LAPSUUTENI JOULUT

Sanotaan, että jouluna on hyvä pysähtyä. Katsoa oman elämänpolkunsa kulkua joulujen läpi - ihmisen kurkotusta joulusta jouluun osana tätä yhteistä tuntematonta matkaa ja muistamatonta käsikirjoitusta. Aivojen hämäriä muistikuvia, välillä ne ovat hajonneet haihtuviksi ja ailahduksiksi ja välillä piirtyneet teräväpiirtokuvina syvälle kokemukseksi. Minuudeksi, joka koostuu näistä irrallisista muistin palasista. Ilman logiikkaa tai suunnitelmallisuutta todennäköisyyksien ja sattumien matriisissa.

Ensimmäisen jouluni vuonna 1943 Suomessa vallitsi kahden sodan välinen toiveikas tila, missä ihmiset yrittivät löytää rauhaisen tulevaisuuden raunioita korjaamalla. Äitini vei minut Viipurista junalla vanhempiensa luo Muolaan ja Valkjärven rajalle Salmenkaitajoen rantaan nykyisellä Venäjällä. Paikassa oli käyty talvisodan taisteluja, rakennukset oli poltettu ja pihapiirit olivat tykkien ammusten möyhimiä. Isäni oli tuollon partiointihommissa Rajajääkäreissä Parikkalassa.

Jo syksyllä vanhalle kotipaikalle oli valmistunut upouusi oma talo, missä isovanhempani ja enoni perhe asuivat. Joulusaunasta pääsi jokeen uimaan, lumi peitti ankeat näkymät, porsas oli lahdattu ja elettiin uskoen että taas selvittiin ja elämä jatkuu eteenpäin. Näin äitini kertoi omia muistikuviaan. Siinä kohtaa aikakoneeni viisarissa luki toivo paremmasta tulevaisuudesta.

Kun ajan ratas nytkähti yhden värisevän kerran, tuo sama maisema oli taas sotarintamana ja itse olin tuolloin evakkona Vääksyssä, missä karjalaisia perheitä oli pakkosijoitettuna erään kartanon piharakennukseen. Rakennus ei pitänyt lämpöä, lutikat kutittivat ja ruokaa oli ajan tapaan niukasti. Lahjoja ei ajateltu. Minä opettelin kuuntelemaan outoa murretta. Oli alkanut integroitumisen aika vieraiden nurkissa.

Ensimmäinen oma muistikuvani joulusta on varhainen pakkasaamu, poskia nipistelee hevosen vetäessä rekeä. Kirkon katossa maalattuna tähtitaivas. Pitkää puhetta. Enkeli taivaan. Palavia kynttilöitä ja kirkonkellojen kumu. Lumesta kosteiden ulkovaatteiden ummehtunut haju. Paikka Nastola, Keuruu, Kuhmoinen, Vihti, Rautjärvi- sukua riitti eri puolille Suomea.

Mutta aika askelsi eteenpäin. Isä oli merillä ja äiti suoritti sotakorvausurakkaansa Lahden Tornatorin tehtaan vuorotyössä, Karjalaiset suurperheet halusivat vieraalla maalla kasautua jouluna yhteen, haastaa omaa kieltään ja pohtia tulevaa, mutta ennen kaikkea muistella yhteisiä aikoja kotona Karjalassa, missä kaikki oli paremmin. ” Ei hyö tääll ymmär, kuink hyvä meil siel ol. Meilt ei puuttunt mittää. Kirkkoherrakii ol ihan kuin myö ite....”

Naiset tekivät joukkolla ruokaa: karjalanpiirakoita, karjalanpaistia,laatikoita, lipeäkalaa. Miehet puhuivat keskenään hiljaa sotajuttujaan, kävivät ulkona välillä mukillisella, jotteivät naiset näkisi. Me serkukset peuhattiin, kiusattiin kissoja ja ihmeteltiin, miten nuo aina jaksaa muistella menneitä. Ja syötiin. Pula-ajan lasten auvo oli joulun jatkuva mässäys ihan luvalla. Joululahjat eivät jääneet mieleen. Silon vaaleanpunaiset matalissa pahvilaatikoissa olevat kerrastot, villahousut ja yöpaidat olivat tarpeeseen. Karkkeja tehtiin itse kaakaosta ja vohveleista. Joulukuusen oksilla roikkuvista karamelleistä, joiden kiiltävien papereiden päälle oli liimattu enkeleitä, hävisi joka joulu muutama. Oikeat punaiset omenat painoivat oksat kohti lattiaa ja pumpulitupot pikkuhiljaa levisivät jaloissa pitkin huoneita.

Hetekat eivät riittäneet kaikille jouluvieraille. Lattiat peittyivät siskonpeteihin. Uunit oli lämmitetty ja niiden lähellä nukkujat kärsivät kuumuudesta kun taas seinän vieressä saattoivat hiukset jäätyä kiinni tapettiin. Jouluaaton ilta navetassa lypsyn jälkeen, kun lehmät tyytyväisinä ynisivät pilttuissaan, heinät edessään on tarkkapiirtoinen aivokuva joltain vuodelta Vihdistä. Joulusaunassa käytiin perheittäin. Liukasteltiin jäisten pihapolkujen yli paljain jaloin. Aina oli vasta valmiina. Aamulla osa väestä nousi ja meni tupaan kuuntelemaan radiosta joulukirkkoa silloin, kun matka sinne oli liian pitkä. Enkeli taivaan.

Tuvassa oli yleensä iso leivinuuni, missä ruuat tehtiin ja uunin päältä löytyi tyhjä nurkkaus - uuninpanko, missä kuivatettiin vaatteita ja säilytettiin tavaroita. Sinne saattoi kiivetä kissa tai koira kainalossa ja kuunnella aikuisten juttuja, radio-ohjelmia sekä merisäätä. Kotka Rankki kirkasta yläpilveä.

Tämä löytyy hatarina tilannekuvina minuuteni syvyyksistä. Minä olen sitäkin. Muistan kun lapsena usein ihmettelin, että kuka minä olen. En vieläkään tiedä, mutta ainakin tätä. Nyt nuo ihmiset ovat jättäneet tämän todellisuuden. Muistokivet sijaitsevat kaukana toisistaan eikä haastamisesta tule mitään. Kynttilät värjöttelevät haudoilla.

Uudet ihmiset luovat nyt omaa tulevaisuuttaan työntäen elämänsä kiveä eteenpäin. Kysymykset ovat samoja ja ihmeellisiä. Elämän arvoitus ensimmäisestä joulusta viimeiseen jouluun on jokaisen oma tarina odottaen kertojaansa.