuraavan vuoden kesällä hävitysretken Viipurinlahdelle, jolloin Koiviston kirkko ja pappila poltettiin. Tällöin tuhoutui myös paljon asukkaisiin liittyviä asiakirjoja. Kirkonkello onnistuttiin kuitenkin upottamaan mereen.

File:Kronstadt from east to west with a Cruiseship 0150.JPG - Wikimedia  Commons

Syksyllä 1706 Venäjän armeija marssi piirittämään Viipuria, mutta perääntyi parin viikon kuluttua. Rannikkoseudulle tämä merkitsi talojen ja omaisuuden hävittämistä. Koiviston saarissa oli poltettu 15 taloa. Saarenpään kylä oli hävitetty lyhyin aikavälein kahdesti. Vuonna 1708 saapui Inkerinmaalta Suomen puolustuksen päällikkö Georg Lybecker, kuva, joukkoineen peräytyen venäläisten tieltä.

Georg Lybecker – Wikipedia

Vuoteen 1710 saakka Venäjän laivasto tyytyi tekemään hävitysretkiä pitkin rannikkoa pääarmeijan ollessa sidottu muualle. Kun Kaarle XII kärsi tappion Pultavassa kesällä 1709, tsaari Pietari aloitti Suomen valtauksen. Amiraali Arpaksinin, kuva,  johdolla venäläiset piirittivät Viipuria kolme kuukautta, jonka jälkeen ruotsalaiset puolustajat antautuivat, piirros alhaalla.

Willimiehen jäljillä: Viipuri / Amiraali Arpaksinin patsas

Viipurin piiritys (1710) – Wikipedia

Lopullinen tappio ruotsalaisille syntyi Napuen taistelussa, kuva,  helmikuussa 1714, josta alkoi venäläisten miehittäjien mielivalta, ns. Isovihan aika Suomessa.  Vuonna 1715 lähes koko Suomi oli Venäjän valloittama.  Koiviston tapahtumista vuoden 1707 jälkeen ei ole tietoa, koska henki- ja maakirjoja ei pidetty. 

Napuen taistelu 03. - 19.02.1714

Eräässä kirjeessä kerrotaan tsaari Pietarin vetäytyneen Koivistolle sairastuttuaan päänsärkyyn Viipurin piirityksen aikana. Viipurin menetyksen jälkeenkin liikkui Koiviston salmessa Ruotsin armeijan aluksia. Näihin aikoihin myös sissi Tapani Löfving oleili Koivistolla. 

Tapani Löfving – hurja poika Narvasta | Estofennia

Vuonna 1720 antoi Venäjän tsaari Kannaksen rannikolta 500 tilaa käsittävän alueen läänityksenä norjalaissyntyiselle amiraali Cornelius Cruysille. 

Cornelius Cruys | Military Wiki | FandomNäihin aikoihin tuli myös Kanan suvun jäsenille tutuksi Koiviston salmen kautta kulkeneiden Venäjän keisarillisten laivojen sotalippu.

Näiden laajojen alueiden  joukkoon kuului myös koko Koivisto. Läänitys oli elinikäinen ja vasta amiraalin kuoltua se palautui kruunulle. Varsinaiset rauhanneuvottelut kestivät kauan. Isonvihan aika päättyi vasta Uudenkaupungin rauhaan 1721.

Venäjä sai osan Viipurin Karjalasta. Muilta osin Stolbovan raja jäi voimaan. Näin Koivisto joutui Venäjän osaksi. Kaakkois-Suomesta oli muodostettu Viipurin komendanttikunta, jota johti prikaatinkenraali Ivan Shuvalov.

Ivan Shuvalov - Wikipedia

Paikallishallinto jäi ennalleen ja sitä hoitivat maakuntaan jääneet  Ruotsin vallan ajan virkamiehet.  Alueelta ryhdyttiin antamaan läänityksiä nyt vuorostaan venäläisille.

Valloitetulla alueella tehtiin verotuksen tarkastuslaskenta vuosina 1727-28.  Vuonna 1741 entiset Cruysein läänitykset alistettiin Rajajoen asetehtaalle.  Verot tilitettiin kruunulle, mutta talonpojat joutuivat tekemään päivätöitä tehtaalle pienellä korvauksella. Jokapäiväinen työvelvollisuus oli normina ½-1/3 manttaalia kohti. Vuonna 1772 koivistolaiset vasta vapautettiin päivätyöstä sen kestettyä noin 30 vuotta.  Saarten asukkaiden ei kuitenkaan tarvinnut osallistua päivätöihin.

 

Pikkuviha

Ruotsalaiset julistivat sodan Venäjälle 1741. Alkoi ns Hattujen sota, Kreivi Charles Emil von Lewenhauptin, kuva, johdolla Ruotsin sotajoukot lähestyivät Viipuria.  Venäjän valtaistuimelle noussut oli tuolloin noussut Pietarin tytär keisarinna Elisabet I,kuva,  joka aikaisemmin oli ohitettu monesti valinnoissa.

Fil:Charlesemil lewenhaupt3.jpg

Ruotsalaiset jäivät odottamaan Elisabethin aikeita. Venäläiset hyökkäsivät kesällä 1742 kaikin voimin. Alkoi venäläisten miehitys koko Suomessa ja ns. pikkuvihan aika. Turun rauhassa 1743 tehtiin pieniä rajatarkistuksia, jotka eivät vaikuttaneet Koiviston asemaan. Venäjän puolelle jäänyttä Suomea alettiin 1800-luvun alussa kutsua Vanhaksi Suomeksi. Vanhan Suomen kuvernööriksi Elisabet nimitti vapaaherra Johan Balthasar  von Campenhausenin.

Kauppasuhteet Viroon säilyivät ennallaan, vaikka suhteet länteen katkesivat. Oleellisin muutos oli Pietarin kaupungin nopea kasvu Pohjois-Euroopan suurimmaksi kaupungiksi. Vuonna 1750 asukkaita Pietarissa oli 95 000 ja se oli Tukholmaa ja Kööpenhaminaa suurempi. Vuonna 1800 asukkaita oli jo 220 000. Pelkästään halkoja kaupunki tarvitsi huomattavia määriä.  Pietari ei tosin ollut mitenkään riippuvainen Vanhan Suomen kaupasta, vaan sydän Venäjä muodosti ehtymättömän lähteen sen eri tarpeille ja kuljetukset sujuivat hyvin jokireittejäkin pitkin. Pikemminkin Vanha Suomi eli Pietarin varjossa ja hyötyi sen mahdollisuuksista.

Kuvassa suomalainen kauppamies matkalla Pietariin lihan myyntiin, piirros vuodelta 1765.

Koiviston merenkulusta Pietariin löytyvät ensimmäiset tiedot vuodelta 1734. Kyseessä oli koivuhalkojen kuljetus.

..a halkoi varte ol Pietaris kaks lossauspaikkaa…matalamp ol Sutskoineva ja syvemp ol Kalintkoi…

Pietarissa asiat hoituivat sekä suomeksi että ruotsiksi. Tiedetään koivistolaisten laivamiesten käyneen Pietarissa suomenkielisessä jumalanpalveluksessa vuonna 1746. Moni koivistolainen viljeli puheissaan myös suoria venäläisiä lainasanoja, jotka aikaa myöten jättivät omaleimaiset jälkensä Koiviston murteeseen. Pietari tuli tutuksi myös pakkotöiden takia. Työvelvollisuus koski mm. Cruyesin talon rakentamista Pietariin. Samoin jouduttiin kuljettamaan verotavaroita isännälle.  Cruyes oli hakkauttanut myös suuret alueet Kotterlahden metsistä haloiksi ja koivistolaiset joutuivat laivaamaan halot Pietariin. 

Viipurin alueella kehittyi vähitellen sahateollisuutta. Koivistolaiset puolestaan laivasivat nämä laudat Pietariin. Vuonna 1749 lautoja kuljetti ainakin 8 koivistolaisalusta. Matkat suuntautuivat Viipurista myös Tallinnaan, Helsinkiin ja Loviisaan. 1700-luvun loppupuolella talonpoikien metsän käyttöä ei enää katsottu suopeasti. Annettiin ukaaseja, joilla kiellettiin kaikkinainen metsän hyödyntäminen kruunun metsissä.  Halkokauppa ei kuitenkaan kokonaan tyrehtynyt vaan talonpojat kiersivät päätöksiä taitojensa mukaan. Vireä merenkulun kasvu kuitenkin hiipui kuljetusten vaikeuteen. Halkokauppaa korvattiin myös mukulakivillä.

Koiviston saarilla laivanomistuksia 1700-luvun lopussa oli 15. Nämä olivat pääosin Saarenpään kylässä, josta oli noussut merkittävä laivanvarustuksen keskus. Lieneekö syynä myös kivien runsas esiintyminen varsinkin saarten rannoilla. Merenkulku Viroon myös jatkui, pääosin kalan vientinä. Saarten laivat kuljettivat myös mantereen kalansaaliita. Suosituimmat Viron satamat olivat Mahu ja Toolse. Täällä harjoitettiin sukupolvesta toiseen ns. seprakauppaa. Tässä vaihtokaupassa oli kyse lähes aina suolasilakan vaihtamisesta viljaan. Kaksi tynnyriä ruista vastasi yhtä silakkatynnyriä. 1700-luvun loppupuolella tapahtui myös merkittävää viinan tuontia. Vuonna 1780 kaksi saarenpääläistä ja yksi humaljokilainen isäntä käräjöivät yhdessä hankkimastaan yli 3000 litran viinamäärästä. Viinan tuonti saattoi olla keskeinen syy Viron kaupan pitkäaikaiseen kukoistukseen.

 

Asutuksesta 1700-luvulla

Vuosisadan alussa lisääntyivät Koivistolla autiotilat - yleensä siellä, missä vihollisten reitit sotien aikana kulkivat. Tiedetään, että vuonna 1706 Saarenpään tiloista oli autiona 12 eli lähes 2/3. Autiotilalla saattoi olla asukkaita, mutta veronkannossa se katsottiin maksukyvyttömäksi. Vasta vuonna 1723 venäläiset käynnistivät jälleen henkikirjoituksen ja verotuksen. Koiviston osalta tulos oli hätkähdyttävä. Koko pitäjässä oli väkeä vain 421 henkilöä mukaan lukien sylilapset ja vanhukset. Asuttuja tiloja oli 68. Ennen väkirikkaassa Saarenpäässä, jossa oli ollut vuonna 1697 taloja 19 kpl, oli nyt vain kolme veroa maksavaa taloa. Tilastoista selviää, että vuosina jolloin venäläiset valloittivat Suomen (1703-1715) syntyneiden määrä oli yleensäkin hyvin alhainen.

Vuodelta 1741 on tilasto, jolloin Makslahdella asuu miehiä 62 ja naisia 63. Hoikkala oli tällöin muodostunut omaksi kyläkseen ja siellä asui 7 miestä ja 6 naista. Vastaavasti Saarenpään kylässä miesten määrä on 53 ja naisia on 63. Molemmat kylät olivat tuolloin kohtuullisen suuria. Yhteensä tilastoituja asukkeja koko Koivistolla oli tuolloin 2350 35 eri kylässä..

Alhaalla karjalaista kesävaatetusta 1700-luvulla.

Asu_mies.jpg

Asu_nainen.jpg

Saarenpään vanhoja sukuja löytyy jälleen vuoden 1741 kirkonkirjoista: Matikka, Kananen, Kauranen ja Klemetti. Kanasen suvun kohdalta löytyy 26 jäsentä. 

Vuonna 1765 annettiin ukaasi verotarkistuksesta. Tätä varten käynnistettiin mittava maanmittaustoiminta, jonka tuloksena kaikista kylistä laadittiin kartat verotuksen pohja-aineistoksi. Työ ei koskaan valmistunut, mutta sen ansiosta löytyy tuon ajan yksityiskohtaisia kyläkarttoja Kannakselta.

 

Seurakunnallinen elämä

Tiedetään, että uutta kirkkoa ryhdyttiin rakentamaan välittömästi vanhan tuhoutumisen jälkeen. Nyt ei kuitenkaan enää saarelle, vaan mantereen puolelle Koiviston kirkkoniemeen. Kirkko oli tarkoitettu väliaikaiseksi, mutta sitä käytettiin aina vuoteen 1763 saakka. Sen alttaritaulun aiheena oli Kristuksen taivaaseen astuminen. Lisäksi seinällä oli toinenkin taulu kuvaten Pyhää Yrjöä taistelussa lohikäärmeen kanssa. Vanhan kirkon upotettu kellokin löytyi, tosin vasta 1740-luvulla, Kiurlahden rannasta. 1700-luvun papeista tunnetuimmat olivat isä ja poika Hornborg.

Hornborg.jpg

Vuosisadan puolenvälin jälkeen valmistui myös uusi kirkko vuonna 1763. Uusi kirkko nousi vanhan kirkon viereen.

Vanha_kirkko.jpg

Viinakauppa jatkui mantereellakin kirkonkäyntien yhteydessä. Samoihin aikoihin kirkonkylälle ilmestyi myös kapakoita. Vuodelta 1745 peräisin olevan tarkastuspöytäkirjan mukaan nuoret osasivat katekismuksensa tyydyttävästi, samoin keski-ikäiset, mutta vanhat olivat heikompia. Vuonna 1753 pitäjässä käynnistyi kouluhanke ja koulumestari Antti Gimelius aloitti opetustyön.  Papit ryhtyivät keräämään nuoret keväisin ja syksyisin 1760-luvulla kahden viikon ajaksi rippikouluun. 

Kirkon tuntumaan valmistui 1775 tapuli, joka oli käytössä 1940-luvulle saakka.

Tapuli.jpg

Vuosisadan loppuosa

Ruotsin ja Venäjän suhteet eivät 1700-luvun jälkipuoliskolla olleet erikoisen hyvät. Ruotsin kuningas Kustaa III:n vallankaappaus elokuussa 1772 kiristi välejä entisestään. Venäjä ryhtyi Vanhassa Suomessa  varmuuden vuoksi linnoitustöihin. Kustaa puolestaan yritti turvata suhteet serkkunsa Venäjän keisarinna Katariina II:n, kuva,  kanssa, josta oli tullut keisarinna Pietari III lyhyen hallinnon jälkeen 1962.

Katariina Suuri – Wikipedia

Niinpä Kustaa III matkusti kesällä 1777 salanimellä  ” Gottlandin kreivi” Pietariin poiketen samalla matkallaan Koivistolla. Kuninkaan seurueena olivat valtaneuvokset Scheffer ja Posse sekä kenraalimajuri Trolle.

Kalkki_2.jpgMyrskyinen merimatka katkesi Koiviston kirkossa pidettyyn kiitoshartauteen kesäkuun 15. päivänä 1777. Kiitokseksi vieraanvaraisuudesta Kustaa III lähetti Koiviston seurakunnalle kultaisen ehtoolliskalkin, joka painoi yli 1,3 kg. Kalkki on nykyään Kansallismuseon kokoelmissa.

Maininta kalkista piispa  Alopeuksen tarkastusmatkalta 1829:

Kalkin_teksti.jpg

 

.

 

 

 

Seuraavan kerran Kustaa III saapui Koivistolle 13 vuotta myöhemmin vuonna 1790. Käynnissä oli taas kerran sota Venäjän kanssa tavoitteena Vanhan Suomen palauttaminen Ruotsille. Kesäkuun 3. 1790 Ruotsin laivasto etsi suojaa Koiviston salmesta, mistä se vetäytyi Viipurin lahteen ja sieltä ns. ” Viipurin kujanjuoksun” kautta länteen. Laivaston päällikköinä olivat mm. kuninkaan veli Kaarle-herttua,kuva1, josta myöhemmin tuli kuningas Kaarle XIII, sekä englantilainen eversti Sidney Smith2. Kuningas ja sotaväki viipyivät Koivistolla muutamia päiviä. Kustaa III:n seurueineen  kerrotaan vierailleen pappilassa kirkkoherra Abraham Forsmanin vieraana.  

 Charles XIII of Sweden.jpgSydney Smith - WikipediaForsman.jpg

Samaan aikaan sattui venäläinen ratsuväkijoukko tulemaan kirkonkylään ja kuninkaan oli piilouduttava. Kirkkoherra keksi puettaa hänet suntioksi ja kuningas saattoi mennä kirkon rantaan ja sieltä alukselleen. Totta tai tarua - Koiviston pappilaan jäi joka tapauksessa Ruotsin valtakunnan sinetti. Kuningas palasi rannan tuntumassa olleelle lippulaiva  Seraphinille.

Venäjän laivasto yöpyi heinäkuun 3. vuonna 1790 Koiviston salmessa  Nassaun prinssin, Karl Heinrich von Nassau- Siegen. kuva,  johdolla. Laivastoon kuului 8 fregattia, 6 linjalaivaa, 22 kaleeria, 8 puolikaleeria, 2 prikiä, 14 kaljaasia, 16 kutteria, 3 kelluvaa patteristoa ja 80 tykkivenettä. Miehistön vahvuus oli 18 500 miestä. Mahtoi olla uljas näky Saarenpään rannasta katsottuna.

Venäjän laivasto siirtyi Koiviston salmesta Kotkan vesille, missä Kustaa III laivastoineen odotti. Käytiin toinen Ruotsinsalmen meritaistelu, joka on Itämerellä suurin koskaan käyty merisota. 

Kustaa III:n sota – Wikipedia

Ruotsin laivastolla oli odottamassa yhteensä 14 000 miestä, mutta määrällisesti suurempi alusten joukko. Taistelu käynnistyi 9.heinäkuuta, samana  päivänä, jolloin Venäjän keisarinna Katariina oli noussut valtaistuimelle. Lopputulos taistelusta oli  Ruotsin laivaston murskavoitto.  Kolme vuotta kestänyt merisota oli aiheuttanut suuria menetyksiä kummallekin osapuolelle. Voitosta huolimatta Kustaa III joutui tyytymään vanhoihin rajoihin Värälän rauhassa heinäkuussa 1790. Näin Viipuri ja Koivisto jäivät edelleen Venäjälle.

Kustaan sota opetti Venäjälle Karjalan tärkeyden sotanäyttämönä. Pietarin puolustus ei ollut kunnossa ilman vahvaa puolustusta Suomenlahden rannikolla. Katariina II määräsi A.V. Suvorovin, kuva 1 laatimaan Vanhan Suomen puolustussuunnitelman. Linnoitustoimen tarkastajana toimi hollantilainen Jan Peter van Suchtelen, jolla oli merkittävä vaikutus uudenaikaisen linnoitusvyöhykkeen syntymiseen Kymijoesta itään.

Aleksandr Suvorov – WikipediaJan Peter van Suchtelen.

 

Kanan sukujuuret 1700-luvulla

Saarenpään kyläyhteisö eli koko 1700-luvun keskellä levottomuuksia. Etenkin vuosisadan ensimmäiset kymmenet olivat asukkaille tuhoisia Suuren Pohjan sodan aikana. Vuonna 1723 tiedetään Saarenpäässä olleen vain 3 taloa, kun vielä sukupolvi aiemmin taloja oli lähes 20. Nämä kolme taloa olivat Kananen, Matikka ja Kauranen.

 Ote vuoden 1723 maakirjoista Saarenpään osalta:

Maakirja_1700.jpg

Venäläinen kartta 1700-luvun puolivälistä näyttää kylässä olleen yhteensä 7 tilaa, joista 3 Harilaisessa.

Venalainen_kartta_1700.jpg

Harilaisen sukuhaara 1700-luvulla

Jöran Mattsson eli Yrjö Matinpoika isännöi tilaa nähtävästi isänsä Matin jälkeen aina kuolemaansa saakka vuoteen 1744. Hänen elinaikanaan Koiviston alue siis siirtyi Ruotsilta Venäjän osaksi. Yrjö perheineen eli läpi venäläisten hävitysretket, jolloin talot useita kertoja poltettiin ja asukkaat pakenivat sisäsaareen rakennettuihin piilopirtteihin. Hän oli naimisissa ja tilan isännöinti siirtyi hänen jälkeensä vanhimmalle pojalle Adam Jöranssonille ( Aatami Yrjönpoika), joka oli syntynyt vuonna 1719 isänsä ollessa jo 37 vuotias.

Aatami meni naimisiin Maria Thomasdotterin ( Maria Tuomaantytön) kanssa ja heillä oli 9 lasta.  Heidän asumansa tila tunnettiin myös nimellä Koho. Aatami kuoli vuonna 1783 yli 60-vuotiaana. Tilan nimi muuttui myöhemmin Harilaiseksi ja sen mukaan alettiin kutsua koko kylää.

Yrjön  nuorin tytär Britha Jöransdr, Riitta Yrjöntytär, joka oli syntynyt vuonna 1716, oli Aatamia 3 vuotta vanhempi . Hän toi tilalle kotivävyn Olof Sigfridssonin  (Olli Sippenpojan) , joka oli syntynyt vuonna 1705 ollen 11 vuotta vaimoaan vanhempi. Riitta ja Olli hoitivat Harilais nro 2-tilaa, joka tunnettiin myös nimellä Lambi.

Heillä oli henkiin jääneitä lapsia neljä:

                   Maria 1740-1770, joka eli 30- vuotiaaksi

                   Petter, Pietari, 1744-

                   Helena 1748-1748 eli kuoli 6 kk:n iässä

                   Jacob, Jaakko  1750-

Vanhin tytär Maria toi Lambiin vuonna 1760 kotivävyksi asukin pojan Peter Simonssonin ( Pietari Simonpojan), joka oli syntynyt 1737.  Pietarin isä Simon Georgsson ( 1685-1767) seurasi  asukkina Harilais nro 2:teen.

Nuoripari sai  neljä lasta, joille annettiin  hyvin raamatulliset nimet:

                   Johan, syntyi 26.12. 1760

                   Abraham, s. 14.02.1762, kuoli 2 vuotiaana.

                   Sara, s. 10.07.1765,  avioitui Kotterlahteen.

                   Adam, s. 22.02.1768

Kirkonkirja_Harilainen.jpg

Äiti Maria kuoli 30-vuotiaana ”pistokseen”. Pietari meni ajan tavan mukaan muutaman kuukauden kuluttua uusiin naimisiin Lisa Abrahamsdotterin kanssa. Liisa oli syntynyt vuonna 1751 ollen miestään 14 vuotta nuorempi. Tästä avioliitosta ei nähtävästi syntynyt lapsia. Pietari ja Liisa joutuivat lasten kanssa asukeiksi Harilais nro 4:ään. Pietari kuoli 1780-luvulla noin 50 vuoden  iässä.  Hän ehkä ehti kokea Kustaa III:n vierailun Koivistolla. Kuollessaan hänet oli merkitty asukiksi Harilais nro 3:een. Samassa talossa asuivat myös hänen vanhin poikansa Johan Petersson, Juho Pietarinpoika,  tämän vaimo ja heidän 7 lasta.

Juho muutti perheineen 1790-luvun lopulla Saarenpää nro 7:ään, Kanaseen, josta myöhemmin tuli nro 12 ja jossa sukua asui 1900-luvun alkuun saakka. Hänen muuttonsa aikoihin valtakunnallinen tilanne oli kireä ja samana vuonna kesällä käytiin Ruotsinsalmen merisota.

Venäläiset käyttivät Koiviston kautta kulkiessaan saarien majoitusta ja muonitusta. Saarenpää 7:n tilaa isännöi sokea vanha isäntä Anders Thoma  ( Antti Tuomaanpoika), joka oli syntynyt 1722, yhdessä veljensä Mattssin   ( Matin), syntynyt 1734, kanssa. Veljeksillä ei nähtävästi ollut omia lapsia. Esi-isä Juhosta tuli näin tilallinen 44-vuotiaana, kun vanha isäntä Antti kuoli vuonna 1804. Antin vaimo Andersin vaimo Wallborg Georgi ( Vappu Yrjöntytär) oli kuollut jo vuonna 1800.

Kanan sukuhaara 1700-luvulla

Saarenpään Canasen tilalla oli vuosisadan alussa isäntänä isänsä jälkeen   Thomas Ambrosiisson,  Tuomas Ambrosiuksenpoikajoka oli avioliitossa  Vappu Erikintytön kanssa.

Tuomas kuoli   vuonna 1754 noin 60 vuoden iässä. Hänen aikanaan Saarenpäässä rakennettiin laivoja innokkaasti ja kuljetettiin tavaraa Pietariin. Vapun ja Tuomaan lapsista vanhin poika Benjamin syntyi vuonna 1732. Hän jatkoi Canasen tilan pitoa yhdessä vaimonsa Maria Henricsdotterin  (Maria Heikintytär) kanssa, joka oli syntynyt vuonna 1737.  Benjaminilla ja Marialla oli ainakin kaksi poikaa Johan ja Adam, joka oli syntynyt vuonna 1777. Aatami syntyi siis Kustaa III:n vierailuvuoden aikana. Benjamin kuoli vuonna 1792  kovaan kuumeeseen ja tila siirtyi vanhimmalle pojalle Johanille. Tällöin Värälän rauhan rajat olivat vakiinnuttaneet Vanhan Suomen kuulumisen Venäjälle.

    

Hoikkalan suvun alkulähteet 1700-luvulla

Hoikkalan suku on lähtöisin Koiviston mantereen puolelta Marlaxista  (Makslahdesta) Hoickalan talosta nro 1. Talon ensimmäinen kirjoista löytyvä isäntäpari on Matts Andersson ( Matti Antinpoika) ja Carin Knutsdotter ( Kaarina Nuutintytär) 1700-luvun alkupuoliskolta. Heillä oli 8 lasta, 5 poikaa ja 3 tytärtä.  Näistä vanhin poika Thomas  (Tuomas), joka oli syntynyt 24.09.1745 jatkoi tilan pitoa vaimonsa Agneta Simonsdotterin kanssa. Heidän vanhin poikansa Matts Thomasson ( Matti Tuomaanpoika)  syntyi 13.01.1770. Hän meni naimisiin Christina Mattsdotterin ( Kristiina Matintytön) kanssa ja he jatkoivat Hoikkalan talon pitoa. Heille syntyi 15 vuoden aikana samoin 8 lasta, joista 3 poikaa. Matti kuoli vuonna 1836 kotitilallaan 66-vuotiaana. Matilla oli seuraavaksi vanhin veli Jöran ( Yrjö),joka oli syntynyt  25.02.1771. Hän toimi nähtävästi lautamiehenä ja vuodelta 1815 löytyy hänen puumerkkinsä asiakirjoista. 

Yrjö oli myös talollinen Hoikkalassa. Hän meni naimisiin Maja Mattsdotterin ( Maija Matintytön ) s. vuonna 1774,  kanssa. Heillä puolestaan oli 5 lasta, tytär ja 4 poikaa. Kolmas lapsista Tobias Jöransson (Toivo Yrjönpoika) muuttaa aikanaan 1800-luvulla Saarenpäähän ja hänen jälkeläisensä kohtaavat siellä Kanan suvun.

Makslahden_kartta.JPG

Joran_Hoikkala.jpg

 

Sukutarina jatkuu Koivisto 1800-luvulla

24280248