Maria Kara: Orvokkini Tummasilmä

 Orvokkini tummasilmä

© Maria Kara

Etukansi: Isabel Klementjeff

Ensimmäinen painos: Pilot-kustannus 2007

Toinen painos: Omakustanne Marita Kaatrala 2008,

ISBN 978-952-67135-0-2, painettu

ISBN 978-952-67135-3-3, ekirja 2012

 Niin ylhäällä kuin alhaalla

OSA I

 En muista, mitä on tapahtunut - tai milloin. Mitä olen tehnyt viimeksi? Missä olen nyt ? Olenko valveilla vai unessa ? Tiedänkö, kuka olen?

Yritän pysyä rauhallisena. Nyt ei ole oikea aika hätääntyä. Kyselen kuin lääkäri huimauksen jälkeen: Mikä on nimenne?  Mikä vuosi on? Kuka on presidenttinä? Minkä ikäinen olette? 

Sitten yksinkertaiset laskutehtävät, yhteen - ja vähennyslaskua, etu- ja takaperin. Ne sujuvat. Etusormien päät pitäisi saada yhteen. En pysty siihen, en  löydä käsiäni. Myös jalat tuntuvat olevan hukassa.

Yritän nostaa käden kasvoilleni; tunnustella tuttuja piirteitä, pientä poskessa olevaa luomea, jota Juhana aina muisti kehua tai iän mukana syventyneitä juonteita. 

 Erottaisivatko sormenpääni minut muista? En ole koskaan tunnustellut käsilläni, miltä näytän - kuka olen.  Käteni eivät nouse.

Olen  halvaantunut.  Makaan pimeässä. Poskeni alla tuntuu karhea matto, joka tuoksuu tunkkaiselta villalta. 

Mikä päivä nyt on? Milloin söin? Mitä televisiosta tuli? Koska täällä viimeksi kävi joku?

Yritän hengittää syvään, sisään ja ulos. Se on aina auttanut paniikin uhatessa. Asia kerrallaan, keskity, löydä oleellinen.

En tunne nälkää tai janoa. En ole voinut maata tässä päiväkaupalla. Olen kaatunut matkalla vessaan - tai sieltä pois. Lattia ei tunnu allani märältä; virtsa ei haise. Olen kaatunut paluumatkalla sänkyyn; täytyy olla aamuyö. Ehkä olen maannut tässä  muutaman hetken; sekunnin murto–osan, tai niin kauan, etteivät aistini enää toimi täysimääräisesti. Mistä ajan  voi tunnistaa?  

Jos lattialla olisi sanomalehti, olisi    aamuyö tai aika sen jälkeen. Postiluukun peittää sisäovi. Annoin asentaa sen viime vuonna, kun hissin öinen kolina herätti ohuen uneni. Eläkevuosina olen nukkunut lähinnä koiran unta. Koko yö samaa usvaista mielen liikettä, josta on vaikea erottaa valveillaolon ja unen rajaviivaa. 

 Nukahtamislääkkeiden ottaminen on meillä ikäihmisillä nykyään yleistä. En ole niistä innostunut. Lääkärit  tosin vakuuttavat, ettei niiden nauttimisesta ei ole mitään haittaa. Monet tuttavani tuntuivat syövän tabletteja varmuuden vuoksi. Ajatusten vaellus on sammutettava kemikaaleilla kiihkeiden päivärytmien jäljiltä. 

Muistini tuntuu toimivan - tosin mieli vaeltaa herkästi sivupoluille. Päättelykykyni on joka tapauksessa tallella. Olen ollut aina järjestelmällinen, mikäli vertaan itseäni tuntemiini ihmisiin. Heitä ei tosin ole ollut montaa.  Ihmisotokseni on tämän elämän aikana jäänyt pieneksi.

Olen viettänyt aikani enimmäkseen omissa oloissani.   Avioliittojen vuodet ovat tietysti oma lukunsa; tosin olen myös silloin pohjimmiltani elänyt kuin yksineläjä. Syy ei ole ollut muissa ihmisissä vaan itsessäni. Olen viihtynyt hyvin yksikseni .  Ehkä me ihmiset synnymme ihmissuhteissa erilaisina. Isossa sisarusparvessa kasvanut kaipaa muiden ihmisten seuraa ja yksin lapsuutensa viettänyt kaipaa omaa seuraansa.

Ajatukseni tuntuvat edelleen  kulkevan.   Olen ehkä  järjissäni. Dementiaa ei ole koskaan  kohdallani epäilty. Muita ruumiillisia vaivoja on ollut riittämiin. Ikääni nähden varhain alkanut osteoporoosi,  lihasreuma sekä vakavat sydämen rytmihäiriöt tulivat elämänkumppaneiksi siirtyessäni eläkkeelle. Tiedän sallineeni niiden rajoittaa liikaa elämääni; vanhentaa olemukseni turhan aikaisin.

Työaikana en koskaan ollut vakavimmin sairaana. En mielestäni ehtinyt. Satunnaiset vilustumiset kärsin sängyssä lomilla tai viikonvaihteessa. En ole milloinkaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka sairastivat lakisääteiset päivät joka kuukausi ja viihtyivät työterveyslääkärin vastaanotolla paremmin kuin omassa työhuoneessaan.

Liikkuminen on ollut hankalaa minulle jo vuosia. Portaat ja mäet ovat vaikeuttaneet kulkemistani. Ulkomaanmatkat olen jättänyt taakseni jo kymmenen vuotta sitten.  Sairauksistani johtuen muutin tähän pieneen kaksioon, joka on   suunniteltu senioriasukkaille, kuten meitä talouselämän painolasteja nykyään kutsutaan.

Punainen rollaattori nököttää eteisen nurkassa, tosin ilman käyttöä.  Nyt se olisi ollut tarpeen estämään kaatumiseni. Huimauskohtaus, ensimmäinen elämässäni, lienee kaatanut minut tähän.

  Lääkärien määräämiä tabletteja olen ottanut, erivärisiä ja  kauniita; sydämeen, särkyihin ja kalkin saantiin. Aikoinaan kevensin lompakkoani tiiviiseen tahtiin myös lisäaineiden ja vitamiinien ostoksiin. Luovutin, kun en huomannut olossani mitään muutoksia. En ehkä osannut nauttia niitä oikeissa suhteissa tai riittävästi. Vitamiinit ja öljyt olivat eräänlainen osoitus itsemääräämishalustani. Toivoin voivani niiden avulla parantaa itseni tehokkaammin kuin mitä itselleni tuntemattomat, alati vaihtuvat lääkärit osasivat tehdä. 

 Kotihoidon kanssa olen sopinut, että joku käy pari kertaa viikossa tarkistamassa vointini. Samalla kävijät  täyttävät jääkaappini ruoka- annoksilla. Tämän ajattelin varmistavan, etten käpertyisi omaan sänkyyni ja unohtaisi muuta maailmaa. Olen aina ollut taipuvainen erakkomaisuuteen; ehkäpä myös synkkyyteen. Koskaan en ole antanut periksi näille sisäisille pimeille syvänteille. Pelko niiden uhan edessä on pitänyt minut varuillaan.

 Elämä on kulkenut kohdallani nopeasti. Mihin vuodet oikein katosivat? Viisitoista vuotta on kulunut aikaa viimeisestä avioliitosta. Matti oli  eräänä aamuna kuolleena sängyssään. Yllättäen – aina hyväkuntoinen mies.  Matin silmät olivat auki ja alaleuka valahtanut alas jättäen kielen roikkumaan poskelle. Leukapieliin parran sängen sekaan oli kuivunut pieniä harmaita limapalasia. Muistan edelleen Matin kasvot yksityiskohtia myöten kuolinilmeessään.

Ambulanssia   odottaessa mietin, pitäisikö minun siistiä Mattia, ennen kuin täysin vieraat ihmiset tulevat paikalle. Annoin hänen olla koskemattomana. Matti oli kuolleena hyvännäköinen ikäisekseen; urheilullinen rusketus kasvoilla, söpö luomi niskassa tukan rajassa.

En koskaan aiemmin ollut huomannut, että Matti näytti ikäistään paljon nuoremmalta. Hän oli treenannut ahkerasti pitkänmatkan juoksua; päättänyt elää satavuotiaaksi - vakuutusyhtiöiden kiusaksi, kuten  tapasi sanoa. 

Vaikka Matti oli vahva tahtoihminen, niin nyt hän makasi sängyssään  kuolleena kuin kivi - kuin salaa livahtaneena pois elämästä takaoven kautta. Tasainen ja rauhallinen Matti, joka ei tahtonut pahaa kärpäsellekään, mutta tukahdutti ja latisti ehkä ymmärtämättään minun elämäni.

Olin uskonut kuolevani ensin; varautunut jättämään Matin oman onnensa nojaan - ilman päivittäistä huoltoa; ruokaa, pyykkiä ja asioiden hoitoa; tuntemaan  ehkä lievää surua.  Havaitsemaan, että hänen elämässään  oli Orvokin kokoinen aukko, jota television kaukosäätimen käytön yksinoikeus ei   korvannut.

Oliko nyt oma aikani kuolla, poistua tuntemattomaan? Vuoroni kokea se, mitä Matti oli jo ehtinyt läpikäydä. Minua ei kukaan ikävöisi - siinä Matti oli ollut onnekkaampi. Haudallani hoitaisivat velvoitteitaan seurakunnan edustajat, jotka tietäisivät minusta vain nimeni ja osoitteeni; laiha vastine vuosien mittaan maksamilleni kirkollisveroille.

 Mielikuva hautajaisistani tuntuu pahalta. Miten pääsen  pois tästä lattialta? Ilman apua nouseminen  ei onnistu, ei edes ryömiminen. Miten pääsen puhelimen ääreen? Koska tulee seuraava kotiapu?

 - Mitä Orvokille tänään kuuluu? Hyvinkö nukutti? Kyllä Orvokin pitäisi syödä enemmän. Täällä ovat lihapullat ihan koskematta. Minulla ei ole nyt aikaa kahvinjuontiin, mutta toin tänne tuoreet korvapuustit. Orvokki kutsuu vaikka naapurin tänne myöhemmin kahville. Taunohan sen nimi oli?

- En minä ketään Taunoa tunne, sanoisin ääneen.

- Vai on Orvokki tänään vähän huonolla tuulella, kuuluisi keittiön suunnalta arvio psyykkisestä tilastani. 

- Mene ja kirjoita sinne vihkoon, että asiakas on masentuneen tuntuinen,  jupisisin itsekseni.

Kirjoittaisi sen sinne kumminkin. Siniseen ruutuvihkoon, johon hoitajat muutamassa lauseessa tiivistävät toisilleen viestin fyysisestä ja henkisestä tilastani. Muistan piirtäneeni ensimmäiset kirjaimet alakoulussa samanlaiseen ruutuvihkoon. Onneksi maailmassa on asioita, joissa kehitystä ei huomaa. Paperi taitaa olla nykyaikana ohuempaa.

 Olen lueskellut sinikantista vihkoa heidän lähdettyään ja miettinyt, kuinka kevein eväin minulle tuntemattomat ihmiset pistävät paperille arvioita elämästäni. Muutaman masennusta ilmaisevan merkinnän jälkeen omalääkärini yrittäisi ottaa taas puheeksi mielialalääkityksen. Tai enpä tiedä, mikä lääkäri - aina siellä on ollut eri ihminen vakuuttamassa olevansa sen hetkinen omalääkärini.

Milloin alkoi tämä itseeni kohdistuva minuuden vähättely ja ohikatsominen? Ennen  olin rouva Niemelä tai työelämässä talousjohtaja Niemelä. Välillä hallituksen puheenjohtaja ja erään järjestön presidentti. Iän mukana minuuteni oheni. Nimikkeiden eteen tuli maininta entinen. Vähitellen lomakkeisiin ilmaantui sana eläkeläinen.   Kotihoidon työntekijöiden myötä olin Orvokki, jota pikkutytöt sinuttelivat kuten lastentarhan  päiväkerholaisia.

- Pitää syödä, että jaksaa.

- Ei saa mennä ulos ilman päähinettä. Sitä niin helposti vilustuu ja tulee vielä keuhkokuume.

- Onhan alusvaatteet vaihdettu?

Neuvoja riitti kuin aikoinaan lapsuudessani lastenkodin hoitajilta.  Odotin vain, että sisäoveeni ilmestyy lappu:

- Orvokki, älä mene ulos, tämä on kotisi.

 Milloin tulee nyt seuraava kotiavustaja? Saa minun puolestani leperrellä ja maanitella, kunhan avaa oven ja korjaa minut hengissä hoitoon. Käsitykseni mukaan halvaustapauksessa on kohtuulliset mahdollisuudet kuntoutua. Saisin elämääni ponnistelutarvetta ja tekemistä.

Mikäli olen maannut tässä vasta muutaman tunnin tai vähemmän, niin eilen oli lauantai. Olin päivällä pelaamassa korttia talon yhteistiloissa. Canastaporukka kokoontuu aina lauantaisin - kunkin kuolemaan saakka, kuten tapana on aikataulu ilmaista.

Seuraavan päivän täytyy olla sunnuntai. Kotiapuni ei tule ennen maanantai-iltapäivää. Asuntoni on ylimmässä kerroksessa ja käytävässä kuljetaan harvakseen. Naapurit ovat jo ikääntyneitä, eivätkä  liiku omin voimin ulos, paitsi jos sää on  hyvä.  Nyt on jo syyskuu ja ulosmeno on vähäisempää. Mieluummin istuvat omilla lasitetuilla parvekkeillaan shaalien peitossa tuijottaen eteensä; muistellen elämänsä vaiheita, jo kuolleita ystäviä ja tuttavia sekä miettien lastensa tekemisiä.

Tulisivatko kenellekään lapset käymään? Onhan sentään viikonloppu. Kovin vähän nuoret käyvät vanhempiaan tapaamassa. On kuin olisivat säilöneet nämä  välivarastoon. Soittavat ehtiessään, kyselevät vointia. Tuskin  kuuntelevat vastauksia. Naputtelevat samalla tietokoneen näppäimiä, hoitavat sähköpostejaan ja selaavat kotisivuja.   Hoitavat muotoseikat. Muuhun ei ole aikaa. 

Minusta ei  ole ihme, että vanhuksia masentuu ja sortuu itsemurhiin. Yksinäisyys ei ole kaikille helppoa. 

 Elämäni kulussa lapset eivät ole olleet vaihtoehto. Koska en ole kokenut lapsena perhe - elämää, niin en osannut sitä myöskään kaivata. Murrosikäisenä kyllä haaveilin miehestä, jonka kanssa asuisin maaseudulla ison lapsikatraan äitinä. Ympärilläni  käyskentelisi paljon kotieläimiä. Ihana luonto järvineen ja metsineen aukeaisi pihalta. Se oli murrosikäisen tytön ystävättärien puheista  omaksuma haavekuva, jolla jaksoi tarpoa eteenpäin harmaata arkea.

Yritän unohtaa sen kerran, kun jo keski-ikäisenä kävin salaa yksityisklinikalla pikkuoperaatiossa - abortti tuntui siinä tilanteessa ainoalta vaihtoehdolta. Olin tuolloin puoli päivää sairaslomalla.

Elämä on opettanut, että aina on vaihtoehtoja sille, joka ei pelkää. Vaihtoehdottomuus on pelon hinta.   Silloin valitsin vapaaehtoisesti tämän nykyisen  tilanteeni, missä olen yksin maailmassa ja kukaan ei ole kiinnostunut voinnistani.  Viranomainen on todella lähin omaiseni.

 Olen omilla periaatteillani ja uskomuksillani rajoittanut elämääni. Mitä enemmän rajoja ja ehtoja, omia tai muiden asettamia, sitä vähemmän  tilaa on elämän vapaudelle. Olen aina vakuuttanut itselleni, että elämäni on ollut ihan hyvä, juuri sellainen kuin minulle on sopinut, itseni näköinen. Syntymän ja kuoleman välissä olen luomassa Orvokki Niemelän kokemusta, johon olen itse tyytyväinen. 

Jos kuolen tähän, niin syntyy särö elämäni kaareen,   avuton loppunäytös itsenäiselle ihmiselle. Mieluummin kuolisin arvokkaasti aamulla heräämättä kuten Matti. Miksi hän ansaitsi paremman kuoleman? Miksi teen tästä keskinäisen kilpailun - kuin lopullinen elämän laatu ratkeaisi vasta kuoleman portilla?  Mielenkiintoinen paradoksi. Elämän laatu tuntuu määräytyvän vasta, kun tiimalasi on valunut tyhjiin – viimeisinä tiedostamisen hetkinä.

 Entä jos olen ja odotan. Lopetan tämän turhan pohdiskelun, joka ei johda mihinkään. Odotan kohtalon täyttymistä. Eihän kukaan voi koko elämäänsä onnistua olemaan oman onnensa seppänä. Olen aina uskonut, että kaikki on itsestäni kiinni. Ehkä elämän lopussa niin kuin alussa on hetkiä, jolloin ei  itsellä ole omiin tekemisiinsä mitään äänivaltaa.

  Olen aina halunnut kirjoittaa kirjan, mutta  ajatuksissani siirtänyt asian tulevaisuuteen. Koskaan ei ole ollut mukamas sopiva aika. Vuosien mukana kirjoituskynnys on noussut.  Maailmassa on jo kirjoja, riittämiin. Miksi minun pitäisi kuormittaa pienillä ajatuksillani ihmisten aikaa? 

 Mihin olen hukannut intoni, josta aikoinaan olin  tunnettu? Työssäni olin liiankin innokas passivoiden muita. Vuosiin en ole tuntenut itseäni Pyhäksi Yrjöksi hyökkäämässä maailman lohikäärmeiden  kimppuun. Mihin sisäinen paloni sammui?

Nyt on vielä hetki aikaa, ehkä elämäni viimeiset tunnit,  antaa ajatuksen lentää. Kirjoitan omaan mieleeni, elän läpi muistojani. Välimerkkien ei tarvitse osua kohdalleen. Riittää, kun kiteytän ajatusfragmentteja kuin palapelin irrallisia osia. 

 Ehkä omat mietelmäni liittyvät jonkun toisen ihmisen ajatuskenttiin fysiikan peruslakien vastaisesti. Löytävät yhteisessä ulottuvuudessa ajatuksia, joihin tuntevat vetovoimaa -  halua yhtyä. Kun yhdistelmässä on energiaa riittävästi, ne tunkeutuvat   samankaltaisia asioita omassa elämässään pohtivan ihmisen tietoisuuteen. Hän kirjoittaa ne  kirjaksi ihmetellen, kuinka teksti pulppuaa kuin tyhjästä valmiiksi ajateltuna tarinana. Suitsuttaa  kirjansa julkistustilaisuudessa lasi kuohuviiniä kädessä, kuinka juuri tämä aihe kiehtoi hänet venymään parhaimpaansa.

Näin olisin minuudellani ylittänyt ajan ja paikan rajat.   Loisin ajatuksillani sisältöä maailmaan, josta olin jo poistunut. Ehkä joku mietteeni löytyy Shakespearen soneteista kulkeneena mustan aukon kautta toiseen aika-avaruuteen. Joku mietelmäni on pinnistänyt osaksi verkkotodellisuuden digitaalista keskustelua. Näin annan panokseni iltapäivälehden lööppiin tai kotikaupungin seurakuntasisaren puheeseen vanhustentalon iltapäiväkahvilla. 

Olen kaikessa ja kaikkialla ajasta riippumatta. Ajatukseni ovat murtaneet rajat, jotka kahlitsevat tässä lattialla makaavaa kolhuista ruumistani, Orvokki Niemelän kuorta, jolle kodinhoitajat lepertävät näkemättä, olenko elävä vai kuollut.

Käytävästä ei kuulu ääniä, ja kukaan ei ole käyttänyt vettä - putket eivät ole kohisseet. Ei siis ole aamusuihkun aika. Onko nyt mennyt kymmenen minuuttia, tunti vai kymmenen tuntia?  Mikä on ajatuksen kulkunopeus? Pimeää on edelleen. Milloin aurinko nousee syyskuussa ?

En hyödy mitään ulkopuolisista äänistä tässä maatessani. Hengitän eri todellisuudessa. Olen siirtynyt ulottuvuuteen, jossa elävät vain ajatukseni, omilla ehdoillaan noudattaen oman sisäisen maailmani sääntöjä.  Välineenä on mieleni, joka vielä tuntuu kirkkaalta.  En tiedä, ovatko kyseessä mieleni harhakuvat vai Orvokkina kokemani tosiasiat. Käytänkö ihmiskunnan yhteistä ajatusvarastoa vai olenko omillani?

 Minä tässä olen, ei kukaan muu.  Kokonaisuus, mistä muut ihmiset minut tunnistavat Orvokiksi. Kuoleman jälkeen jää jäljelle muutakin kuin tuhkaa - luulisin. Kun syntymässä elämä on tyhjä pöytä - tabula rasa -  ja tulevaisuus täynnä eri todennäköisyyksillä tapahtuvia valintoja, niin kuolemassa samalle pöydälle on kertynyt jotain. Elämän alku ja loppu, alfa ja omega. Niin ylhäällä kuin alhaalla, kuten hermetistit tapasivat sanoa.

Joillekin on syntynyt  geeniperimää jälkeläissukupolviin. Olenko esivanhempieni ulottuma tähän aikaan? Jokainen heistä on ollut osallisena tässä kokemuksessa kauttani? Eläneet ajan rajoitusten yli. Olenko elänyt heidän  todellisuutensa vai omani? Mikä osa elämästä on yksilön oman vapaan tahdon tulosta?

Mitä jää jälkeen minusta ilman jälkeläisiä? Kokemukseni, jotka häviävät  tai joutuvat ihmiskunnan yhteiseen muistiin, ratkaisemattomia syy- ja seuraussuhteita, jotka siirtyvät tulevien ihmisten ratkaistavaksi.  Sieluni, mikäli sellainen on, sisältäen seuraavien elämänkaarien eväät. 

Kaikki riippuu viime kädessä uskostani. Testamentti ja hautakivi eivät voi olla ainoa jälki tästä eletystä kokemuksesta. Koko elämäni olen yrittänyt elää uskontojen ulkopuolella ja rakentaa omaa uskoani kokemusteni perusteella; uskonut siihen, minkä olen voinut ymmärtää ja hyväksyä, en kenenkään ihmisen tai ihmisryhmän luomaan   totuuteen.

Jo nuorena olin päättänyt olla pysähtymättä henkisiin parkkiruutuihin, joihin eri ihmisryhmät ovat kerääntyneet vieroksumaan toisinajattelijoita uskontojen nimissä. On ollut lupa halveksia, soimata ja joskus  tappaa niitä, jotka eivät ole suostuneet ajattelemaan muun ympäristön tavoin.   Fundamentalisteja löytyy kaikista uskomuskunnista kaikkina aikoina.

Olen jättänyt pohdiskeluissani auki lopullisen ratkaisun, viimeiset vuorosanat elämän ja kuoleman välisen ohuen kalvon läpäisyyn, tiellä ajasta ajattomuuteen. Nyt olen aika lähellä lopullista tietoa kuin pisara meressä. Pisara, joka on kimmonnut hetkeksi irti vedestä palatakseen takaisin lähtökohtaansa; ollut ajassa irrallisena kokemuksena, mutta samaan aikaan myös osana kaikkea. 

En pelkää, vaikka en tästä selviäisi. Olen utelias tulevaisuuden suhteen, oli sitä tai ei. Pahinta, mitä voin kuvitella, olisi joutua halvaantuneena sairaalan sänkyyn loppuajakseni. Miksi siis odotan jotakuta tulevaksi?   Kuolema olisi kiinnostavin vaihtoehto, poistuminen näyttämöltä tietoisena ja uteliaana. 

Ajatukseni  alkavat hajota.  Mielikuvani   pakenevat kohti pimeitä käytäviä. Kun tavoitan ne, sanat hajoavat ketjuissaan, muuttuvat tunnistamattomiksi. Olen uskonut, että ajatuskyky säilyy kuolemassa. Ehkä niin ei ole. 

Olen käyttänyt runsaasti maailman voimavaroja; aikaa, tilaa ja materiaalia. Mitä maailma on minulta saanut?  Suuri kysymys.   Mitä ilman elämä olisi jäänyt, jos en tätä 75 vuotta olisi ollut mukana maapallon ihmismassassa?  

Nyt on   oman elämäni analyysin aika. Samalla  viihdytän itseäni, estän pakokauhun syntymisen ja ehkä opin jotakin itsestäni.

Sanotaan, että ennen kuolemaa kaikki juoksee filminauhana tajunnan läpi. Voin nyt tehdä sen tietoisena. En voi paeta ajatuksiani siivoamiseen, ruuanlaittoon, lukemiseen tai televisionkatseluun. Itselleni minun ei kannata valehdella tai kaunistella asioita. Niin luultavasti tekisin, jos kirjoittaisin oikean kirjan. Itsesensuuri kulkisi sanojen rinnalla ja korjaisin jatkuvasti  lauseita sisällöltään sopiviksi. Poistaisin, keksisin parempia ilmaisuja ja muuntaisin totuutta. 

Mieli on vapaa ja armoton. En voi pyyhkiä ajatusta pois jälkikäteen. Jokainen sana jää ajateltuna olemaan, peruuttamattomasti.

On luonnollista aloittaa muisteleminen lähipiiristä, sukulaisista joihin geenini ovat olleet kytkeytyneet. Osa minuuttani on heidän aikaansaamaansa, tapoja ja asenteita. Myöhemmät ihmissuhteet ovat omia valintojani, vapaaehtoisesti elämääni otettuja. 

 Jos jotain haluaisin muuttaa, niin vuodet eläkkeelle jäämisestä lähtien - yli kymmenen tehotonta ja hyödytöntä vuotta. Luovutin liian aikaisin, jätin elämän taakseni mahdollisuuksineen. Tyydyin muistoihin, tunsin itseni voimattomaksi. Olin oppinut, ettei yhden yksilön voima riitä maailman parantamiseen, mutta olihan historiassa päinvastaisia todisteita: Gandhi, Mandela, Hitler, Äiti Teresa, - hyvässä ja pahassa.

  Tosiasiassa poistuin elämän näyttämöltä jo vuosia sitten. Viimeiset vuodet olen istunut seinustalla ja katsonut muiden elämää. Olen ollut jo kuollut - henkisesti.

Muistan nyt jonkun itämaisen ajattelijan sanat: Jäykkyys ja kovuus ovat kuoleman kumppaneita.  

 AUNE

Mitä annoin äidilleni, elämäni tärkeimmälle ihmiselle? Olinko hyvä lapsi? Lahjoitinko hänelle iloisia vai surullisia kokemuksia? Mitä äitini ajatteli minusta?

En todellakaan tiedä. Elimme niin vähän aikaa yhdessä, vain muutamia päiviä.

Muistan äiti Aunesta varhaisilta vuosiltani  vähäisiä hetkiä. Mamma kertoi tyttärensä olleen 16-vuotias, kun aloin jouluaaton päivänä raivata tietäni tähän maailmaan. Mamma ei ollut  huomannut Aunen odottavan lasta. Tämä oli pysynyt poissa kotiväen silmistä odotusajan. Jouluna Aune ei malttanut enää olla poissa kotoa.

Lapsena ajattelin, että Aune oli kuin Neitsyt Maria; synnytti minut melkein itsekin lapsena jouluksi, mutta hänelle ei enkeli ollut järjestänyt Josefia. 

Äijä oli hakenut naapurista narunpätkän navan sitomiseen, kun huomasi Aunen synnytyksen alkaneen.  Mamma toimi itse kätilönä. Olin syntynyt tuvan lattialle - joululapsi jouluaattona. Aunen sisarukset oli komennettu ulos pakkaseen ja lumeen odottamaan sisäänpääsyä. Synnytykseni oli kestänyt kauan, pitempään kuin Mamma oli tottunut kokemaan. Hän oli ollut vakituinen tukihenkilö monen saarelaisen naisen synnytyksessä. 

Mammalla oli lukuisien omien synnytysten kokemus. Ei syrjäiseen saaristoon kelirikon aikaan olisi saatu mistään osaavampaa ihmistä paikalle. Jos synnytys syystä tai toisesta oli vaikea, niin siihen sitten kuolivat joko äiti tai lapsi  tahi molemmat. Niin asiat tuohon aikaan vain olivat. 

Mammalla oli nuorena ollut poikkeuksellisen kapea lantio, jota pojat olivat ihastelleet kylän keinulla.    Synnytyksessä siitä oli hänelle vain haittaa. Mamma oli ollut kuolla synnyttäessään yli viisikiloista nuorimmaistaan. Näin hän oli myöhemmin kertonut äidilleni Aunelle. Tapahtuneen jälkeen ei lapsia enää Mamman ja Äijän perheeseen siunaantunut.  Viimeisenä syntynyt poikalapsi oli  vankka ja Äijä oli hakenut naapurista kalapuntarin, jolla vauvan paino oli varmistettu. Olin usein kuvitellut hämärän tuvan, seiniä kiertävät penkit ja  ikkunan edessä puntaria tarkastavan Äijän. Oliko Mamma ollut sängyssä kamarissa, saunassa vai tuvan lattialla?

Sain myöhemmin lastenkotiin Mammalta kuvan koko perheestä harmaan mökin portailla kuin varmistuksena osoittamaan, ettei tupaan enää uutta tulokasta mahtunut. Ei ollut tilaa uudelle suulle, kuten Mamma asian ilmaisi.

Muistan   kuvassa mökin portailla seisoneen Mamman ja Äijän. Heidän jaloissaan oli lukuisia lapsia, osa paljain jaloin, vaikka maassa näytti olevan lumen rippeitä. Mökin ovi roikkui saranoissaan, ainoa ikkuna oli vuorattu sanomalehdellä ja vieressä oleva ulkokatos oli romahtanut puukasojen päälle. Lasten seassa istui ruskea koira, Suomen pystykorvan sukua.

Muistan edelleen kuvan kaikki yksityiskohdat. Ne painuivat mieleeni etsiessäni itselleni Orvokin kokoista tilaa. Kuvassa oli joka tapauksessa syntymäkotini, harmaa, tuulten tuivertama mökki, jonne nykyään ei saisi edes tilapäisesti sijoittaa kotieläimiä tai tulisi haaste oikeuteen eläinrääkkäyksestä.  

Aune oli ollut seitsenvuotiaasta asti keittäjän apuna kylän yhteisillä jaaloilla, jotka kulkivat Itäisellä Suomenlahdella. Monet tytöt menivät merille kahvinkeittäjiksi, kun siihen fyysisesti kykenivät. Aune oli ollut vanttera ja pystyvä jo pienestä pitäen. Mamma sanoi hänen hoitaneen sisaruksiaan neljävuotiaasta alkaen. Mamma  oli usein Äijän mukana kalaverkoilla ja tavaran kuljetuksissa. Aune oli pienestä iästään huolimatta luotettava kotivahti.

Aune ei käynyt koskaan  koulua; se ei ollut saaristossa tapana. Kiertokoulua hän kävi pari vuotta  ennen pääsyään ripille. Näin hän oppi alkeellisen luku – ja kirjoitustaidon. Tästä varmaan johtui, etten saanut häneltä kortteja tai kirjeitä nuoruudessani, enkä myöhemminkään. Kyse ei ollutkaan uskomastani välinpitämättömyydestä, vaan osaamattomuudesta.

Jaaloissa kylän pojat tekivät ensimmäiset ansionsa. Näin oli ollut niin kauan, kun saariston asukkaat muistivat. Elanto tuli merestä kesät ja talvet. Laivat olivat linkki ulkomaailmaan. Vietiin kalaa, kiviä ja tukkeja ja tuotiin suolaa, pirtua ja erilaisia käyttötavaroita. Saaristokylien perheille tulivat tutuiksi Itämeren rannikon satamat vieraine kielineen ja outoine tavaroineen.

Yllätyslapsia syntyi laivoissa työskenteleville tytöille aika-ajoin. Se oli  saarelaisten arkea; ollut sukupolvesta toiseen. Kukaan ei katsonut, mihin tilanteisiin nuoret tytöt joutuivat. Toivottiin vain parasta ja suljettiin silmät ongelmilta, näin Mamma kuvasi minulle myöhemmin tilannetta.   Mikäli nuoria ei voinut naittaa, niin syntynyt lapsi sijoitettiin yleensä mantereelle  lähimmän kaupungin  perheisiin tai lastenkotiin.

Minut vietiin lastenkotiin muutaman viikon ikäisenä tammikuun lopussa, kun jäät kestivät hevosen ja reen kulkua. Ainoa perhejouluni oli tuo vastasyntyneen hetki ränsistyneessä tuvassa isovanhempien, äidin ja setieni sekä tätieni kanssa. Naapureille Mamma kertoi Äijän sanoneen, että meille tuli yllättäen semmoinen pieni joulutyttö.

Mamma ja Äijä pitivät lastenkotiin harvakseen yhteyttä. Mamma kävi pari kertaa vuodessa katsomassa minua ja lähetti paketin jouluna, siis syntymäpäivänä. Mieleeni jäivät eräältä joululta, kun olin noin kymmenvuotias, harmaat polviin ulottuvat villasukat, pässin pökkimät, karheat rumilukset.  En kehdannut pistää niitä koskaan jalkaani, mutta monesti käytin sukkia yöllä salaa sängyssä, kun kukaan ei nähnyt.   Niissä tuntui koti.  

Äijä oli kuollut keuhkotautiin muutaman vuoden kuluttua syntymästäni.  Hän oli tuolloin yli viidenkymmenen. Oli veistänyt jouluksi minulle pienen puu - ukon, joka  seisoo yhä  kirjahyllyssäni. Ruskeaksi maalattu kolho ukkeli; kömpelyydessään liikuttava ja saa minut muistamaan isoisääni, josta ei itselläni ole mitään muistikuvia.

Eräänä jouluna  Äijän kuoleman jälkeen sain lahjaksi käsin veistetyn kesken jääneen puulaivan. Mamma kertoi sen olevan pienoismalli saaren uudesta uusimmasta yhteisestä aluksesta.  Kuunari koristaa kesäpaikkani ikkunaa mastonsa ja purjeensa muutoissani menettäneenä; tuulahduksena lähes 70 vuoden takaa. Ehkä Äijä jäi potemaan omantunnon tuskia luovutukseni suhteen, tai sitten hän vain koki olemassaoloni itselleen jostain syystä tärkeäksi. 

Pedofilia ei ollut  tuohon aikaan perheissä tavatonta niin kuin se ei ole ymmärtääkseni nykyäänkään. Muistan nuorempana ajatelleeni myös sitä mahdollisuutta.   Mamma oli jatkuvasti raskaana ja Aune oli riski vanhin tytär, joka palveli   Äijän kanssa samoissa laivoissa. Ehkäpä tätini ja setäni olivat sisarpuoliani.

Varmuudella en asiaa edelleenkään tiedä. Aunen kuoleman jälkeen saamani tavarat eivät tätä mahdollisuutta puoltaneet, mutta eivät myöskään kokonaan poissulkeneet. 

Nimeni olin saanut joka tapauksessa Äijän toimesta. Silmäni olivat hänen mielestään olleet kuin orvokit. Toista nimeä ei kellekään ollut tullut mieleen. Eivät olleet Mamma ja Äijä Aunelta kysyneet, minkä hän haluaisi ensimmäiselle lapselleen nimeksi.

Aune ei koskaan käynyt lastenkodissa katsomassa minua ollessani vielä lapsi. Monesti kuvittelin äitini tulevan tapaamaan minua, kun lastenkoti oli kutsunut paikalle hoidokkiensa sukulaisia. Odotin joka kerta turhaan.

Moni muukin lapsista oli ilman vierailijoita. Lähdimme yhdessä vierailupäivinä kaupungille kävelemään, jottei tarvinnut olla näkemässä muille lapsille tulevia kyläilijöitä lahjoineen.

Tullessani takaisin odotin Johtajattaren  kysyvän, että missä se Orvokki nyt oli, kun olisi vieraitakin ollut. Näin ei koskaan tapahtunut. Mamma pistäytyi katsomassa minua arkipäivinä, mikäli hänelle oli jäänyt aikaa kaupungissa käynnin yhteyteen.

Mammalta kuulin, että minulle oli myöhemmin syntynyt kaksi sisarpuolta, kaksoset. Heidät oli myös sijoitettu, tällä kertaa perheisiin, eikä Mamma ollut kuullut Elsasta ja Maurista myöhemmin mitään. Aune oli jatkanut eloaan laivoilla ja jättänyt lapsensa vieraille. Onneksi kaksoset olivat saaneet itselleen oikean kodin eikä vain varastointipaikkaa, kuten itse koin oman lastenkotiaikani. Äidilleni lapset tuntuivat olevan kuin kissanpoikia; annettiin pois, kun silmät olivat tuskin avautuneet.

Aunelle olin aiheuttanut pelkoa, ihmetystä ja hätää. Tuskin hänessä missään vaiheessa ehti syntyä äidinrakkautta tai kaipausta vanhinta lastaan kohtaan. Hän oli syntyessäni itsekin vielä lapsi; samanikäinen kuin  olin ripille päästessäni.

Mamma tuli Aunen kanssa varta vasten kaupunkiin olemaan mukana kirkossa rippitilaisuudessani. Kirkonmenojen jälkeen lastenkodin johtajatar kutsui omaisia  osallistumaan kahvitilaisuuteen lastenkodin juhlasaliin. Aune oli koko yhdessäolomme ajan  ilmeisen järkyttynyt.  Hän oli poiminut mukaansa kukkia kotinsa pihalta, valkoisia juhannusruusuja. Aune ei osannut sanoa mitään työntäessään ne käteeni. Myöhemmin ennen poislähtöä hän lyhyesti kysyi, mitä aion tehdä nyt, kun olen aikuisten kirjoissa. Kerroin päässeeni keskikoulun jälkeen kauppaopistoon. Aune pyöritteli päätään:

 - Millä rahoilla sitä herrojen koulua aiot käydä?  Olisi sinulle jo töitä tarjolla, näytät riskiltä työihmiseltä.

Ne olivat ainoat sanat, jotka muistan äidiltäni ensitapaamisella.

Aune oli muutama vuosi ennen rippijuhlaani mennyt naimisiin itseään kymmenen vuotta vanhemman Väiskin kanssa. He  olivat tavanneet laivassa ollessaan merillä, kuinkas muuten. Englantiin kulkeva rahtilaiva yhdisti heidän elämänsä. Aune oli noin 30 vuoden ikäinen mennessään naimisiin.  Heillä oli jo kaksi yhteistä lasta. Minulla oli  virallisesti sisko ja veli. Aune pyysi  minua lähtiessään käymään, kun meillä on oikein hyvä ja tilava asuntokin.

- Kyllä sieltä yöpymispaikka löytyy tarvittaessa sinulle. Voit rauhassa tutustua sisaruksiisi.

Yritin peittää pettymystäni. Äitini ei puhunut minulle kodista, uudesta perheestäni. Hänelle olin ulkopuolinen, jolle saattoi ehdottaa vain satunnaista yösijaa. Kyyneleet pyrkivät edelleen nousemaan kuiviin silmiini. Muisto kuristaa kurkussa. Edes kuusikymmentä vuotta eivät ole erottaneet minua riittävästi tuosta hetkestä. Ripille pääsyyn saakka olin odottanut saavani perheeni takaisin; asioiden järjestyvän unelmieni mukaisesti. Tuona hetkenä menetin sen, mitä minulla ei koskaan ollutkaan – äitini.

- Eikös sitä lukiessa pidä välillä syödä, Aune päätti kysyä lopuksi.  

Tämän henkilökohtaisempaa ja hellempää en muista hänen minulle sanoneen. Mutta olihan takana 16 pitkää vuotta ilman tapaamista. Äiti ja tytär.

Otin kehotuksen kaikesta huolimatta tosissani. Pikkusisaret, Saara ja Juho olivat oikeasti mukavia. Olin heidän isosiskonsa, jota he palvoivat ja tottelivat. Vein heitä usein elokuviin sunnuntain yhteisen ruokailun jälkeen katsomaan piirrettyjä sarjafilmejä. Elokuvista menimme lähimpään kahvilaan syömään jäätelöt.    Kippari Kalle ja Tom ja Jerry olivat suosikkejamme. Myöhemmin tulivat Ohukainen ja Paksukainen sekä suomalaiset viihde-elokuvat, joissa näyttelijöiden puhe helpotti pikkusisarusten ymmärtämistä. Ulkomaiset elokuvat pyrin kuiskaten kääntämään heille juonen edetessä.

Tuohon aikaan elokuvien alussa oli runsaasti mustavalkoisia pätkiä erilaisista uutisista; kamera kiertää, kotimaan katsaus sekä lukuisia valistusohjelmia. Pikkusisaret väsyivät sarjojen odotukseen ja kinastelivat keskenään. Itseäni kiinnostivat nämä maailman eri  paikoista, ihmisistä ja tapahtumista kertovat uutisfilmit.

Myöhemmin ymmärsin, että oma maailmankuvani laajeni lastenkodin ulkopuoliseen elämään elokuvakäyntien myötä. Ulkoinen maailma tuli lähemmäksi. Tavallista elämää näytettiin elävän muuallakin kuin kotikaupungissa ja kotimaassa. Uskon nyt, että rohkeuteni lähteä opiskelemaan uusille paikkakunnille kasvoi noilla elokuvakäynneillä, Aunen piilovaikutusta omaan elämääni.  

Aune ja Väiski saivat elokuvien ajan  yhteistä rauhallista aikaa ja antoivat meille mielellään lippurahat, vaikka heillä oli jatkuva rahapula. Lastenkodin pitkien vuosien jälkeen minulla oli melkein oma perhe, josta olin monet itkuiset yöt haaveillut. Tein itseäni tarpeelliseksi. Autoin Aunea keittiössä. Luin ääneen pikkusisaruksille. Väiskin kanssa täytimme sanaristikoita ja kuuntelimme radiota.

Lauantain toivotut levyt oli yhteinen hartaushetki meille kaikille. Ehkäpä siihen juontaa viehtymykseni klassiseen musiikkiin. Väiski halusi sulkea radion, kun naisten huuto ja vingutus alkoi, kuten hän musiikin lajin ilmaisi, mutta antoi radion jäädä päälle, kun huomasi minun sitä kuuntelevan.

Parin vuoden kuluttua perheharmonia särkyi. Väiski yritti humalassa käydä minuun käsiksi.

- Orvokilla on niin koreat silmät, ettei niitä mies pysty vastustamaan, hän humalapäissään sopersi.

Aune oli käymässä pyykkituvalla sisarusten kanssa. He olivat jääneet mankeloimaan lakanoita.

Väiski tarttui rintoihini kulkiessaan keittiön tiskipöydän ohitse. Ehti niitä rutistamaan oikein kunnolla, ennen kuin ehdin ymmärtää töytäistä pois. Siitä Väiski vain intoutui, että

- Onpa likalla voimia, muttei ne oikean miehen kanssa mihinkään riitä. Toista on ne poikaset, joiden kanssa pusikoissa juokset, Väiski jupisi.

Hän yritti pullo kädessä horjuen  tulla käsi ojossa suoraan hameeni alle. Otin kattilan, jolla iskin täysillä päin kämmentä ja Väiskin horjahtaessa juoksin portaaseen pakoon. Odottelin ulkona Aunen tuloa ja menimme yhdessä sisään. Aune ei kysellyt, miksi hytisin pihalla ilman ulkovaatteita.

En koskaan kehdannut kertoa Aunelle syytä käyntieni loppumiseen. Onneksi pääsin samoihin aikoihin jatkamaan opintojani ja muutin toiselle paikkakunnalle. Olin nyt aikuinen ja Aunen mielestä seisoin omilla jaloillani.

Väiski jätti minuun näkymättömän jälkensä. Häpeän, kun huomasin hänen tunkeilemisensa aiheuttaneen itsessäni myös innostusta. Miehen kosketus herätti oman haluni. Hämmennyin tuntemuksistani. Väiski herätti tietoisen seksuaalisuuteni. Toisaalta inhon ja toisaalta ekstaasin aavistelun. Ehkäpä Väiski vaikutti elämääni Aunea enemmän. Valitsinko itse  miessuhteeni vai olivatko ne Väiskin herättämien mielikuvien peilejä? 

Tapasin Aunen muutamaa vuotta myöhemmin Mamman hautajaisissa. Hän alkoi tuolloin varreltaan painua kumaraan, vaikka oli vasta neljänkymmenen. Ehkä hänen kumarainen ryhtinsä oli tulosta jatkuvasta väkivallan pelosta; valmiina väistämään humalaisen Väiskin  lyövää kämmentä; piiloutumaan nurkkaan huomaamattomaksi lapset helmoissaan. Karkea ja rivo aviomies vaatimassa oikeuksiaan aina, kun muualta ei herunut; oksenteleva, haiseva ja öykkäröivä miessukukunnan edustaja, joka oli Aunen elämän risti ja samalla siunaus.    

Kyselin Mamman hautajaisissa, missä olivat kaikki Aunen sisarukset, minulle tuntemattomat enoni ja tätini. En ollut koskaan kuullut puhuttavan heistä. Aune ihmetteli, ettei Mamma ollut minulle aikanaan kertonut enempää lapsistaan.

Kuulin, että kymmenestä lapsesta tuhkarokkoon oli kuollut kaksi jo nuorena. Aune muisti kylästä viiden lapsen kuolleen tuohon kulkutautiin saman kuukauden aikana. Arkut oli keskellä talvea vedetty hevosten vetämien rekien avulla jään yli mantereelle haudattavaksi.  Mukana olivat olleet myös hänen sisarustensa ruumiit Äijän veistämissä puuarkuissa.

Kaksi enoani oli kuollut sota-aikana heidän laivansa ajettua miinaan Tanskan lähellä. Ymmärsin Mamman käyttämän hokeman, kun hän varoitteli minua maailman vaaroista. Älä sitten jää koskaan tuleen makaamaan. Niin hän varmaan oli pojilleen rukouksissaan mielessään kuiskinut.

Kolme nuorinta lasta oli muuttanut töihin autotehtaalle Ruotsiin. Ensin oli mennyt yksi ja sitten tämä oli kutsunut muut peräänsä. Olivat myöhemmin tahtoneet myös Mamman muuttavan luokseen.  Mut enhä mie sinne voint mennä, ko en kieltäkää osant. Saatan edelleen kuulla Mamman selittävät sanat korvissani. Lapsiltaan hän oli saanut vuosittain joulukortit, takaisin Suomeen ei kukaan heistä ollut koskaan tullut. Ko on kerra pois pääst, nii mitä siel ennää tekkee, oli yksi heistä sanonut, kun Aune oli soittanut ja kertonut  Mamman kuolleen.

Yksi Aunen veljistä oli vaimonsa kanssa lähtenyt metsätöihin Kanadaan sodan jälkeen. Heistä ei koskaan ollut kuulunut mitään lähdön jälkeen. Naapurit uskoivat avioparin hukkuneen matkalla, mutta Mamma tunsi sydämessään, että heillä oli kaikki hyvin siellä kaukana.

Pojista Unto oli muutama vuosi aiemmin kuollut sairaalassa, kun maksa ei ollut enää kestänyt hänen juomistaan. Mamma oli valvonut Unton kuolinvuoteella.  Unto oli pysynyt naimattomana, eikä hänellä Aunen käsityksen mukaan ollut jälkeläisiä.

Kymmenestä lapsestaan Mamma oli eläessään joutunut hautaamaan viisi. Neljä lapsista ei ollut pitänyt häneen mitään yhteyttä, ei nähtävästi pahuuttaan vaan saamattomuuttaan.    Vain Aune oli jäänyt hänen lähelleen hoitaen äitiänsä tämän viimeiset elinvuodet. Mamman pieni ja kumara olemus oli sitkeästi kestänyt läpi elämän kolhujen säilyen luonteeltaan iloisena ja avuliaana.

Näin sain Aunelta selville, ettei minulla ollut elossa tai tiedossa  ainakaan Suomessa Aunen perheen lisäksi ketään lähisukua.

Mamman hautajaisten aikaan huomasin Väiskin muuttuneen entistä punakammaksi ja puheissaan rivoksi ja äksyksi. Pikkusisar Saara vaikutti pelokkaalta, vaikka yritti olla ujoon tapaansa huomaamaton mustassa kuluneessa leningissään. Silmien alla oli tummat varjot; hiirenväriset hiussaparot olivat ohuilla punaisilla nauhoilla kireästi kiinni. Sukat olivat vyöryneet nilkkoihin makkaroiksi, varmaan Aunen huolehtimaa kasvunvaraa.  Saaraan oli vaikea saada suoraa katseyhteyttä. Hänet nähdessäni muistin omat lastenkotiyöni ja pitkät itkut aamua odotellessa. Syyt saattoivat olla erilaisia, mutta kokemus sama. Epäilin mielessäni Väiskiä tyttärensä seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Muistan Aunen joskus nuoruudessani puhuneen, ettei Väiskin elämä ole ollut helppo. Sota-aikana hän oli osallistunut salaiseen tehtävään Suomenlahdella, missä miinoitettiin saksalaisten pyynnöstä Viron rannikon edustaa, jotta olisi vaikeutettu venäläisen väestön evakuointia Leningradiin. Tehtävä oli onnistunut hyvin. Väiskin mukaan kymmeniä laivoja upposi vieden mukanaan tuhansia naisia ja lapsia.

Kotona Väiski näki yöt painajaisia; kuuli korvissaan miinojen räjähtelyn ja ihmisten kauhun huudot. Humalassa hän tilitti Aunelle, ettei ollut voinut tehdä mitään. Piti vain katsoa laivojen ja ihmisten jätteiden yhteistä puuroa. Omalletunnolleen Väiski oli saanut kokemastaan loppuelämän haavan. Ehkä hän  kohteli ympäristöään väkivaltaisesti yrittäen  tuhota omat muistikuvansa tuoreemmilla kokemuksilla ja julmuuksilla.

Olin  ollut Juhanan kanssa naimisissa pari vuotta, kun Aune soitti yllättäen lauantaina iltapäivällä ovikelloa. Häihini en ollut häntä ja Väiskiä kehdannut kutsua. Juhanan suku oli suomenruotsalaista alkujuurta, Mamin esi-isät olivat kuuluneet aateloituun kartanoita omistavaan sukuun.  Pelkäsin Aunen perheineen aiheuttavan heidän silmissään ihmetystä. Juhanan vanhemmat olisivat käyttäytyneet sivistyneen ystävällisesti, mutta keskinäisistä katseista olisi huokunut sääliä ja ihmetystä.

- Miten Juhanan ekonomivaimolla voi olla tuollainen perhe? Olisikohan niillä tautiperimää? Mitä Juhana on oikein mennyt tekemään? Alkuun Orvokki tuntui niin mukavalta tytöltä.

Tietysti oli kyse omista peloistani, ennakkoluuloistani ja asenteistani, mutta silloin ne tuntuivat tosilta ja aiheellisilta. Jälkeenpäin elämä Juhanan kanssa opetti, että pelkäsin aivan väärää perhettä. Opin, että kaikki ei aina ole, miltä näyttää.

Aune seisoi eteisessämme silmiään pyyhkien. Talvitakki oli nuhjuinen, kengät loppuun käytetyt. Kainalossa oli musta, nahkainen käsilaukku. Muistan sen rispaantuneen kantohihnan, Mamman peruja.  Aune tarvitsi rahaa. Väiski piti haudata ja  hänen oli löydettävä uusi asunto. Vanha omakotitalo oli ollut Väiskin työpaikan omistama. Kuukauden kuluttua hänellä ja lapsilla ei olisi enää kattoa pään päällä.

Juhana heittäytyi ystävälliseksi. Minulle hän ei tuolloin ollut puhunut sanaakaan kolmeen kuukauteen.

- Miten olisi kahvin kanssa? Ota Orvokki pakasteesta niitä hyviä korvapuustejasi. Kyllä anoppia täällä autetaan. Ollaanhan tässä samaa perhettä.  Meillä on vierashuone tyhjillään. Ehtisikö anoppi olla oikein kunnolla yli viikonvaihteen, höpötteli Juhana tohkeissaan.

Aune ymmärsi onneksi katseestani, että hoidetaan asiat ja ei ryhdytä sukulaisiksi. Saara ja Juho odottivat kotona ja junalla Aune ehtisi vielä ennen yötä kotiin.

 -  Kahvit juon mielelläni, niin ei tarvitse sitten junassa ostaa, ajatteli Aune ääneen. 

Muistin letut, joita Aune nuoruudessani tarjosi, kun kävin heillä viikonvaihteina. Pyysin häntä tulemaan perässäni keittiöön kahvinkeiton ajaksi ja vedin oven kiinni Juhanan nenän edestä.

Aune istuutui varovasti tuolin reunalle, hellitti kaulassaan olevaa huivia ja pyyhkäisi sillä silmäkulmaansa.

 - Ei ole teille lapsia siunaantunut?  Sinun on jo aika kasvattaa perhettä. Lehdestä  näin, kun olit jossain kokouksessa puhumassa. Taitaa työsi viedä liikaa aikaa kotielämältäsi. Kunnon mieheltä tuo Juhana vaikuttaa, arveli Aune muutaman minuutin kokemuksen pohjalta.

Olin  hetken tuntenut sääliä vanhenevaa naista kohtaan, ihan vaan kanssaihmisenä. Elämä oli koetellut Aunea. Äitinä en osannut häntä ajatella, lastenkotivuodet olivat jättäneet jälkensä. Mutta että naisella on otsaa puhua lapsista elämän rikkautena kaiken sen jälkeen, mitä on omille jälkeläisilleen tehnyt; synnyttänyt ja antanut pois. Ei edes syntymäpäivänä tai jouluna muistanut. Montako iltaa olin itkenyt lastenkodissa itseni uneen äitiä kaivaten?

Surevalle ihmiselle ei kannattanut  vihoitella. Pidin ajatukseni onneksi sisälläni, enkä loukannut Aunea sanoillani, ainakaan tietoisesti. Mutta en lohduttanut, rauhoitellut tai myötäelänyt. Ohitin hänen haparoivat, itkuiset sanansa ja aloin puhua käytännön asioista.

- Paljonko rahaa tarvitset? Miten aiot elättää perheesi? Minkälaista asuntoa  olet ajatellut, kuulustelin Aunea kuin yleinen syyttäjä.

Aunen esittämä summa oli pieni. Näki, että Väiski oli hoitanut perheen elämän arkirutiinit. Laskeskelin nopeasti summaa, jolla Aune selviäisi, ainakin alkuun. Neuvoin häntä menemään kunnan virastoon  kysymään avustuksista. Pyysin pankkitilin numeron, jonne voisin lähettää rahat. Samalla paistoin elämäni ensimmäiset ja viimeiset letut valmiista jauhosekoituksesta. Kaadoin kahvit ja pyysin Juhanaa tulemaan mukaan keskusteluun sanoen, että asiat on jo hoidettu.  Piiloviestinä, että  hoidan itse omat sukulaiseni, sinua ei tässä tarvita.

Juhana vei Aunen juna-asemalle tämän vastustelusta huolimatta. Kynnyksellä Aune otti minua kädestä ja niiasi. Kun ovi oli sulkeutunut ja askeleet käytävästä häipyneet, itku tuli pintaan. Ensin varovasti niiskuttaen, mutta lopulta kyyneleet tulvehtien pitkin poskia, nenä vuotaen ja vatsaa kouristaen.

Syvältä sisältäni purkautui lapsi sydän täynnä äidin ikävää. Paruin ääneen muistaen kaikki ne hetket, jolloin olisin tarvinnut syliä, rauhoittavaa puhetta, hyssytystä, kiitosta, neuvoja ja jopa moittimista. Kieriskelin itsesäälissä. Olin vihainen Jumalalle, lastenkodille, koululle, Juhanalle, ystäville - kaikille.

Aune oli  pilannut elämäni olemalla vääränlainen äiti. Ilman häntä minusta olisi tullut erilainen, parempi ihminen. Olin joutunut elämään köyhyydessä, ankeudessa ja jatkuvasti nujerrettuna. Minulla ei ollut ketään, kehen luottaa.

Muistin, miten nuorena olin pureskellut kynsiäni, repinyt irti silmäripseni ja syönyt itseni lihavaksi ehdoin tahdoin. Tahdoin ulkokuoreni näyttävän sisimpäni; kaikki puutteeni ja epävarmuuteni. Halusin olla huutomerkki kaikesta, mitä minulle oli tehty tai pikemminkin jätetty tekemättä; Aunen syytä kaikki. Vasta myöhemmin opiskelun karttuessa aloin vähitellen oivaltaa, että ihminen on   oman onnensa seppä lähtökohdista huolimatta.

Tapasin myöhemmin Aunen lyhyesti vain muutaman kerran. Saaran ja Juhon  lakkiaisissa hän tarjoili kahvia lyyrat rinnassaan hiljaa sivussa pysytellen. Selvästi ylpeänä, että oli saanut lapsensa koulutetuksi. Muistin, kuinka hän oli minun kohdallani ihmetellyt, miksi sitä pitää herraksi itsensä kouluttamalla tehdä.

Täytettyään viisikymmentä Aune soitti ja pyysi minua käymään. Tuolloin olin ollut Juhanan kanssa naimisissa jo kymmenen vuotta. Lähdin viikonloppuna yksin ajamaan Aunen asuinpaikkakunnalle. Hän kyseli ensin, että joko  on mummiksi tulossa, jotta pääsisi sukkia kutomaan.

- Et sinä ikuisesti voi lastentuloa siirtää. Vuodet ne vierivät sinullakin, hän sanoi katsoen merkitsevästi.

 Ensimmäistä kertaa ymmärsin, että lastenkotiin saamani joulusukat olivat Aunen tekemiä.  Hän oli   välittänyt. Kyyneleet tuppasivat väkisin silmiin.

Aune kertoi sairastavansa suolistosyöpää. Se oli jo edennyt pitkälle. Yritin vakuuttaa, että aina löytyy parempia hoitokeinoja. Voimme siirtää hänet yksityissairaalaan.  Lääketiede kehittyy koko ajan.

 - Elämästä kannattaa taistella, sanoin. Olin valmis taistelemaan itselleni äidin loppuelämäksi.

Aune pyöritti päätään. Hänellä on kaikki hyvin. Pikkusisarukset ovat  muuttaneet pois kotoa ja elävät omilla jaloillaan. Elämä on ollut hänelle hyvä. Joutaa jo kuollakin. Mitä hän täällä ilman Väinöä tekee?  Ei elämällä ole enää hänelle mitään merkitystä. Kunhan hoidat minut hautaan, sitä Aune  halusi minulta pyytää.

- Ei sinun siihen tarvitse rahojasi käyttää. Olen säästänyt pankkitilille pienen summan, jolla saat kaiken tarvittavan. Pelkään kipuja. Puhuvat, että ei niitä lääkehuuruissa tunne, mutta jos eivät halua kertoa totuutta. Sairaalassa joudun joka tapauksessa loppuaikani olemaan. Tulisitko välillä katsomaan, mikäli töiltäsi ehdit? Käy varmaan aika osastolla maatessa pitkäksi. Hyvä tytär sinä olet ollut. Hieno ura ja komea, varakas aviomies.

- Minulla on tässä tämmöinen laatikko, johon olen kerännyt papereita. Voit hävittää sen.  Ole kiltti ja avaa se vasta kuolemani jälkeen. Pidän sen täällä laatikossa, niin löydät sitten.

Siinä Aunen testamentti.

Ehdin käydä pariin otteeseen sairaalassa. Aune näytti pieneltä ja harmaalta peittojen alla. Sairaalan vaaleanpunaiset trikoovaatteet tekivät hänestä väsyneenoloisen pikkupossun ilman hiuksia ja kulmakarvoja. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi sairaaloissa ihminen puetaan trikoiseen, lerppuun ja kamalanväriseen asuun, joka vain lisää ala-arvoista oloa ja kurjaa tilaa. Mummot ja papat elävät samanvärisissä trikoissa yhteishuoneissa ilman mitään intimiteettisuojaa. Mitä nyt väliverhoja välillä kiskotaan eteen. Saankohan itse pinkin vai vihreän vaatekerran, jos tästä selviän lähimpään terveyskeskukseen?

Aunen yöpöydällä nojasi maljakkoa vasten mustavalkoinen valokuva, jossa olin yhdessä pikkusisarusten kanssa keittiön pöydän äärellä syömässä lettuja. Hymyilimme kaikki kameralle valmiit lettukääröt kädessä. Kolme Aunen viidestä lapsesta.

Muistin kuvan olevan käynniltä, kun Väiski oli hankkinut itselleen joululahjaksi kameran. Ei meitä varten, vaan kuvatakseen kalasaaliitaan. En ollut muistanut koko kuvakokeilua ennen kuin näin tuloksen Aunen yöpöydällä. Kuvassa olin pullukka, lyhyttukkainen tyttö, jolla näytti olevan runsaasti finnejä kasvoissaan. Se oli selvästi otettu vierailukäyntieni alkuaikoina. Kuvassa olevaa tyttöä tuskin edes Väiski olisi yrittänyt likistellä.

Viimeisellä käynnillä Aune pyysi, että puhuisin hoitavalle lääkärille.

- Lopettaisivat letkuruokinnan. Pitävät vain turhaan elämää käynnissä. Saivathan ennenkin ihmiset kuolla kotiin rauhassa. Ei sairaana ruoka maistunut  Mammallekaan. Makasi vain sängyssä rukoillen. Kunhan saan kipujen estoa varten lääkkeet, niin muuta en tarvitse.

Ei Aune paljoa pyytänyt viimeisiltä elintunneiltaan. Sovin lääkärin kanssa hoidosta ja pyysin ilmoittamaan itselleni, kun joku muutos Aunen tilassa tapahtuu. Sanaa kuolema en pystynyt sanomaan ääneen. Menin autooni ja istuin puolisen tuntia sairaalan pihalla ajatellen äitiäni. Olin ollut hänelle hyvä tytär, Aune oli sanonut. En pystynyt vastaamaan, että olet sinäkin ollut hyvä äiti. Se olisi tuntunut liian epätodelliselta. Tunsin, että niin minun olisi pitänyt menetellä. Aune oli ansainnut itseltäni anteeksiannon.

Ajattelin ottaa asian puheeksi seuraavalla käynnilläni. Pystyisin siihen kyllä. Pahin katkeruus oli hävinnyt Aunen sairauden myötä. Olikohan  kukaan sanonut elämän aikana Aunelle mitään myönteistä hänestä itsestään?

Aune oli jättänyt maailmaan ison jäljen, viisi jälkeläistä. Mammalle hän oli tarjonnut viimeisen asuinpaikan ja hoitanut tämän sänkyyn pitkän lopun odottelun ajan; pessyt, syöttänyt ja lääkinnyt. Aunen elämää sävytti vaatimattomuus ja kiltteys. Ei hän elämässään tietoisesti ollut tehnyt pahaa kenellekään. Elämä oli hänelle ollut ulkoa katsoen ankara, mutta   tärkeintä oli hänen oma kokemuksensa. Päivittäisen rukouksen Aune oli varmaan tehnyt kaikkien lapsiensa puolesta, minunkin.

Mitä minä tein äitini puolesta?  Sovin lääkärin kanssa tappamisesta. Lyhensin hänen loppuelämänsä päivien lukumäärää. Tekikö sen oikeutetuksi Aunen oma pyyntö? Oliko hän tosissaan? Entä jos viimeisinä tolkullisina hetkinä Aune katui sopimusta, halusi mitä tahansa hoitoa, pelastumista ja lisäaikaa. En ollut paikalla kuulemassa, silittämässä pieniä hiushaivenia, hieromassa ja voitelemassa jalkoja. En saisi koskaan tietää.  Kyyneleet virtaavat silmistäni valuen tunkkaiselle matolle. Jotain jäi kesken...

Viikon kuluttua käynnistäni sairaalasta soitettiin. Aune oli rauhallisesti kuollut oltuaan kolme päivää tajuttomana. Lääkärikierroksen aikana oli vain havaittu hänen lähteneen. Itse olin keskellä suureen yrityskauppaan liittyvää neuvottelua. Puhuin sairaanhoitajalle lyhyesti käytännön järjestelyistä. Jatkoin kokousta yrittäen painaa Aunen kuoleman aivoissani jonnekin taustalle. Äitini oli kuollut peruuttamattomasti. Minun oli tärkeätä paneutua käsillä oleviin investointilaskelmiin.

Hautajaisten jälkeen menin Saaran kanssa käymään lävitse Aunen jäämistöä. Juho oli tuolloin sotaväessä. Kerrostaloyksiö oli ankea tyhjänä ilman asumisen merkkejä. Heteka, ruokapöytä, kaksi tuolia ja vaatelaatikosto sekä kulunut räsymatto; ikkunassa pikeentyneet pitsiverhot. Muistin niiden olleen jo Aunen ja Väiskin yhteisessä kodissa. Astiakaapissa kattila, pari lautasta ja kuppia sekä kahvipannu. Vaatekaapissa mustia ja harmaita, kuluneita käyttövaatteita. Ei tullut perunkirjoituksesta pitkää.

Seinällä oli likaisen tapetin päällä painokuva enkelistä ja kahdesta lapsesta siltaa ylittämässä. Muistin, kuinka Aune oli hyräillyt meille lapsille paistaessaan lettuja: Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, hänt ihana enkeli kotihin vie... Jospa Mamma oli  samaa laulelmaa aikoinaan hyräillyt omille lapsilleen,  ehkä minullekin niinä muutamana päivänä, jotka olin saanut olla perheen parissa.

Pyysin Saaralta  painokuvan itselleni muistoksi. Ripustin sen paljon myöhemmin sänkyni päädyn yläpuolelle. Se kuului varhaiseen lapsuuteeni. Juhanan kanssa asuessa se ei sopinut hienoon irtaimistoomme. Matti puolestaan ei seinillä mitään hullujen uskovaisten kuvia suvainnut.

Etsin esille Aunen näyttämän laatikon ja pistin sen kassiini. Halusin avata sen rauhassa ollessani yksin. Laatikko oli vanha kuubalainen sikariboksi, jonka pinta oli tummunut ja patinoitunut.   Jostain syystä kyyneleet pyrkivät jatkuvasti silmiini. Mieleni teki käpertyä sängylle ja itkeä holtittomasti.

Pysyttelin rauhallisena Saaran takia.  Hän ei vaikuttanut liikuttuneelta, oli vain oma hiljainen itsensä. Saaralle Aune oli kuitenkin ollut oikeasti läsnä oleva äiti. Puhelimme taloudellisista asioista. Lupasin auttaa Saaraa ja Juhoa, jos he tarvitsevat rahaa tai neuvoja. - Olen aina puhelimen soiton päässä. 

 Päätin jäädä yöksi paikkakunnalle ja varasin itselleni hotellihuoneen. Soitin Juhanalle viipyväni seuraavaan päivään. Hän ei ollut aiemmin edes kysynyt, haluaisinko hänen osallistuvan anopin hautaamiseen.

 Juhana  ei puhelun aikana missään vaiheessa kysellyt vointiani tai halunnut tietää mitään hautajaisten yksityiskohdista. Hänen äänensä tuntui suorastaan helpottuneelta. Avioliittomme oli muuttunut muodolliseksi yhdessäoloksi jo vuosia aiemmin. Keskinäistä yhteenkuuluvuutta ei ollut, kumpikin oli toisilleen lähinnä rasite. Emme olleet vuosikausiin koskettaneet toisiamme. Puhuimme vain arjen välttämättömistä asioista. Ulkoisesti kaikki näytti hyvältä, sillä eromme tuli yllätyksenä vähäisille ystävillemme.

Olin viime viikot ajatellut Aunea enemmän kuin koko elämäni aikana yhteensä. Olin päättänyt, että hänen kuolemansa jälkeen teen oman elämäni ratkaisut. En halunnut joutua tilanteeseen, jossa elämäni mahdollisella loppuajalla ei olisi minulle mitään merkitystä. Nyt vasta huomaan, että niin tässä on tapahtunut.

Jos jatkaisin  elämää Juhanan kanssa, päätyisin yksinäiseen taipaleeseen. Juhanaa ei näkyisi vastoinkäymisissä lähelläni. Saisin yksin järjestää omat asiani; ei ystävää, ei toveria, ei rakastajaa, ei lapsia. Ei myötäeläjää eikä lohduttajaa. Tunsin olevani tilanteessa, joka oli tuttu jo lastenkotiajoilta. Ihminen tarvitsee aviomieheltä muutakin kuin ulkonäköä ja vaurautta. Timantit eivät  todellisuudessa riitä naisen parhaaksi ystäväksi.

Aunen kuolema antoi minulle virikkeen tuolloiseen välitilinpäätökseen. Ymmärrän sen vasta nyt, maatessani tässä pimeydessä. Olin tuolloin  34-vuotias ja ehdin hyvin luoda uudet puitteet elämääni. Nyt tiedän, että jäljellä oli elämästäni yli puolet. Voisiko äidin kohtalo luoda tyttärelle jotain hyvää – olla viimeinen lahja? 

 Sain Aunelta oivallisia eväitä omaan elämääni; yksinselviytymistä, pärjäämisen halua, itsenäisyyttä. Sain myös huonon itsetunnon, turhan kiltteyden ja pelkäävän asenteen outoja ihmisiä ja asioita kohtaan. Omia lapsia en Aunen ansiosta uskaltanut saada, minulla ei ollut    myönteistä mallia äitiydestä. Pelkäsin muita ihmisiä koko ikäni. Pelkäsin läheisyyttä, rakkautta ja riippuvuutta. Vain Herman mursi rakentamani suojavarustuksen.

Itse en Aunelle paljoa antanut.  Ehkä hän koki kauttani iloa  ensirakkautensa muistosta. Tunsi ylpeyttä opiskelleesta vanhimmastaan, jonka kuvia näkyi aina välillä päivälehdissä. Erään lehtikuvan löysin Uuden Testamentin välistä, kun Saara selasi sitä hajamielisenä.

Autoin Aunea taloudellisesti, tosin aika vähän. Hän ei helposti pyytänyt. Mutta hänen elämänsä oli hieman turvallisempi tietäen, että tarvittaessa olisin hänen tukenaan. Koskaan emme halanneet, istuneet sylikkäin tai jutelleet tasavertaisina kokemuksistamme. Ystäviä emme olleet.

 ***

Havahdun omaan nykyiseen tilanteeseeni. Nyt olen minä kuolemassa, ei Aune. Aikaväliä lähes 40 vuotta.

Elämä on kummallinen verkko. Nyt kuoleman portilla tunnen ääretöntä hellyyttä ja ymmärtämystä  Aunea kohtaan. Hänen eläessään en näitä tunteita pystynyt tavoittamaan. Myötätunto tuo kyyneleet silmiini. Oma äitini...

Vieläkään en tunne olossani mitään muutosta, jalat eivät toimi, pimeä vallitsee ja talossa hiljaisuus jatkuu. Nyt on mukaan tullut kaipuu äitiini. Ei niin, että uskoisin hänen olevan vastassa kuollessani valkoisia vaatteita kantaen. Tai katuisin jotain osaa toiminnastani. Mennyt on mennyttä ja sen muuttaminen ei  ole mahdollista.

Tässä lattialla maatessani tunnen ensimmäistä kertaa syvää rakkautta äitiäni kohtaan. Aika on syönyt pois  arjen ja ihmisenkokoiset pikkumurheet. Jäljelle on pelkistynyt vain äidin syvä olemassaolo minussa. Ja outo halu elää...  

Miten aikaa voi mitata?  Onko Aunen muisteluun mennyt minuutteja vai tunteja?   Kuin olisin läpikäynyt tutun näytelmän roolihahmon elämää. Tunteet yllättivät minut. Löysin itsestäni itkemätöntä itkua, syvää surua ja myötätuntoa. Ne olivat varastoituneet sisälleni Äiti - sanan taakse.

 ISÄ

Hotelli oli kaupungin läpi virtaavan joen rannalla; huone 510 viidennessä kerroksessa joen puolella.  Muistan maiseman pienintä yksityiskohtaa myöten. Tumma ilta, sumuinen kallio joen takana ja muutama katuvalon varjo veden pinnalla.

Riisuin epämukavat hautajaisvaatteeni ja vaihdoin päälleni hotellin kylpytakin. Olin Juhanan ansiosta tottunut käyttämään vain ensiluokkaisia asuinpaikkoja. Ehkä halusin korvausta menneisyyden nuhruisista ja ohutseinäisistä asumuksista, joissa ei aina herätessään tiennyt, kuuluivatko yskähdykset samasta huoneesta vai oliko välissä seinäntapainen. Koskaan en oppinut käyttämään hotellien kuntosaleja, saunaa tai uima-altaita; vain hyvät väliseinät olivat tärkeitä. Oma tilapäinen kolo irti muusta oudosta maailmasta, turvapaikka ihmisten läsnäololta.

Tilasin huoneeseeni pullon espanjalaista  punaviiniä. Viinin nimi oli sattuvasti Don Opus. Jos en löydä isästäni mitään tietoa Aunen sikarilaatikosta, niin voin  kutsua häntä jatkossa mielessäni tällä viinin nimellä. 

Otin laukustani Aunen jäämistöstä löytyneen kuluneen enkelikuvan sängyn peiton päälle. Katuvalon keila valaisi sopivasti lasten edessä olevaa  polkua. Avasin ajan patinoiman laatikon, jonka toinen sarana oli vääntynyt poikki. Sikarin tuoksu oli  kadonnut vuosien virratessa. Johtuiko ajan kulusta vai runsaasta rasian avaamisesta?

Rasian sisällä oli kaupan ruskealla narulla sidottu paperinippu, jota ei oltu selvästi auottu vuosiin. Solmu oli aikanaan huolellisesti ajan kanssa tehty. Yritin avata sen varovasti ilman väkivaltaa, kuin ensirakkauden lähettämän kirjeen, jonka pitäisi kestää tallessa koko loppuelämän.

Ensin sisältä osui käteeni musta vahakantinen pieni vihko punaisin reunuksin. Siinä oli merkintöjä tuulen suunnasta ja säätilasta; osa violetilla kosmoskynällä kirjoitettuna. Käsiala oli isoa ja kulmikasta, hieman eteenpäin kallistuvaa. Välillä rivit taipuivat jyrkästi ylöspäin kuin tapahtuu kirjoitettaessa vinolla alustalla.

Joillakin sivuilla  oli eri tyylillä tehtyjä kevyitä kukkapiirroksia, perhosten kuvioita sekä muutama veneen kuva. Ne eivät selvästikään olleet kenenkään miehen kynän jälkiä. Viiva oli hento ja varovainen kuin tottumattomalla kynänkäyttäjällä.

Mukana oli muutama valokuva, kulmiltaan käpristyneitä, kosteassa tilassa pitkään olleita. Mustavalkoinen pieni kuva, jossa luki Rotterdam. Kuvassa näkyi satamaa, laivoja ja rannan lastauskraanoja. Toisessa himmeässä kuvassa ryhmä nuoria miehiä istui laivan kannella, jonka pelastusrenkaassa saattoi lukea m/s Elisa. Alus oli kuvattu satamassa. Takana näkyi varastojen silhuetteja ja toisia laivoja. 

Joukossa oli pieni ruskehtava passikuva tummasta miehestä, jolla oli turkistakki päällä. Hänellä oli kauniit, ilmeikkäät kasvot.  Tunnelma oli surumielinen. Suuret tummat silmät pysähdyttivät katsojan. Muistin Äijän kiinnittäneen huomionsa silmiini, kun hän mietti vastasyntyneelle nimeä. Valokuvassa ei ollut nimeä, mutta se vaikutti otetun 1900-luvun alussa. Taakse oli piirretty mustekynällä paksu neliskulmainen risti kuin suoraan temppeliritarien lipusta.

Laatikossa oli myös Aunen merimieskirja, jossa oli passikuva hänestä noin 25 vuoden iässä. Aikaisemmin en ollut koskaan omistanut  äitini valokuvaa. Kuvassa Aunella oli pitkä, suora tukka, joka oli kammattu otsalta tiukasti taaksepäin. Hameen kaulus oli pikantisti ylänapista auki. Suu oli hymyssä, mutta ilme jännittynyt.  Tuskin Aune oli kovin usein käynyt valokuvaamossa.

Jokin hänen ilmeessään muistutti itseäni. Otsan raja, kulmakarvojen linja ja kapeat huulet olivat yhteisiä piirteitä.  Aikaisemmin en ollut koskaan ajatellut muistuttavani Aunea, vasta hänen nuoruudenkuvansa paljasti yhtäläisyydet.

Mukana oli myös pari yhden arkin kirjettä, joiden lyijykynämerkinnöistä ei oikein saanut selvää. Aika oli haalistanut tekstin lähes näkymättömiin. Ehkä niistä halutessa voisi jollain tekniikalla saada selkeämmän. Varsinaista allekirjoitusta en niissä havainnut. Käsiala oli joka tapauksessa erilaista kuin mustakantisessa vihkossa.

Mustavalkoinen postikortti oli Buenos Airesista. Siinä olivat vain Aunen osoitetiedot, ei lähettäjätietoja. Päivämääräleima oli kulunut näkymättömiin. Postimerkki  oli raaputettu  pois, vain likainen liimapinta muodosti tahran merkin paikalle. Kortti saattoi olla myös Väiskin matkoilta, mutta tuskin Aune olisi pitänyt aiheellisena siinä tapauksessa kortin jättämistä minulle.

Laatikon pohjalla oli vanha kulunut ja tummunut hopeinen taskukello. Ikänsä puolesta se saattaisi olla Äijän peruja. Varsinaiset ketjut olivat kadonneet. Kellon lasi oli mukavasti pyöristetty, mutta naarmuinen. Merkki vaikutti englantilaiselta. Kello mahtui kokonaan käteeni piiloutuen nyrkin sisälle. Sen pinta tuntui kädessä pehmeältä ja turvalliselta.

Pohjimmaisena oli ruskea paperi, jonka sisältä löysin tumman tukkakiehkuran. Hiustupsu oli pieni, peräisin lyhyistä hiuksista. Hiuslaatu vaikutti pikemminkin ohuelta kuin karhealta. Monet hiuksista olivat jo menneet sekaisin ehkä usein tapahtuneen sormeilun tuloksena.

Aune ei ollut halunnut selitellä minulle elossa ollessaan tavaroitaan ja niiden taustoja. Hän jätti minulle mahdollisuuden arvailuihin, mutta ei mitään varmaa johtolankaa. Nopeasti katsoen aineistossa ei ollut mitään vastausta avoimiin kysymyksiini. Kaadoin pettyneenä  itselleni lisää viiniä.

Varmasti osa papereista liittyi isääni. En ollut koskaan ajatellut, minkälainen isäni olisi, jos hänet tuntisin. Ellei hän sitten ollut Äijä, eräs lapsuuteni ajatusten vaihtoehto. Tosin enhän tuntenut häntäkään. Edessäni oli palasia, joiden avulla voisin muodostaa karkean kuvan tuntemattomasta. Aunen lahja - isä, mutta niin, että vihjeet eivät riittäisi suoraan tunnistukseen.

Laatikko oli joka tapauksessa avain isääni, ainoa johtolanka. Enää ei ollut elossa ketään, jolta voisin tarkistaa asioita. Sängyn päälle levitetyt paperit eivät paljoa antaneet. Ehkä Aune ne oli juuri siksi luovuttanut. Uskoi, ettei henkilöllisyyttä ole mahdollista selvittää, mutta saisin jonkin tuntuman isän olemassaoloon. Todellinen Don Opus.

Paperit saattoivat olla Aunelle niin rakkaita muistoja, ettei hän eläessään pystynyt niitä hävittämään. Ehkä laatikko oli ollut Aunen elämässä kuin talismanni; otettavissa esille, kun elämä koetteli, Väiski hakkasi tai lääkäri kertoi kuolemantuomion. Säilyttäminen oli merkki tunteista. Aune on aidosti rakastanut sitä miestä.

Olen syntynyt rakkauden, enkä väkivaltaisen raiskauksen tuloksena, ajattelin. Tosin 15 vuotiaan Aunen tunteet kuuluivat kai ensi-ihastuksen piiriin, jonka sanotaan kestävän koko elämän. Itselläni ei ensi rakkaudesta ole käsitystä. Lastenkodin kasvatus piti seksuaaliset halut tiukasti hallinnassa.

Ensimmäinen sänkykokemukseni liittyi opiskeluaikaan, jolloin en enää kehdannut tunnustaa tyttöporukassa pysyneeni neitsyenä. Onnekas kohdalle osuja oli satunnaisesti käymässä seudulla ja oli eksynyt paikalliselle tanssilavalle. Selvisin pusikkokokemuksesta ilman jälleennäkemisen rasitetta. Pieni jallu piti huolen täydellisestä unohduksesta, josta romantiikka oli kaukana. Se vahvisti muistikuvaani Väiskistä; epämiellyttävää, tuskaista ja häpeällistä. Seuraava miessuhteeni sai odottaa.

Aunella saattoi ensimmäisessä mieskokemuksessaan olla parempi lähtökohta myöhemmälle elämälleen.

Minulla oli nyt ensi kertaa elämässäni käsissäni johtolankoja isästäni. Oliko niitä viisasta käyttää? Jos isäni olisi elossa, hän olisi noin 50-70 vuoden ikäinen. Halusinko  enää järkyttää hänen elämäänsä, hän tuskin tiesi minusta? Isän kohdalla elämässäni oli koko ajan ollut tyhjä tila. En muistanut häntä nuoruudessani koskaan kaivanneeni. Tyhjän kanssa on helppo jatkaa. Don Opus riittäisi minulle hyvin. 

Katselin vihkon muistiinpanoja. Käsiala oli kehittynyt. Kirjoittaja oli kirjoittanut elämässään muutakin kuin näitä paperilappusia. Hänellä oli jo kokemusta ja näin ollen myös ikää. Kielioppi oli kohdallaan toisin kuin Aunella, joka ei koko elämänsä aikana osannut kirjoittaa kunnolla. Aunen oma nimikirjoitus saattoi välillä seota kirjaimissaan. 

Vuosilukuja ei ollut, vain kuukausia ja päiviä. Mustakantinen vihko sisälsi säämerkintöjen lisäksi muonitukseen kuuluvia tietoja, satamien nimiä ja outoja henkilötietoja. Kirjelappusissa oli lyhyitä kuvauksia matkoista, myrskyistä ja sataman laiturien sijainnista; ei mitään henkilökohtaista, ei rakkausvaloja Aunelle tai kysymyksiä yhteisestä lapsesta. Eräässä vihkon kulmassa oli pari riviä jostain laulusta, jonka sanoja en tuntenut.  

Valokuvat eivät kertoneet suoralta kädeltä mitään oleellista. Ne saattoivat olla 1900-luvun alusta, mutta vuosikymmentä en pystynyt arvailemaan. !930-luvun alku eli syntymäaikani oli mahdollisuuksien rajoissa. Yritin löytää ryhmäkuvasta kaltaisiani silmiä. Se oli ainoa tuntomerkki, mihin saatoin kiinnittää huomioni. Kuvan miehet olivat eri-ikäisiä. Hattupäinen vanhempi mieshenkilö vaikutti  päälliköltä. Kaikki muutkin vaikuttivat täysi-ikäisiltä. Yhdellä heistä lippalakki heitti varjon kasvoille, jotka eivät erottuneet kunnolla. Tukan väriä ei ollut mahdollista kenestäkään päätellä. Valokuva oli menettänyt suurimman osan tunnistettavuudestaan.

Katselin ulos joelle viinilasi kädessä sadepisaroiden valuessa pitkin ikkunalasia. Tunsin oloni tyhjäksi, ei nimiä, osoitteita tai vuosilukuja. Vain ohut näkökulma nykyisyyteen. Hiustupsu saattaisi ehkä nykyteknologialla tulkiten kertoa, oliko se kanssani samaa sukua. Ymmärsin haiventen  voivan olla myös omiani. Jospa Aune oli salaa leikannut itselleen muiston ennen lapsensa luovutusta. Muistan, että Mamma oli kertonut minun olleen poikkeuksellisen tuuheatukkainen syntyessäni.

Haluaisinko selvittää  isäni henkilöllisyyden? Soittaisin hänelle ja kertoisin, että minulla olisi henkilökohtaista asiaa ja haluaisin tavata. Hämmentynyt miehen ääni sanoisi, että voisihan hän tulla linja- autoaseman kahvilaan sovittuna aikana, jos kerran oli selvitettävää. Istuisimme pöydässä viinerit kädessä. Yrittäisin tunnistaa hänen kasvoistaan omia piirteitäni.  Ottaisin esiin laatikon papereineen ja kysyisin, herättävätkö ne hänessä mitään muistoja.   Joko hän tunnistaisi ne liittyneen elämäänsä tai sitten ei - muistamattomuutta tai unohdusta. Mitä  haluaisin tältä vieraalta mieshenkilöltä – verikokeen, perinnön vai nimen, mahdollisten sisarusteni tapaamisen ja heidän elämänsä hämmentämisen, halauksen ja pään silitystä kuten vanhemmat yleensä tekevät - mutta minä olin aikuinen nainen.

Kyseessä olisi minulle täysin vieras ihminen; lähes kuka tahansa vastaantulija. Mies, jonka yksi siittiö miljoonista oli vuosia sitten eksynyt väärään munasoluun. Miksi minulla olisi oikeutta häiritä hänen elämäänsä, kun ei  Aune ollut halunnut sitä tehdä? Ehkä äitini tiesi enemmän.  Saattoi olla, ettei kyse edes ollut vain yhdestä miessuhteesta hänen laivassaoloaikanaan. Entäpä, jos isävaihtoehtoja oli useampia, ja siksi isovanhemmat eivät hakeneet ketään vastuuseen syntyvästä lapsesta.

Isäni tuntui kuivuvan kasaan kuin huonosti solmittu ilmapallo. Sisälläni ei ollut isähahmolle todellista tilausta. Oli kulunut aikaa liian paljon. Isän löytäminen tässä iässä ei antaisi minulle  elämääni mitään lisää.

Kielsinkö tuolloin hotellihuoneessa mahdolliselta isältäni kauan kaivatun lapsen? Jospa hän oli elänyt perheettömänä koko elämänsä; ajatellut, että parasta, mitä hän olisi voinut elämässä saada aikaiseksi, olisi ollut edes yksi lapsi, tieto jatkuvuudesta. Torpedoin mahdollisesti isäni  elämän suuren toiveen.   Minulla oli  avaimet oveen, jota en katsonut avauksen arvoiseksi.

Mistään ei tässä elämässä voi olla varma. Teko on voinut olla hyvä tai paha riippuen tosiasioista, joita ei ole ollut käytössä. Elämän valinnat sisältävät jatkuvan epävarmuuden. Kaikki pohjautuu omiin oletuksiin ja monesti harhakuviin. Lopputulosta ei synny, vaikka yritän olla kuinka analyyttinen hyvänsä. Ajatuspalaset hajoavat, eivätkä kestä kriittistä tarkastelua. Hedelmätöntä paskan jauhamista, kuten Matti olisi asian ilmaissut.

Muistan, kun eläkevuosinani kiertelin Budapestin kirpputorilla ja hämmästelin, kuinka edelleen ihmiset myivät keskitysleireillä olleiden juutalaisten papereita; passeja, kulkulupia ja valokuvia. Tuntui pahalta, että kaiken kärsimyksen jälkeen näiden ihmisten henkilötiedoilla käytiin edelleen kauppaa. Heitä hyväksikäytettiin vielä 50 vuotta kuolemansa jälkeen. Katselin valokuvia. Muistin Aunen vanhan ruskehtavan valokuvan, otsatukka vedetty pinnillä sivuun, katse tiukasti ja hymyttömästi kohti kameraa.

Aloin selata valokuvia ajatellen isääni. Mikä kuvista sopisi Aunen rinnalle hänen rakkautensa kohteeksi. Ainakin kauniit silmät pitäisi olla ja merellinen olemus. Käteeni tuli kuva merimiehestä, jolla oli tuuheat kulmakarvat, leveät kasvot ja syvällä olevat pistävät tummat silmät. Sopisiko hän Aunen kumppaniksi? Haluaisinko hänen olevan isäni?

Ostin torilta valitsemani kuvan muutamalla kolikolla. Teetin myöhemmin kummankin kuvista suurennokset, jotka pistin kehyksissä makuuhuoneeni seinälle. Aunen laatikosta löytämääni miehen kuvaa en tohtinut pistää seinälle. Hän oli liian lähellä - isän arvoitus, johon olisin voinut kiintyä. Elämäni avoin haava olisi saanut jatkuvan muistutuksen. 

Nyt minulla vihdoin oli molemmat vanhemmat kuvin todistettuna olemassa. Tunsin olevani Luoja luomistyössään;  määrittelin itselleni sopivan isän Aunen rinnalle.  

Kuvien henkilöt sopivat yhteen kuin aito aviopari. Vuosien mittaan totuin kuviin niin, etten enää edes ajatellut, että olin lavastanut heidän yhteisen elämänsä seinälleni.

***

Tämä olemiseni lattialla muistellen ja paniikkia välttäen näyttää jatkuvan. En  tiedä, onko päivä jo koittamassa. Vessahätä häiritsee ajattelua, joten tunteja varmaan on jo mennyt. Kohta joudun ratkaisemaan, yritänkö pidätellä viimeiseen saakka. Olisin siistimpi näky maatessani kuivalla lattialla kuin löyhkäävän keltaisen lammikon keskellä. Mikäli kukaan tulee...

Lastenkodin kasvatus on minussa syvällä. Huoneen piti olla aina niin siisti, että presidenttikin voisi yllättäen tulla kylään, kuten johtajatar Karvonen asian ilmaisi samalla nyrpistäen nenäänsä. Eleestä päättelin, että itse presidentti ei ollut johtajattarelle kovin mieleinen.

 Karvoska, kuten häntä selän takana kutsuimme, on jo ollut kuolleena ties kuinka pitkään. Niin se on, koko ajan etenee ihmisten hiljainen kulku pois näkyvistä ja vähitellen mielestä. Kukaan ei ole jäänyt tänne. Isäni on jo kaiken todennäköisyyden mukaan kuollut - kuka tahansa hän sitten oli. Hänen kohdallaan ei sisimmästäni kohonnut tunteita edes tässä maatessani. Kuinka olisi voinutkaan - kuin kuka tahansa vastaantulija.

JUHANI

En haluaisi muistella suhdettani Juhanaan. On asioita, jotka olen vuosien mittaan yrittänyt unohtaa. Kyseessä oli muutakin kuin pelkkä kahden ihmisen aviollinen suhde. Olimme naimisissa kymmenen vuotta. Pidimme yhteyttä vielä myöhemminkin. Lapsia emme yhdessä saaneet - onneksi.

Helpommalla pääsisin käymällä  läpi Juhanan lukuisat puutteet. Luettelisin ne hitaasti yksitellen, osin lääketieteellisiä termejä käyttäen; kliinisen kylmästi kuin lasihelmiä pudotellen. Kaikki on omaa oletustani, selviytymisyritystä Juhana - nimisestä umpikujasta. Tietääkseni kukaan muu kuin minä ei ole  pitänyt Juhanaa sairaana. Entä jos olin  itse sairas vyöryttäen syyllisyyden tunteeni vain toisaalle?

Ymmärryksen syntymiseen avioliitossa tarvitaan molemmat osapuolet. Osa suhteemme puutteista oli itsestäni peräisin, osa Juhanasta. Ehkä kahden ihmisen välillä ei ole edes selkeää rajaa, missä toisen vastuu alkaa. On vain yhteen sopimattomia tekijöitä, jotka alituiseen ruokkivat toisiaan. 

Olin kokematon ihmissuhteissa, sillä Juhana oli ensimmäinen aikuinen mies elämässäni. Minulla ei ollut perheen antamaa mallia käyttäytymiseeni.  Olin ikäisekseni kypsymätön. En tiedä, kumpi meistä oli  vaikeampi. Mikä oli muna ja mikä kana?  

Parisuhteessa ei ole puolueetonta tarkkailijaa. Nykyisellä järjelläni tekisin monet asiat toisin, mutta taas - menneisyyttä ei voi muuttaa. Tapahtumat ovat peruuttamattomia osia jo eletystä käsikirjoituksesta. Näytöksen väliverho on lopullisesti laskeutunut, roolihenkilöt poistuneet näyttämöltä. Voin vain nyt yrittää ymmärtää tapahtuneen aikaisempaa kirkkaammin. 

Aina kun muistan Juhanaa, uuvun pelkästä ajattelusta. Aivoni tekevät lakon, stressitunteet nousevat pintaan. Käteni hikoavat ja sydän hakkaa. Ei enää. Kokemuksesta tiedän, että vaikka kuinka yritän olla järkevä, niin törmään jatkuvasti epävarmuuteeni ja yhteisen elämämme epäjohdonmukaisuuksiin. Uskomattomiin asioihin, joille en löydä selitystä.

Ahdistus kasvaa sisälläni. Juhana jätti minuun paikan, missä asuu lohduttomuus, ymmärtämättömyys, epätoivo ja riippuvuus. Jos Juhana olisi koska tahansa elämäni aikana soittanut ja ehdottanut tapaamista, olisin lähtenyt sydän tykyttäen hänen luokseen - parantamaan mitä ja ketä?   

Suhteemme alkoi Juhanan sitkeyden ansiota. Olin  valmistumiseni jälkeen  työssä suuren yrityksen laskentapäällikkönä. Työelämässä oli tuolloin itselleni paljon uutuuden viehätystä. Olin arvostettu, sain kohtuullista palkkaa, vaihdoin alivuokralaishuoneeni kunnolliseen asuntoon ja sain työsuhdeauton käyttööni.

 Ulkoiset asiat olivat elämässäni järjestyksessä ensimmäistä kertaa, paljon paremmin kuin olin osannut koskaan kuvitella. Olin elänyt köyhänä lapsuuteni ja nuoruuteni.  Nyt minulla olivat ovet auki moniin suuntiin, joista ennen luin vain lehdistä. Tosin opintovelka ahdisti, mutta tuloillani pystyin sitä lyhentämään. 

Olin alkanut työn myötä kiinnittää huomiota ulkoasuuni. Rasvainen, roikkuva tukka sai mennä hyvin leikattujen lyhyiden hiusten tieltä. Ylimääräiset kilot karistin urheilemalla. Opettelin meikkaamaan. Saatoin  ostaa omin rahoin ensimmäistä kertaa elämässäni kunnollisia ja kauniita vaatteita. Olin mielestäni sievä, kun katselin itseäni peilistä. Nyt on helppo hymähtää, että tyylikkyydestä en tuolloin tiennyt mitään. Värisilmäni ei aina osunut oikeaan. Saatoin innostua kalliista ja nopeasti vanhenevista muotituotteista.

Kävin usein teatterissa. Nautin sivistyneestä ilmapiiristä. Lastenkodista oli pitkä matka teatterin katsomoon. Uskoin sen olevan hienompien ihmisten harrastus, jossa Väiskit ja Aunet eivät kävisi.  Elämääni kuuluivat työ, lukeminen ja teatteri. Olin tyytyväinen arkeeni ja tunsin saaneeni sen aikaiseksi omilla ponnistuksillani.

 Erään teatteri-illan jälkeen puhelin soi keskellä työpäivää.

- Hei, täällä Juhana. Olen varannut meille lounaspöydän. Odotan autossani pääovenne edessä. Älä anna minun odottaa, sanoi miellyttävä, mutta vaativa miesääni.

Mies sulki puhelimen. Pidin kuuloketta  korvallani. En ollut ehtinyt sanoa mitään. Puna oli kohonnut poskilleni ja kiihtymys. Ajatella, hän otti yhteyttä. Meillä oli ollut kohtelias keskustelu teatterin lämpiössä näytelmän väliajalla. Vieressäni istunut miellyttävä nuorehko mies oli sen käynnistänyt.   Nojasimme ikkunan edessä olevaan kaiteeseen, joimme kahvia ja odotimme lämpiön kellon soimista. Esityksen päätyttyä mies oli kysynyt vaatejonossa kuin ohimennen, olinko työssä pankissa. Hän oli mielestään tavannut minut jossain aikaisemmin. Kerroin työnantajani nimen, jotta hänelle ei olisi jäänyt virheellistä käsitystä.

Juhana oli käynnistänyt elämänsä roolin. 

Tietysti lähdin, kun hän soitti. Poikkesin tarkistamaan peilistä ulkonäköni, vaihdoin kaapistani kevyemmän takin ja valitsin olalle kauneimman työpaikalta löytyneen käsilaukkuni. Harmittelin, että  kenkäni olivat tukevat ja kuluneet, mutta niiden oli nyt pakko kelvata.

En ollut tottunut saamaan kenenkään jakamatonta huomiota. Auton takapenkillä oli yksi punainen ruusu, jonka Juhana otti ja pisti käteeni, kun astuin istumaan etupenkille hänen viereensä.

- Toivon, että pidät ruusuista. Ne ovat lempikukkiani, hän vaimensi ääntään katsoen silmiini. Nyökkäsin, vaikka tummansiniset orvokit ja lemmikit olivat omia suosikkejani.

Lähdin mukaan peliin, jonka kovuutta en arvannut. Pieni viaton nyökkäys myötäili heti alussa Juhanan puheita. Ensimmäinen valhe puoleltani.   Aunen tuomat juhannusruusut rippijuhlaani olivat aiheuttaneet minussa vastenmielisyyden yleensä ruusuja kohtaan. Vasta nyt pystyn  asiayhteyden tajuamaan.

Juhana jatkoi tiivisti piiritystään.  Hän  vei minut viikoittain syömään hienoihin ravintoloihin, lähetti työpaikalleni kukkia, jotka saivat työtoverini kyselemään tarkempia tietoja uudesta miesystävästäni. Juhana soitti  aamuisin minulle ennen työhön lähtöäni toivottaen mukavaa päivää, osteli pikkulahjoja ilman varsinaista syytä; kirjoja, hajuvesiä ja koruja.

Aikaa myöten matkustelimme ulkomailla, asuimme kalliissa hotelleissa ja saatoimme Juhanan päähänpistojen myötä ottaa vapaapäiviä vain ollaksemme kahden asunnossani. Koti-iltoinamme  Juhana tarjoili kuohuviiniä ja soitti taustalla klassista Väiskin aikanaan vihaamaa musiikkia. Minut tämä ylellinen elämä sai unohtamaan oman vakaan arkeni. Juhanan mukana elämääni oli tullut elokuvissa ja näytelmissä näkemääni romantiikkaa ja tunnetta. Uskoin, että oikea elämä olisi juuri tällaista.

Puolen vuoden kuluttua Juhana esitteli perheelleen oman pikkuenkelinsä.  Juhanan vanhemmat ja sisar tapasivat meidät ensi kertaa perheen kesäpaikassa, jossa saunoimme, veneilimme ja ajelimme autolla läheisiä kyliä. Juhanan äiti pysyi käyntini ajan viileästi etäällä, isä viihtyi omassa seurassaan, mutta sisaren kanssa pystyin pitämään yllä edes jonkinlaista keskustelua. Samainen sisar teki itsemurhan paljon myöhemmin. Hän pysyi elämänsä läpi yksineläjänä ja talonmies oli löytänyt hänet kotoaan sängystä kuolleena lääkkeiden yliannostukseen.

Menimme Juhanan kanssa naimisiin vuoden kuluttua tapaamisesta. Uskoin löytäneeni täydellisen miehen. Juhana vastasi kaikkia naistenlehtien kuvauksia naiselleen omistautuneesta aviopuolisosta, yhdistelmä elokuvasankareistani Humphrey Bogartista Gregory Peckiin. Ehkäpä hän oli lukenut  naiskirjailijan  kirjoittaman hyvän aviomiehen oppaan ja toteutti sen ohjeita; katsoi aina aamulla kirjasta muistaakseen, miten tänään tulisi menetellä.

 Ymmärsin ollessani naimisissa, että kotoaan Juhana ei ollut saanut mallia parisuhteeseensa. Epäilin appiukon pettävän vaimoaan. Juhanan isä oli täydellinen työnarkomaani, joka kävi kotona vain hoitamassa juoksevat pakolliset asiat. Hän matkusti sihteerinsä kanssa yrityksensä asioissa eri puolella maailmaa. Lähetteli muistaessaan Mamille ja lapsilleen postikortteja matkoiltaan; ehkä sihteeri hoiti tätä velvollisuutta omin päin.

Juhana ja hänen siskonsa olivat Mamin kasvattamia. Tämä tuli esiin myös Juhanan isän hääpuheessa, jonka hän piti meille lyhyesti ja tehokkaasti korostaen olleensa aika näkymätön kotona. Samassa lauseessa hän toivotti meille antoisaa yhdessäoloa ja minulle viihtymistä uutena perheenjäsenenä.

Omia sukulaisiani en ollut kutsunut vihkiäisiin. Niinä aikoina en edes muistanut heitä olevan.   Niin lujaa uusi maailma Juhanan muodossa oli kietonut minut sisäänsä katkaisten langat lastenkotiin, Auneen; Väiskiinkin.

Juhanan äiti tosin kysyi, keitä haluaisin kutsua häätilaisuuteen. Samalla hän tosin korosti, että kappelin pienuudesta johtuen tilaa ei olisi kovin monelle.

 - Olisi niin ihana tavata vanhempasi ja kuulla, mitä kaikkea he voivat elämästäsi kertoa. Kyllä meillä äideillä olisi paljon puhuttavaa teidän nuorten tulevaisuudesta, hehkutti Mami parhaimmillaan.

 Sanoin äitini uuden perheen asuvan kaukana ja isäni aikoinaan kuolleen. Niinhän asia olikin. En edes tuntenut  vältelleeni aihetta. Pelkkä ajatus Aunesta ja Väiskistä häätilaisuudessa oli piinaava muisto ajasta, jonka halusin pistää lopullisesti taakseni. Nyt minulla oli oma ihana elämä elettävänä ja siihen en halunnut menneitä varjoja. Vielä silloin en ymmärtänyt, että ihminen kantaa kaiken mukanaan sisällään - ei ole mitään taakse jätettävää. 

Häälahjaksi Juhanan vanhemmat olivat ostaneet meille osakkeen kaupungin keskustasta hyvältä alueelta. Oli tilaa; parveke, kaksi sisäänkäyntiä ja pilkahdus merta suurten lehmusten takaa. Juhanalle järjestyi samassa yhteydessä työpaikka enonsa yrityksestä. Mamin veljellä ei ollut omaa perhettä ja Juhanasta haluttiin kasvavan hänelle seuraaja yritykseen. Näin oli Mamin ja enon kesken sovittu jo Juhanan varhaisessa lapsuudessa. Juhanan suku teki näin elämämme ensimmäiset tärkeät ratkaisut edes vaivautumatta kysymään omia halujamme.

Me olimme kaikki niin onnellisia,  Juhana, minä ja Juhanan vanhemmat. Juhlat, päivälliset ja ulkomaan matkat häikäisivät minut perusteellisesti. Uskoin  oikean elämän olevan tätä ihanaa uutta todellisuutta, johon olin päässyt pitkän ja ankean kärsimyksen jälkeen. Mielestäni kaikki oli nyt hyvin ja olin tämän olotilan itse ansainnut.

Mietin avioliittoni alkuaikoina usein, miksi minulle kävi näin hienosti. En tuntenut olevani Juhanan perheen veroinen.  Vaikka olin ulkoisesti kohtuullisen näköinen, en pitänyt itseäni kauniina. Perittyä varallisuutta minulla ei ollut.  Älykkäänä ja nokkelana minua saattoi pitää. Oma alemmuudentunteeni ja hylätyksi tulemisen pelkoni olivat varmaan ne tekijät, jotka siivittivät liittomme alkuvaiheet.

Juhana selitti kaikille tavanneensa elämänsä naisen. Olimme mukamas täydellinen pari - varsinaiset sielun sisarukset.               

 - Tapaamisemme oli ihme, arjen käsityskyvyn yläpuolella. Emme ikinä eroa. Meillä ei ole koskaan toisiltamme mitään salattavaa. Vaikka mitä tapahtuu, me selviämme siitä yhdessä, Juhana kuiskaili iltaisin korvaani uskoen luultavasti itsekin omiin sanoihinsa.

Kaikki ei kuitenkaan ollut miltä näytti.  Arjen mukana tilanne vähitellen muuttui. Ei tullut kukkia yllättäen työpaikalle. Ruoka piti tehdä nimenomaan kotona, kuten Mamikin on aina tehnyt, kuulen edelleen Juhanan äänen korvissani. Lisäksi huomasin vähitellen, että aterioiden  olisi pitänyt vastata Juhanan äidin keitoksia ulkonäöltään ja maultaan.

- Mami oli alunperin kotitalousopettaja. Voit kysyä häneltä neuvoja, miten keitokset onnistuvat. Meillä oli kotona aina erinomaista ruokaa. Isäkin toi tuttaviaan meille kotiin usein syömään. Minustakin olisi mukavaa tehdä samoin, mutta sinun täytyy saada laatu tasaisemmaksi. Ei liikeillallisilla voi ottaa riskejä.

Mami oli myös mukana, kun matkustelimme lomilla tai Juhanan liikematkoilla.

- Sinullahan on hänestä seuraa. Voitte yhdessä juosta ostoksilla. Mami tarvitsee vaihtelua ja eihän sinulla ole ollut mahdollista olla äitisi kanssa. Mami toivoo niin, että voisit pitää häntä omana äitinäsi. Silloin hänkin tuntisi olonsa kodikkaaksi meillä käydessään. Mamilla on myös silmää sisustamiselle. Sinä kun olet kiireinen, niin hän mielellään tekisi puolestasi hankintoja.   Meillä oli kotona aina niin viihtyisää.

En yrittänyt kiemurrella irti ansasta. Olin jo alkanut tottua Juhanan äidin hallitsevaan rooliin avioliitossamme. Kylmät väreet kulkevat nytkin ihollani, kun muistan Juhanan puheen äänenpainot ja Mamin sanavalinnat niiden takana. 

Yhteisillä matkoillamme Mami palvelutti itseään. Juhanalla hän kannatti koko ajan mukana varustekassiaan. Oli oltava sateen varalle varusteet, lämmittävä istuintyyny kivipenkeille ja juomapullo janon yllättäessä.

Ravintoloissa Mami kuulusteli henkilökuntaa ruoka - aineiden sisällöstä illallislistaa lukiessaan.

- Onko tässä maitosokeria vai ei; entä paprika, saan siitä päänsärkyä; onko varmasti tehty tuoreessa öljyssä; valkosipulia ei voi käyttää salaateissa.

Kyselyä riitti loputtomiin. Mami palautti annoksen keittiöön, jos se näytti hänestä epämääräiseltä, tarkisti juomalasien puhtauden, pyysi syödessään tarjoilijoilta lisää mausteita. Koskaan mikään ei ollut hyvin; aina löytyi parannettavaa. Lopuksi Mami paneutui pikkutarkasti tuodun laskun oikeellisuuteen. Juomarahoja ei hänen  kanssaan voinut tarjoilijoille jättää.

 - Oppivat vain pahoille tavoille, Mami  marmatti.

Koskaan hän ei muistaakseni itse maksanut laskua. Ehkä hänen omat rahansa olivat vähäisiä. En saanut koskaan rahaa Juhanalta kotiasioiden hoitoon, luultavasti malli hänen isältään.

Mamilla oli matkoilla joka päivälle oma vaatetuksensa; koruja myöten. Hän kuljetutti mukanaan matkalaukuissa tavaraa yli painorajojen, kiukutteli, jos lentokenttähenkilöstö uskalsi asiasta huomauttaa tai pyytää lisähintaa. Mami imi muilta ihmisiltä huomiota, jota hän ei pystynyt kotonaan mieheltään saamaan.  Hän haki korviketta läheisimmän ihmissuhteensa kylmyydelle. Juhana oli joutunut lapsesta lähtien toimimaan isänsä sijaisena äidilleen. Mami halusi olla edes lastensa elämän keskipiste.   

Juhanan arki oli muodostunut Mamin halujen mukaan. Päivittäiset rutiinit olivat  keskeisiä. Asioiden tuli toistua samankaltaisina ilman yllätyksiä. Kotiintuloajat ja niissä pysyminen olivat Juhanalle tärkeitä.  Suunnitelmista ei ollut hyvä poiketa.  Työasioistani hän ei halunnut kotona kuulla. Työtovereita en voinut kutsua kotiin.

 - Mitä sinä tänne vieraita ihmisiä raahaat. Kertovat vain kaupungilla asioitamme. Me riitämme toisillemme, olivat Juhanan vakiovastauksia.   

Ylityöt eivät kohdallani tulleet kysymykseen. Juhana koki minun laiminlyövän häntä.  Seurauksena oli viikkokausien murjotus. Hän ei myöskään koskaan osallistunut minun työmenoihini.  Johtoryhmän oopperamatkat ja lasketteluretket opin pikku hiljaa väistämään;  aluksi selitellen, myöhemmin ei kukaan enää edes kysynyt osallistumisestani.

Pakolliset työmatkani osoittautuivat vaikeiksi. Yleensä Juhanalle ilmaantui juuri tuolloin omia tärkeitä neuvotteluja, joissa tarvittiin puolisoa mukana.

 - Ethän voi juuri nyt tuottaa minulle pettymystä?  Neuvottelussa on mukana tärkeä asiakas, jonka päätökset vaikuttavat yrityksemme monen vuoden tulokseen. Hänen vaimonsa haluaa niin mielellään tavata sinut. Ehdithän sinä työsi hoitaa muulloinkin, Juhana vakuutteli.

Oma urani kehittyi hitaasti. Esimieheni otti kerran asian puheeksi kysellen, olinko kyllästynyt työhöni ja suunnittelinko kotiin jäämistä. Juhana oli hänelle kuulema sanonut jonkun tapaamisen yhteydessä:

 - Eihän meidän Orvokki enää kauan aio työssä olla. Hänellä on muita suunnitelmia.

Itseäni nuoremmat ohittivat minut työpaikan nimityksissä. Huomasin sen kirvelevin sydämin.  Epäilin, että kyseessä oli sukupuolisyrjintä; kuuluisa  lasikatto, johon jokainen nainen törmää jossain vaiheessa työelämänsä aikana. Nyt on helppo ymmärtää, että esimieheni menetteli oikein. En paneutunut työhöni riittävästi. 

Juhana meni jatkuvine vaatimuksineen kaiken edelle, niin kuin  minulla olisi ollut monta pientä lasta kotona hoidettavana. Hän halusi minun hoitavan kotia äitinsä tavoin. Juhana tarvitsi edustusvaimon, ei  omaan työuraansa panostavaa puolisoa.

Parin vuoden kuluttua työpaikan lääkäri totesi minulle vuositarkastuksen yhteydessä:

 - Yritä nyt vähän vähentää kiireitäsi. Etkö  ehdi nukkua riittävästi? Sinulla on selvästi liikaa paineita elämässäsi.

Yllätyin; en ollut tajunnut, että olin antanut itseni ajautua ahtaalle. Yritin elää kotona Juhanan vaatimusten mukaisesti ja samalla selviytyä vaativasta työstäni. Millään syyllä en halunnut luopua urastani.   Työpaikallani vastuualueeni oli vähitellen kasvanut; ehkä hyvän avioliiton siivittämänä. 

Juhana oli  puhunut minulle lasten hankkimisesta jo avioliiton alusta lähtien.

- Mami jo kyselee, koska hänestä tulee famo ja hän voi auttaa lasten hoitamisessa? Nyt hän vielä jaksaa kulkea lasten perässä ja nauttia lastenlapsistaan. Mami on huolissaan, että lykkäämme lasten saantia työsi takia. Hän ei ymmärrä, miksi sinun pitää töissä juosta. Kyllähän minun asemani antaa meille riittävän taloudellisen turvallisuuden.

Itse en ollut naimisiin mennessä ajatellut lapsia. En ollut elämässäni tottunut lasten kanssa olemiseen. Pääasia oli uudessa kokemassani hurmiossa. Pelkkä yhdessäolo Juhanan kanssa riitti minulle. Vuosien kuluessa lapsen saaminen tuntui yhä etäisemmältä.  Elin  kiukuttelevan ja dominoivan Juhanan kanssa. Hänessä oli riittävästi lasta perheeseemme. En tietystikään voinut asiaa koskaan sanoa ääneen.

Avioliittoomme oli  alusta alkaen hiipinyt  outoja tilanteita, joita en pystynyt ymmärtämään. Kun olimme lähdössä työpaikkani iltatilaisuuteen, Juhana ilmoitti tuntia aiemmin, ettei ollut kiinnostunut tulemaan seurakseni. – Kyllähän sinulle siellä miehiä riittää!

Ystäviemme ja työtoverieni merkkipäiville jouduin myös menemään  yksin. Kotona odotti murjottava Juhana, joka vetäytyi omaan sänkyynsä ja käänsi minulle mielenosoituksellisesti selkänsä. Kun kysyin, mistä moinen käytös, hän ei suostunut vastaamaan.

Puhumattomuutta kesti joskus useita viikkoja. Pisin hiljainen aika oli yli  puoli vuotta. Aina en  tietänyt, mikä käynnisti Juhanan vetäytymisen kanssakäymisestä. Aloin tarkkailemaan tilanteita, olemaan valppaana ja yritin ennakolta huolehtia, ettei tapahtuisi mitään Juhanaa ärsyttävää. Huomasin murjotuksen alkavan, jos elämässämme tapahtui jotain suunnittelematonta ja rutiineista poikkeavaa. Samoin erilaiset juhlapyhät saivat Juhanan vajoamaan omaan maailmaansa.

 Totuin viettämään yksin joulun, uudenvuoden, vapun ja juhannuksen. Juhana oli kotona, mutta ei suostunut puhumaan tai tekemään mitään kanssani. Aterioilla hän istui  hiljaa ja viittoili, mikäli tarvitsi jotain pöydästä. Ruokailun jälkeen hän vetäytyi välittömästi makuuhuoneeseen televisio-ohjelmiensa pariin.

 Yritin itse jatkaa normaalia elämää. Sanoin Juhanalle  ääneen asiani, vaikken saanut vastausta.  Juhlapyhät vietimme yhä useammin hänen kotonaan, jossa Mamin jatkuva puhetulva peitti alleen Juhanan vähäpuheisuuden. Tuttavia en uskaltanut meille kutsua. Juhanan käyttäytyminen kärjistyi vain pahemmaksi vieraiden ollessa paikalla ja etenkin heidän lähdettyään.

 Vuosien kuluessa opin peittämään oman turhautumiseni Juhanan kiukutteluun. Kovetin itseni, mutta samalla kuolivat tunteeni Juhanaa kohtaan.  En uskaltanut enää luottaa mihinkään hänen käyttäytymisessään.

Mitä välinpitämättömämpi olin, sitä herkemmin Juhana provosoitui. Välillä hän kaivoi taskustani kuitteja  tarkistaen, olivatko ilmoittamani liikkumisajat todennettavissa. Oliko raitiovaunun vaihtoaika kohdallaan? Olivatko liikkeiden kuitit sieltä, mistä pitikin? Joskus hän ilmoitti olevansa työmatkalla muutaman päivän, mutta saapui yllättäen kotiin keskellä yötä kysyen, missä olin ollut, kun en koko iltana vastannut kotona puhelimeen.

Yhä useammin sihteerini kertoi Juhanan kyselleen, kenen kanssa olin ollut lounaalla. Työpaikkani puhelin soi usein ilman, että kukaan puhui siihen. Omilla kokousmatkoillani Juhana saattoi yllättäen ilmestyä yöllä koputtamaan hotellihuoneen ovelle. Oli mukamas liikkunut sopivasti samalla suunnalla.

Nyt jälkikäteen ymmärrän  Juhanan kärsineen sairaalloisesta  mustasukkaisuudesta sekä pitkistä masennuskausista. Kokemattomana ja työstä väsyneenä Juhanan käytös tuntui minusta  epäoikeudenmukaiselta. Miksei riittänyt, kun sanoin, ettei minulla ollut ketään toista? Miksi samaa asiaa piti jatkuvasti vakuuttaa? Menneisyyteni, jossa yhden yön seikkailua lukuun ottamatta  ainoa mies elämässäni oli Juhana, oli täysin viaton verrattuna hänen väitteisiinsä.

Mitä enemmän todistelin, ettei minulla ole ketään muuta, sitä vahvemmin Juhana väitti, että pidin salaa useita rakastajia.

 - Sinulla on niitä ollut jo ennen avioliittoa. Työpaikallasi vilisee rakastajiasi.  Olet saattanut minut häpeään kaikkien ihmisten silmissä.  Minulla on asiasta yksityisetsivän todisteet. Ne ovat kassakaapissani vain odottamassa käyttöä. 

Välillä kaikki yllättäen muuttui hyväksi. Juhana tuli kotiin kukkapuskan kanssa. Teki hyvän illallisen. Rakasteli kanssani. Paljolti kestin hyvän seksin ansiosta.  Joskus hän kutsui vieraita, joille oli mitä hilpein isäntä. Kertoi kaikille, kuinka onnellisia olimme.  Näitä kausia ei kestänyt pitkään. Yritin tilastoida kalenteriini Juhanan mielialoja. Loppuaikoina vuodessa oli vain kolmen kuukauden edestä päiviä, joita saatoin pitää normaaleina.

Yritin selvittää syitä Juhanan käytökseen. Hän ei vastannut kysymyksiini, kohautteli olkapäitään.  Olimme alkuaikoina pystyneet puhumaan vaikeistakin asioista. Nyt oli edessäni vaikeneva mies, joka poistui välittömästi paikalta, kun aloitin keskusteluyritykseni.

- Et sinä voi mitään tehdä. Olet maanisesti uskoton etkä pysty sitä lopettamaan, koska et pysty sitä edes myöntämään. Lääkärille sinun pitäisi mennä, niin saisit lähetteen hoitoon.

Näihin aikoihin ajoittui Aunen ainoa vierailu luonamme. Kun Juhani oli vienyt Aunen rautatieasemalle, hän palasi kotiin ovia paiskien ja huutaen eteisestä:

- Äitisi tietää sinun olevan varsinainen  perseenpyörittäjä. Lupasi tulla aikanaan todistajaksi, kun haen avioeroa.

Sydämeni pompahti. Oliko Väiski puhunut Aunelle jotain selkäni takana? Jospa aikoinaan Aune oli kysellyt Väiskiltä syitä käymättömyyteeni. En uskonut Aunen puhuvan asioistani Juhanalle, vaikka hän jotain tietäisi. Aune  selvästi arvosti Juhanaa, mutta oli yleensä hyvin pidättyväinen keskustellessaan vieraiden ihmisten kanssa. Uskoin Juhanan kehitelleen koko asian nähdäkseen vain, miten reagoisin.

Saamattomuus ja mukavuudenhalu saivat minut  jatkamaan yhdessäoloa. En osannut ajatella avioeroa. Olin tottunut hyvään elintasoomme ja kotiimme. Jaksoin odottaa  Juhanan hyviä kausia; mukavia koti-iltoja ja sopusointuista yhdessäoloa.

Pakenin kotielämää työntekoon. Olin iloinen, ettei meillä ollut lapsia kärsimässä isänsä pahasta olosta. Joskus ajattelin, että ehkä lasten puute aiheutti Juhanan epävakaan tilan. Hän halusi olla enemmän isä kuin aviopuoliso. Vaativan Mamin aiheuttama ahdistus oli siirtynyt Juhanan suhteeseen puolisoonsa.

Otin työstä ylimääräistä lomaa ja lähdin Juhanan kanssa maailmanympäriristeilylle kolmeksi kuukaudeksi.  Ajattelin, että eläkeläismatkaajien seurassa ei Juhanalla olisi aihetta  mustasukkaisuuteen. Odotin matkalta myös keskinäisiä, rauhallisia keskusteluhetkiä. Hytissä ei ollut tilaa paeta omiin oloihin.  Ehkä löytäisimme  sopivat lääkkeet avioliittomme pelastamiseksi. Olihan suhteemme alussa kaikki toiminut hyvin. Halusin jatkaa ja löytää uudelleen sen Juhanan, jonka olin aikanaan tavannut.

Unohdin laivan miehistön muodostaman uhan Juhanan mielikuvitukselle. Matka oli yhtä helvettiä. Jo toisella matkaviikolla Juhana oli varma, että olin iskenyt silmäni laivan italialaiseen kapteeniin. Hän vihjaili asiasta minulle jatkuvasti ja jäi välillä hyttiin illallisten ajaksi, jotta minulla olisi mahdollisuus hoitaa miessuhdettani. Voisin ilman hänen muodostamaa estettä siirtyä vapaasti syömään kapteenin pöytään. Jokainen tarjoilija oli kapteenin lisäksi mahdollinen rakastelukumppani.

Seuraavalla viikolla kaikki oli toisin. Lähdimme satamakaupunkiin kahdestaan taksilla.  Kiersimme kirkkoja ja museoita. Juhana osti torilta ruusuja, kuiskaili minun näyttävän suurenmoiselta ja piti kättään olkapäälläni suudellen aina ohimennen korvalliselleni. Näin meni muutama päivä ja sitten tilanne jälleen muuttui äkillisesti. Palasimme kaupunkikierrokselta mykkinä laivalle, Juhana kaivautui kirjaansa jättäen ateriat syömättä. Hän siirtyi elämäntapaan, jossa minua ei ollut olemassa.

Tämä tietoinen kokeilu vahvisti pelkoni, etten pysty itse vaikuttamaan avioliittomme tilanteeseen. Kyse oli Juhanan sairaudesta; hylätyksi tulemisen pelosta, huonosta itsetunnosta. Nyt ymmärrän, että Juhana oli lapsuutensa vanki. Kotona uskoton, paljon poissaoleva isä, jolle Mami oli ilmaa, lasten äiti ja vaimo, mutta ei kumppani. Vastapainoksi Mami yritti olla mieliksi, ylistää miestään ja pitää hänet perheessä. 

Lapset olivat olleet varmaan ymmällä kotona vallitsevasta tilanteesta. Mami oli heille isää läheisempi.  He olivat kokeneet, että mitä enemmän Mami oli yrittänyt, sitä enemmän isä oli torjunut; hermostunut, vihoitellut ja huutanut. Mami ja lapset olivat vaienneet ja vetäytyneet omiin oloihinsa. Juhana oli näiden kokemusten pohjalta muodostanut perhe-elämän mallin, jonka varmaan uskoi olevan ainoa mahdollinen. Muutahan hänellä ei ollut.

Juhanassa oli sekä päivänsäde että menninkäinen; tohtori Jekyll ja mister Hyde. Kuin Juhanan syntyessä olisi läsnä ollut monien hyvien haltijoiden lisäksi paha haltiatar, joka heitti pikkuvauvan mielen syövereihin omat myrkkysiemenensä.

Tilanteemme oli mahdoton. Itse olin kasvanut ilman perhettä ja saanut omat odotukseni avioliitolta elokuvista ja kirjoista.  Loukkaannuin syvästi Juhanan jatkuvista epäilyistä. Koin ne epäoikeudenmukaisina  suhteessa kokemuksiini.   Samalla  halusin miellyttää ja välttää konflikteja. En osannut riidellä ja keskusteluyritykseni purkautuivat  usein itkuksi.

 Opinnoissani ei ollut koskaan ollut tuntiakaan psykologiaa. Hallitsin kyllä numerot, mutten ihmisten kanssakäymistä. Ryhdyin Juhanan käytöksen innoittamana lukemaan vapaa-aikanani psykologista kirjallisuutta. Innostuin aiheesta ja hakeuduin työni puolesta esimies- ja vuorovaikutuskursseille. Sain palautetta omasta käyttäytymisestäni ja opin vähitellen ymmärtämään   ihmisten erot eri tilanteissa.

Jälkiviisaasti on helppo todeta, että Juhanalla oli itse asiassa myönteinen vaikutus elämääni, kehityin kanssakäymisen taidoissa. Kiinnostus aihepiiriin on ollut sen jälkeen hyvin tiivis. Uskon, että etenemiseni työssä käynnistyi todella, kun ryhdyin tietoisesti kehittämään itseäni.

Lopputulos Juhanan kanssa pysyi muuttumattomana omasta kehittymisestäni huolimatta - sairas, mikä sairas, eikä minun taidoillani parannettavissa. 

Vähän ajan kuluttua risteilystä äitini Aune kuoli.   Se antoi viimeisen sysäyksen päätökselleni. Oli aika erota Juhanasta, kehottaa häntä puhumaan lääkärin kanssa tilanteestaan. Minä en pystynyt häntä parantamaan. 

Päätös ei ollut helppo. Rakastin sitä Juhanaa, jonka kanssa olin mennyt naimisiin, ja sitä elämän ilotulitusta, jonka järjestämisessä hän oli erinomainen. Hän oli voidellut yksinäisyyden aiheuttamat haavani ja kohentanut itsetuntoani. En vain kestänyt niitä tummia laaksoja, joihin jouduimme harvojen huippuhetkien välillä yhä tiheämmin ja pitemmiksi ajoiksi. Avioliitossamme tuntui olevan yksi lukittu tila, johon vain Juhanalla oli avain. 

Eroilmoitukseni vahvisti Juhanan mielestä hänen epäilynsä.   Olin ottanut hänestä jo kaiken irti, pusertanut tyhjäksi kuoreksi. Olin maaninen ja seksiriippuvainen, jonka kanssa kukaan ei voinut elää tasapainoista elämää. Tähän tyyliin hän varmaan esitti asian perheelleenkin. Mamin oli tähän helppo uskoa omilla kokemuksillaan.

Anoppi lähetti erosta kuultuaan minulle viisisivuisen kirjeen, jossa ilmoitti aina olleensa sitä mieltä, että en ollut Juhanalle hyvä vaimo ja että salasin jotain omasta elämästäni.

 - Eihän kukaan voi olla ilman sukulaisia. Kyllä sitä silloin on salattavaa. Hyvä, että Juhana saa aloittaa uuden elämän. Sen hän on ansainnut kaiken sinun kanssa kärsimänsä jälkeen. Kyllä minä olen tiennyt asioiden oikean laidan. Onneksi Juhanalla on mahdollisuudet löytää itselleen kunnollinen puoliso, olivat Mamin tutunoloisia oivalluksia.

Meillä oli avioehto. Työni ansiosta pystyin sangen vaivattomasti järjestämään itselleni uuden elämän alun. Otin vain vaatteeni ja kirjani pieneen pakettiautoon. Oli juhlava hetki, kun astuin pankin avulla ostetun oman asuntoni kynnyksen yli.

 Sisustin asunnon tyystin omien mielihalujeni mukaan. Ei Mamin kukikkaita englantilaistyylisiä tekstiilejä, ei suurta elektroniikkakeskusta, ei televisiota makuuhuoneeseen  loputonta väkivaltafilmien katselua varten, ei suurta ruokailutilaa päivällisvieraille.  Huomasin, kuinka paljon avioliitossamme oli tehty Juhanan tahdon mukaan, osin omaa laiskuuttani. En ollut halunnut vastustaa ja saada raivokohtauksia aikaiseksi.

Muutamia viikkoja muuton jälkeen näin Juhanan uuden asuntoni ulkopuolella. Hän varmaan tutkaili, moniko miesvieraista jäi yöksi. Aikoinaan hän oli syyttänyt minun pystyvän myös ryhmäseksiin. Välillä uuden asuntoni puhelin soi useaan otteeseen saman illan aikana, eikä kukaan puhunut linjalla vastatessani.

Voi Juhana, kuinka minun oli sinua kuitenkin  ikävä, sinun valoisaa puoltasi.  Tässä hiekkaisella lattialla poskeni muistaa vieläkin käden hellän sivelyn yhteiselämämme parhaina hetkinä.   Juhanan ajattelu saa limakalvoni elämään. Rakastin tervettä Juhanaa, omaa päivänsädettäni.

Avioeron jälkeen näin linja-auton ikkunasta ohimenevän hetken ajan Juhanan tulevan ruskeatukkaisen naisen kanssa ulos kukkakaupasta; tutunoloisesti käsi minulle vieraan naisen harteilla leväten. Elämä tulisi tälle uudelle naisystävälle olemaan vähän aikaa yhtä juhlaa. Valloitusvaiheessa Juhana oli parhaimmillaan. 

Viisi vuotta myöhemmin Juhana soitti työpaikalleni; kysyi, voisimmeko syödä yhteisen lounaan ja jutella menneistä. Ajattelin, että hän halusi tavata pyytääkseen anteeksi omia aikaisempia kohtuuttomuuksiaan. Ehkäpä hän oli psykiatrin kehotuksesta peilaamassa menneisyyttään uudella paremmalla ymmärryksellä, pyytämässä anteeksi kaikkea tekemäänsä ja sanomaansa.

Juhana ei näyttänyt tavatessamme päivääkään vanhemmalta. Hiukset olivat hyvin leikatut, Diorin klubitakki istuva ja vartalon mitat olivat pitäneet kutinsa. Juhana oli ollut aina   innokas kuntoilija. Hän ui, lenkkeili ja pelasi golfia. Aterioilla ja illanistujaisissa   hän oli aina noudattanut kohtuutta, miettinyt, mikä oli terveydelle hyväksi. Olin usein ihmetellyt, miten niin hyvin hoidetussa ruumiissa voi asua niin rikkinäinen mieli. Sanotaanhan, että terve sielu terveessä ruumiissa.

Häpeilin ulkoista olemustani. Yksinäinen mutta vapaa elämä näkyi. Söin epäsäännöllisesti ja  ulkoilin harvoin työkiireisiin vedoten. Avasin usein viinipullon ja korvasin varsinaisen ruuan pika-aterialla tai suklaapatukalla. Olin lopettanut kuntosalilla käynnin, eivätkä kauneushoitolat ja kylpylät mahtuneet  kalenteriini.

Kaikki tämä näkyi olemuksessani ylimääräisinä kiloina. En kiinnittänyt huomiota vaatetukseeni kuten Juhanan aikana. Tämä oli aina huomannut uudet asuni, joten oli ollut mukava hankkia muodikkaita vaatteita. Tosin tälläkin oli ollut kääntöpuolensa. Juhana saattoi ohimennen kysäistä, kenen miehen takia tuonkin vaatteen olet hankkinut.

- Näytät upealta, Juhana valehteli sumeilematta. Tilasi minulta kysymättä lounasruuat ja viinin muistaen hyvin omat suosikkini. Hän höpötteli perheestään, sairastelevasta Mamista ja omasta työstään. Juhanan eno oli kuollut pari vuotta aiemmin ja sen myötä Juhanasta oli tullut yrityksen suurin omistaja. Hän oli vähitellen siirtymässä toimitusjohtajan työstä hallitukseen, mutta ei ollut  löytänyt vielä ketään sopivaa seuraajaa itselleen.  

Kahvin aikaan hän katsahti hajamielisesti ulos ikkunasta ja sanoi kuin ohimennen, että hän ei ymmärrä vaimonsa Liisan käyttäytymistä.

- Sinä kun olet nainen ja tunnet minut hyvin, voisit olla avuksi. 

Ei  odottamaani anteeksipyyntöä.  Vanha ystävä oli kaivettu esiin olemaan hyödyksi. Juhanalla ei käsittääkseni ollut  pitkäaikaisia ystäviä. Kaverit vaihtuivat usein. Hän ei itse pitänyt aktiivisesti yhteyttä muihin ihmisiin, ei edes miestuttaviinsa.

Liisa oli siis hänen nykyinen vaimonsa. Perheessä oli myös leikki-ikäinen tytär. Liisa oli ollut kotiäitinä koko avioliiton ajan. Niin oli sovittu naimisiin mentäessä. Mamikin oli sanonut, että - kyllä nyt sait kunnollisen vaimon, joka ei luuhaa kaikenmaailman seminaareissa pitkin maailmaa. Saatan vieläkin tässä lattialla kuulla korvissani entisen anopin äänenpainot ja kuvitella hänen ilmeensä minua muistellessaan; ohuet huulet kireänä viivana, kulmakarvat yhdessä rypistäen otsaa.

Juhana oli viime aikoina huomannut Liisan tyhjentävän päivittäin viinipulloja. Tullessaan töistä hän oli yhä useammin löytänyt Liisan tokkurassa olohuoneen sohvalta itkevä  tytär vieressään. Juhana korosti dramaattisesti käsillään,   kuinka hän oli pelästynyt pienen lapsen voinnin puolesta.

 - Miten äiti voi laiminlyödä omaa lastaan? Tyttöhän voi keksiä tehdä mitä tahansa ilman silmällä pitoa. Lisäksi hän voi olla nälissään kaikki päivät.  Omasta äidistä ei ole lapselle leikkiseuraa.  Mitä minun pitäisi tehdä?  

En hennonut muistuttaa, etten itse ollut elänyt päivääkään äitinä. Yritin hakuammuntaa; selvitä tilanteesta nopeasti, mutta kohteliaasti.

-  Ehkä Liisalla ei ole ollut riittävästi haastetta ollessaan kotona kaikki päivät. Hän on ikävystynyt. Oletko itse riittävästi kotona perheesi luona? Jospa Liisa kaipaa jotain omaa tekemistä. Kotona odottavan aika kuluu hitaasti.

Luettelin latteuksia, koska asia ei oikeasti minua kiinnostanut. Olin odottanut Juhanan yhteydenotolta muuta kuin avioliittoneuvontaa. 

Hänen pikainen naimisiinmenonsa oli aikanaan ollut itselleni pettymys. Se lisäsi epävarmuuttani; jospa sittenkin olin ollut väärässä Juhanan suhteen. Ehkä minä olin koko ajan ollut väärässä ja  Juhana oli yrittänyt kaikkensa avioliittomme eteen.

 Minua ei tippakaan kiinnostanut, vaikka Liisa olisi juonut itsensä hengiltä.  Tuntematon naisihminen; aikuinen nainen selviytymään omasta elämästään. Lähteköön omilleen. 

- Entä jos hankkisitte tyttärelle hoitajan ja Liisa palaisi työelämään, yritin kuitenkin löytää asiallisen ehdotuksen.

 Sen parempaan en juuri sillä hetkellä pystynyt. Juhanan miellyttämisen haluni sai minut sentään käyttäytymään sivistyneesti. Samalla kertailin mielessäni kaikkia niitä kohtuuttomuuksia, joita olin läpikäynyt eläessäni Juhanan kanssa.

Juhana  hämmentyi sanoistani. Hän oli odottanut puoleltani enemmän ymmärrystä ja empatiaa, valmiita ratkaisuja, jotka noudattaisivat hänen omia epäluulojaan. Näin hänen poskilleen nousseet punertavat läiskät, jotka ilmestyivät esiin Juhanan  kiihtyessä. 

 - Se ei tule kysymykseen. Liisa palaisi vain vanhoihin paheisiinsa. Niistä on vasta kovalla vaivalla selvitty.  Liisan heikkoutena  ovat avioliittomme aikana olleet nuoret miehet. Tytär ei ole minun, vaikka niin kaikille teeskentelen. Olen ankarasti kieltänyt Liisan liikkumisen ulkona ilman minua. Lapsella käy eräs täti-ihminen muutaman tunnin ulkoiluttajana.

Liisalla  ovat asiat hyvin ja olen järjestänyt hänen elämänsä helpoksi. Hänellä on kotona kaikkea, mitä nainen voi tarvita. Mamikin käy monta kertaa viikossa. Olen ajatellut jotain alkoholismin hoitoon sopivaa paikkaa tai terapiaa. En haluaisi tuttaviemme tietävän Liisan heikkoudesta. Tosin Mami jo tuntuu epäilevän.  Sinuun olen aina  luottanut. Etkö  keksisi ratkaisua? Sinunlaisia teräviä aivoja en ole koskaan tavannut kellään muulla.

Olin tyrmistynyt. Juhana pyyhki puheryöppynsä jälkeen hikipisaroita otsaltaan. Hänen kätensä tärisivät lievästi.

Sama sairaskertomus jatkui edelleen. Juhana  eli julkisesti normaalia elämää mukavana miehenä. Kotona hänellä oli tuntemani   luurankokaappi täynnä epäluuloja ja mustasukkaisuutta. Nyt vangiksi on joutunut Liisan ohella myös pieni lapsi.

Tunsin sympatiaa Liisaa kohtaan. Lapsen kanssa hänen tilanteensa oli vaikea, ilman omaa työtä ja ehkäpä omaisuutta. Erotessa Juhana jättäisi hänet puille paljaille kehottaen Liisaa menemään  niiden miesten elätettäväksi, joiden kanssa tämä  vietti muutenkin aikaansa. 

Liisalta puuttui sellainen riippumattomuus, joka itselläni oli samassa tilanteessa.  Ilman työtä ja omia tuloja Liisan ja lapsen olosuhteet  heikkenisivät merkittävästi. Huomasin olevani tyytyväinen taustaani. Olin tottunut selviytymään yksin. Aunelle on helppo lähettää kiitokset tässä lattialla maatessa.

Liisan kohtalona tuntui olevan itsetuhoinen juominen, ellei tytär pitäisi häntä järjissään ja kiinni arjessa. Juhana ei  ollut huolissaan Liisan alkoholismista. Hän tunsi menettäneensä kontrollin suhteessaan Liisaan.   Humalassa nukkuva vaimo oli kaiken syyttelyn tavoittamattomissa. Hänestä ei ollut vastusta Juhanan mielikuvituksellisille syytöksille. Juhanan peli ei toiminut.

Kysyin ääneen rauhallisesti Juhanalta, mitä hän halusi minun tekevän. Juhana näytti kerrankin hämmentyneeltä. Hän näpläsi solmion lievettä ja ryki hiljakseen.

 - Ajattelin, että puhuisit Liisalle. Ehkä saisit hänet ymmärtämään, kuinka tämä kaikki haittaa elämääni. En pysty luottamaan hänen selviytymiseensä sosiaalisissa tilanteissa. Osallistun nykyään yksin kaikkiin pakollisiin menoihini.  Mami kyselee, miten Liisa on tullut niin hutsun näköiseksi. Mami ehdotti viimeksi tavatessamme, että hän muuttaisi meille asumaan toistaiseksi ja ottaisi langat käsiinsä. En minä voi sallia Mamin näkevän avioliittomme todellista tilaa.  

Vanha kunnon Mami oli taas poikansa tukena. Vieläkö hän nyppi kulmakarvansa ohuiksi viivoiksi? 

En halunnut toimia Liisan hyvänä kummina, ihmisenä,  joka tempaisisi Liisan pois Juhanan ulottuvilta ja pistäisi hänet jaloilleen. Omat haavani olivat liian tuoreet. Juhanan läheisyys vahvisti epäilyni, että osa minusta halusi edelleen takaisin Juhanan pimeään huoneeseen valmiina maksamaan hetken hurmasta vaaditun hinnan, täysin tietoisena tilanteen sairaalloisuudesta.

Yritin löytää ulospääsyä keskustelusta.

- Parasta olisi, jos järjestäisit Liisan hyvän lääkärin juttusille. Perhelääkärinne ei tähän tilanteeseen sovi, tarvitaan joku tuntematon, joka ei tunne perhettänne ja on erikoistunut psykiatriaan. Ehkä Liisa tarvitsee vain osaavan ihmisen keskusteluapua. Sinä olet paljon poissa ja hänellä ei ole ketään aikuista tukena.

Juhana rypisti otsaansa. Se sai polveni heikoiksi.

 - Onko kaikki mielestäsi hermoissa? Liisa on monella tavalla epävakaa. Ehkä  hyvä lääkäri löytää hänelle oikean lääkityksen. Nykyään on kaikenlaisia masennuslääkkeitä. Mami syö jatkuvasti keltaisia nappeja, jotka pitävät hänet isän mukaan aisoissa.

Entinen anoppi parka.   Juhana oli samanlainen tapaus kuin isänsä.  Anoppi oli lasten takia kestänyt avioliittonsa loppuun saakka lääkityksen avulla. Hän ehkä koki minun luovuttavan liian helposti. Mami tiesi kokemuksesta, että lapsi olisi helpottanut kärsimystäni. Olihan se toiminut hänen kohdallaan.  Juhana ja tämän sisar olivat hänen elämänsä kiintopisteet, lapsiraukat.

Ulkopuolinen lääkäri saattaisi havaita varsinaisen syyn Liisan oireiluun. Ehkä  rohkaista Liisaa jättämään parantumattoman miehensä, löytämään takaisin oman itsensä.

Oikeasti en  uskonut näin käyvän. Puolen tunnin lääkärikeskustelu ei pystyisi tilannetta paljastamaan. Lääkäri hakisi vikaa Liisasta, ei hänen ympäristöstään. Juhana oli arvostettu henkilö yrityselämää tuntevien keskuudessa; aktiivinen järjestötoiminnassa ja esillä monissa yhteyksissä.  Hänen kohdallaan ei ulkopuolisten mielestä voinut olla kyse mistään mielen häiriöstä.  Itselläni meni monta vuotta, ennen kuin olin varma, oliko avioliitossamme vika minussa vai Juhanassa, enkä taida varmuudella tietää sitä tänäkään päivänä.

Lounaamme jälkeen en kuullut Juhanasta vuosiin.  Olin tuolloin alkanut seurustella Matin kanssa ja myöhempi yhteen muuttomme etäännytti Juhanan ajatuksistani.    Tapaamisen seurauksena oli mieleeni jäänyt pieni kasvoton hahmo, joka istui pimeässä huoneessa itkien  äitiä ja isää. Tytöllä oli isä, mutta tämä ei halunnut uskoa olevansa isä. Hänellä oli äiti, joka ei jaksanut olla äiti. Ymmärsin, että orpoutta on maailmassa uskomattomissa paikoissa, muuallakin kuin lastenkodissa.

Liitin nimettömän pikku tytön iltarukouksiini. Liisan kuolinilmoitus osui lehdestä silmääni muutama vuosi Juhanan kanssa syömäni lounaan jälkeen.

Tapoihini oli aina kuulunut lukea läpi kuolinilmoitukset päivän lehdistä. Olin lastenkodissa oppinut lukemaan kuolinilmoitusten avulla, kun hoitaja jätti lehden usein siitä kohtaa auki aamiaispöytään. Lehteen en suoraan uskaltanut koskea, mutta kurkottelin sen tekstejä lautaseni takaa. Kirjaimet olivat selkeitä ja harvassa. Opin nopeasti yhdistämään sanat ja kirjaimet, kun hoitajat päivittelivät ihmisten kohtaloita.  

Ilmoitus oli Juhanan tapaan suurellinen, ylipursuava surussaan ja ikävässään ja varmasti kallis. Näin mielessäni Liisan arkun - pähkinäpuuta messinkisin heloin. Kaiken peittivät  tummanpunaiset tulimerenä ryöppyävät ruusut. Ilmoituksen ristin yhteydessä oli muutama pikku lintu, jotka saivat minut ajattelemaan Juhanan ja Liisan tytärtä. Hän oli tuohon aikaan   kouluikäinen.

Olet enkelimme

aina luonamme

ajassa ja ajattomuudessa

          Äkillisen surun murtamina

          Juhana ja Maria

Tytär oli nyt Juhanan vastuulla.  Juhanan vanhemmista ei ollut ilmoituksessa mitään mainintaa. He eivät ehkä pitäneet Liisaa kaipauksen arvoisena tai eivät halunneet ihmisten yhdistävän heidän nimeä miniäänsä. Mami varmaan touhotti Juhanalle jo uutta vaimoa laajasta tuttavapiiristään.

Mieleni teki soittaa surunvalittelut Juhanalle, mutta en halunnut  herättää omia arkoja muistojani. Elämäni oli vakiintunut Matin kanssa tasaiseksi arjeksi ja  vältin  altistamasta itseäni Juhanalle edes puhelimitse.

Seuraavan kerran näin Juhanan televisiossa itsenäisyyspäivän vastaanotolla vuosia myöhemmin. Hänelle oli myönnetty samana vuonna valtion vientipalkinto, joten  hän ei puheistaan huolimatta ollut vetäytynyt yrityselämän vastuistaan. Liisan kuolema saattoi olla hänelle virikkeenä työhön uppoutumiselle. Juhana näytti edelleen hyväkuntoiselta ja ikäisekseen nuorekkaalta. Vuosien myötä hänen olemukseensa oli tullut jämäkkyyttä ja ryhtiä. Mamin pikkupoika oli kasvanut mieheksi.

Juhanalla oli juhlissa seuralaisenaan itseään ainakin parikymmentä vuotta nuorempi vaaleatukkainen, häikäisevä ilmestys. Nimeksi löysin naistenlehdistä Britan, jonka iltapukua kuvateksteissä kehuttiin illan kauneimpiin kuuluvaksi.   Hänellä kerrottiin olevan  oma muotiliike kaupungin keskustassa hyvällä liikepaikalla.  Juhanalla oli nyt selvästi taloudellisesti omillaan oleva seuralainen.

En koskaan tavannut Britaa, kuten en ollut tavannut Liisaakaan. Miten onkin näin, että tässä kuolemaa odotellessa käytän aikaani ajattelemalla Juhanan naisia, joita en koskaan ole tavannut. Heidän merkityksensä oli elämässäni suurempi kuin monen ystävän tai sukulaisen. He olivat omalla tavallaan sisariani tässä elämässä.

Ihmettelin lehtiä lukiessa, miten Juhana pärjäsi seuralaisen kanssa, joka mitä ilmeisemmin antoi keski-ikäiselle miehelle runsaasti aihetta mustasukkaisuuteen. Britaa ei kukaan mies voinut ohittaa kuin tapettia. Hänessä oli sisäistä säteilyä ja itsevarmuutta. Britan ei tarvinnut kuunnella syyttelyjä, odottaa murjotuksen loppua tai yrittää olla mieliksi Juhanan vaihtelevissa mielialoissa. Hänellä täytyi olla Juhanaan avain, jota en ollut itse löytänyt.

Pian tämän jälkeen luin Juhanan ja Britan muuttaneen Floridaan Palm Beachille viettämään vapaata elämää golfin parissa. He olivat aktiivisesti mukana paikallisessa järjestötoiminnassa. Lisäksi molemmilla tuntui olevan jäljellä työasioita myös kotimaassa.  Brita korosti haastattelussa, että lentomatkat ovat nykyään niin käteviä, että etäisyyttä ei tule ajatelleeksi.

Juhana hehkutti artikkelissa, että hyvä avioliitto on elämän tärkein arvo ja sen kukoistuksesta pitää molempien puolisoiden  kantaa huolta monin tavoin. Ilmankos Britalla näytti sormet olevan täynnä timanttisormuksia, ajattelin happamasti.

Kahta aikaisempaa avioliittoa Juhana ei tässä yhteydessä pitänyt tarpeellisena muistella. Maria tyttärestä ei myös ollut mitään mainintaa. Olikohan hän jo siirtynyt Liisan sukulaisten huoleksi? Tosin Maria oli tietääkseni ainoa Juhanan perillinen ja Mami tuskin halusi päästää häntä silmistään. 

Naistenlehtien kuvissa Floridan kodissa kimalsi Atlantin valtameri suoraan terassin istuinryhmään. Lattioilla lojui villieläinten taljoja ja Brita korkeissa koroissaan nojaili kuhertaen Juhanan kyljessä. Tämän käsi oli kevyesti Britan harteiden ympärillä; tuttu omistava ele oli Juhanalla tallella.

Onnellisen näköinen pari. En erottanut mustia silmänaluksia, huolten ryppyjä tai alkoholin pöhötystä. Brita näytti tavalla tai toisella kesyttäneen Juhanan mustat demonit; sulkenut pimeän huoneen ja hävittänyt avaimen.    Leppeät valtameren tuulet, kukkien tuoksu ja yhteiselon kukoistus olivat olleet saavutettavissani, mutta jotenkin olin pilannut mahdollisuuteni. 

Aviopari kertoi päivittäin viettävänsä reipasta ulkoiluelämää golfaten ja uiden. Itse en ollut koskaan innostunut golfin peluusta. Olin hankkinut välineet ja käynyt oikean golfammattilaisen vetämän kurssin Juhanan aikana, mutta en koskaan aidosti kiinnostunut pallon lentoradasta. Lähdin kentälle Juhanan seuraksi, koska ajattelin sen lieventävän hänen halujaan eristäytyä minusta. Söimme usein klubilla ja tapasimme yritystuttuja. Golfin parissa Juhana tuntui unohtavan huolensa ja epäluulonsa.

 Vanhoilla päivilläni olen alkanut ajattelemaan, että golfista on kehittynyt työelämän tabu, jonka varjolla johtajat viettivät työpäivänsä viheriöillä ja klubitiloissa mukavassa seurassa poissa henkilöstön silmistä. Mukana on sen verran asiakkaita, jotta yrityksen tilintarkastaja on edustuslaskuihin tyytyväinen.

Yritin ollessani työssä muutaman kerran sopia neuvotteluja golfin yhteyteen, mutta opin nopeasti, ettei kukaan ollut aidosti kiinnostunut työasioista. Keskusteluaiheet pyörivät aivan muualla; lomapaikoissa, parhaissa laskettelurinteissä, viinivalikoimissa ja automerkeissä. 

Kerran vuodessa oli yrityksellämme tapana ottaa golfturnaukseen mukaan aviopuolisot ja kohotella illallisella maljoja kotijoukoille, joiden tuki oli keskeisen tärkeä osa yrityksen menestystä.   Näissä yhteyksissä oli tapana myös pahoitella, että omille lapsille jäi liian vähän aikaa, mutta onneksi puoliso teki parhaansa. Malja kaikille Liisoille!

Omat kotijoukkoni eivät koskaan olleet mukana näissä tilaisuuksissa. Juhanan jälkeen myös Matti suhtautui nihkeästi työajan ulkopuolisiin menoihin.  Hän piti golfia tyhmille kehitettynä urheilun vaihtoehtona, joiden kustannuksella pyöritettiin suurta turhuuden markkinaa; nykyihmisen pakoa oikeasta tekemisestä.

- Kyllä puun hakkuu on oikeiden miesten hommaa.  Mutta saavathan maajussit hyvän hinnan kesantopelloistaan.

Kuulen vieläkin Matin sarkastiset tokaisut korvissani.

En siis osannut kuvitella itseäni Britan tilalle golfviheriöille, mutta Juhanan makuuhuoneeseen tunsin edelleen vetoa.     

Elämä ei ole oikeudenmukainen, kun sitä pohtii yhden ihmisen elämänpituisen kokemuksen pohjalta.   Jospa tämän vuoksi on joissakin uskonnoissa alettu uskoa   sielunvaellukseen; epäoikeudenmukaisuus ei kirpaise niin pahasti, kun   voi ajatella tulevien elämien korjaavan tilanteen.

Olen aina ajatellut, että ihmisen pitää maksaa pahat tekonsa.  Entä jos ne toisesta näkökulmasta olivat hyviä; aiheuttivat myönteisiä vaikutuksia muissa ihmisissä. Olin vain itse tarkastellut niitä kapealta pohjalta tai virheellisin lähtötiedoin. Puute oli omassa ymmärryksessäni, ei toisen ihmisen toiminnassa.

Olen joka tapauksessa sitä mieltä, että Juhanan jälkeen olin ihmisenä parempi, kokeneempi ja ymmärtävämpi; kaikki  Juhanan aiheuttamaa persoonani kehittymistä.

Juhana kasvatti minussa ominaisuuksia, jotka myöhemmin Matin kanssa eläessä olivat tarpeen. Ilman Juhanaa en olisi oppinut tuntemaan Mariaa, tytärtä, jota en itse koskaan saanut. Kun iltaisin lähetin hyvän elämän toivotuksia tuntemattomalle pikkutytölle, niin koin hänet omaksi perheenjäsenekseni. Minulla oli tärkeä ihminen, jota salaa ajatella ja joka ei tiennyt mitään olemassaolostani.

Olin hänen tuntematon äitinsä, joka pimeässä huoneessa oli näkymättömänä läsnä, kuin suojelusenkeli Aunen kuvataulussa. Mistä tiedän, ettei Aune ollut   pitänyt minuun yhteyttä syntymästäni saakka? Oikeasti en ole ollutkaan orpo. Se oli vain vääristynyt kuva lastenkodin todellisuudessa.

Olin  jo pitkälti yli viidenkymmenen, kun puhelimeni soi. 

 - Täällä puhuu Maria. Isäni Juhana kehotti soittamaan. Hänen mielestään voisin saada teiltä arvokasta apua tulevaisuuden suunnitelmiini. Ehtisittekö tavata minut, kysyi nuoren tytön miellyttävä ja samalla kertaa jämäkkä ääni.

Kaikesta kokemastani huolimatta Juhanan nimen kuuleminen vielä vuosien jälkeen sai sydämeni tykyttämään.  Sovimme tapaamisesta työpaikallani jo seuraavana päivänä. Olin utelias näkemään Marian, salaisen tyttäreni. Näkymättömästä pimeän huoneen tytöstä tulisi näkyvä. Arvelin mielessäni hänen olevan noin kaksikymmenvuotiaan. Nähtävästi Maria oli hiljan päässyt ylioppilaaksi ja mietti, mitä tehdä tulevaisuudellaan.

 Maria osoittautui sieväksi ruskeatukkaiseksi nuoreksi naiseksi; enemmän äitinsä kuin isänsä näköiseksi. Saatoin kuvitella ulkonäön vahvistaneen Juhanan epäilyjä.

 - Eihän sillä ole edes nenääni tai silmiäni. Mamikin sanoi, ettei heidän suvussaan ole koskaan ollut tuon näköistä, saattoi Juhana uhitella Liisalle.

Huomasin, että Mariaa jännitti. Tarjosin teetä ja keksejä. En olisi ikinä uskonut istuvani yhdessä Juhanan toisen vaimon lapsen kanssa työhuoneessani. Maria kertoi valmistuneensa ylioppilaaksi vuotta aikaisemmin. Hän oli lähtenyt vuodeksi Afrikkaan kehitysaputöihin miettiäkseen tulevaisuuttaan. Hän halusi olla hyödyksi, ei vaan itselleen vaan laajemmin muille ihmisille. Afrikassa hän koki tekevänsä paikallisten lasten keskuudessa hyödyllisiä asioita. Palattuaan Floridan kautta, missä hänen isänsä asui, tämä oli kiihtynyt, kun  Maria kertoi halustaan palata takaisin pakolaisleirille.

 - Nyyhkyelokuvien vaikutusta. Lapsellisuutta. Ei elämää yksi ihminen pysty parantamaan muuta kuin omalta osaltaan. Pidä vain huolta omista asioistasi, oli Juhana neuvonut.

Kuulin Juhanan äänen korvissani. Hyvä kuitenkin, että hän  käyttäytyi Mariaa kohtaan huolehtivan isän lailla.

 - Tiedäthän ensimmäisen vaimoni Orvokin? Hän on järkevä nainen. Auttoi aikanaan, kun äidilläsi oli ongelmia. Kun menet Suomeen, järjestä hänen kanssaan tapaaminen, kehotti Marian isä lopuksi.

Miksi ihmeiden tekijäksi Juhana minua luuli? Tämä oli hänen mielestään varmaan taas niitä naisten juttuja. Niin kuin minä tietäisin, miten nuorten naisten ajatuksiin vaikutetaan. Olisi pyytänyt Britaa puhumaan, olivathan  he melkein samanikäisiä. Katkeruutta oli  sisälläni, eikä se sieltä koskaan ole kokonaan poistunut. Täytyy vain toivoa, ettei sielunvaellus ole totta. Näillä eväillä joudun vielä tulevaisuudessa hiomaan luonnettani Juhanan suhteen.

Muistin pikkutytön, jolle kaikki vuodet olin lähettänyt ajatuksissani kaikkea hyvää. Kerroin Marialle, että todella arvostan hänen suunnitelmiaan.

- Oletko ajatellut, että koulutuksella voisit hakeutua vaativimpiin tehtäviin ja vaikuttaa paljon useamman ihmisen tulevaisuuteen kuin tekemällä leirillä työtä yksilöiden kanssa.  Koulutuksen jälkeen  voisit luonnollisesti tehdä niin kuin hyväksi näet, mutta sinulla olisi enemmän vaihtoehtoja.

Maria ymmärsi, mitä tarkoitin. Hän innostui ajatuksestaan palata projektijohtajana leirille; alkoi keskustella eri vaihtoehdoista opiskella; Suomessa tai Floridassa. Laskeskeli sen vievän vain neljä vuotta ja sen jälkeen hän voisi omalla palkallaan auttaa paremmin paikallisia ihmisiä. Posket innosta punehtuneina hän kiitti minua hyvistä näkökulmista. Yritin pitää ääneni vakaana, kun vuorostani kysyin, miten hänen isänsä voi.

Juhana asui nykyään yksin ja hänellä oli taloudenhoitaja. Brita oli Marian tietojen mukaan pari vuotta aiemmin lähtenyt henkilökohtaisen kunto-ohjaajansa matkaan. Muuta hän ei tuntunut isänsä elämästä tietävän.

Juhana oli siis lopulta kohdannut voittajansa. Brita toteutti hänen mustasukkaiset ajatuksensa, lahjoitti ne tekoina takaisin. Ajatus ja teko, ihmeellinen bumerangiyhteys. Ehkä Brita oli pitänyt Juhanaa aisoissa määrittämällä  omat rajansa. Jos aiheetonta epäilyä Juhanan taholta, niin hän lähtee; ja myös lähti. Enempää minun oli turha kuvitella, kun käytössäni ei ollut yhtään tosiasiaa.

Kysyin, tarvitsiko Maria kesätyötä ennen opiskelun aloitusta, mikäli hän aikoi pyrkiä johonkin? Voisimme välillä keskustella hänen tulevaisuudestaan, jos hän kokisi sen tarpeelliseksi. Yrityksessämme  olisi varmasti assistentin tehtäviä tarjolla eri projekteissa.

Näin Maria, Juhanan tytär tuli elämääni konkreettisesti läsnä olevaksi.  Kun hän jätti myöhemmin henkilökorttinsa, huomasin hänen koko nimensä: Maria Orvokki. En malttanut olla kysymättä, tiesikö hän itse nimensä taustoja.

- Isä halusi Orvokin äitinsä vastalauseista huolimatta ja äiti Liisa Marian Uuden Testamentin Maria Magdalenan mukaan.

Kysyin, miksi juuri Magdalan Maria oli nimen lähteenä. Sitä tyttö ei tiennyt, eikä hän ollut koskaan asiaa sen paremmin ajatellut. Äiti luki yksin ollessaan välillä Raamattua. Ehkä nimi oli tullut sieltä hänen mieleensä.

Uuden Testamentin teksteistä löytyy monta Mariaa. Maria Magdalena  oli historiallisen perimätiedon mukaan Jeesuksen läheisin opetuslapsi, paras kumppani, puoliso ja yhteisten lasten äiti. Maria, jonka kirkkoisät olivat häivyttäneet pois Uuden Testamentin kirjoituksista, leimanneet portoksi, huonoksi naiseksi, prostituoiduksi. Marian palvonta jatkui kansan keskuudessa pitkin Eurooppaa, kunnes katolinen kirkko kehitteli korvikkeeksi Neitsyt Marian, Jeesuksen äidin palvonnan.

Oliko Liisa halunnut jättää Marialle viestin nimen avulla? Että kaikki ei ole aina, miltä näyttää. Todellinen tieto on joskus kätketty väärien nimitysten taakse. Hän ei ole ollut uskoton, kuten ei Raamatunkaan Maria. Juhana puheillaan on edustanut vain nykyaikaista kirkkoisää.

En selittänyt mitään. Ajattelin, että Maria aikanaan, jos on tarpeen, oivaltaa nimensä taustan. Vuosien takaa tunsin Liisan keveän käden ojennuksen. Me naiset pidämme yhtä. Pidä huolta tyttärestäni. Pisteet Juhanan suhteen Liisalle 1 - 0. Että nimi voi olla linkki  ajan yli.

Juhana säilyi itselleni arvoituksena koko elämäni.  Mitä minä annoin hänelle? Emme ainakaan eläneet loppuelämäämme katkeruudessa toisiamme syytellen. Niin olisi helposti voinut käydä. Kun Juhanalla oli elämässään vaikea tilanne, hän luotti minuun. Juhanan vaikeudet tuntuivat löytyvän aina suhteessa naisiin, joiden ajatusmalleja hän ei ymmärtänyt. Silloin hän kaivoi esille vanhan uskollisen Orvokin - ystävän. Miksikö hän ei Britan lähdettyä ollut ottanut yhteyttä ja valittanut hylätyksi tulemistaan?

Ehkä Juhana elämänsä loppuun saakka uskoo  minun olleen itselleen uskoton. Hän oli oikeassa kaikista vakuutteluistani huolimatta; en ollut hänen luottamuksensa arvoinen. Mutta jossain tämän todellisuuden pohjalla kulki toinen virta; halu luottaa, uskoa ja ehkä rakastaa, omalla tavallaan.

Jos en makaisi tässä kaiken menettäneenä, niin tilaisin lentolipun Floridaan ilman paluulippua. Istuisin käsi Juhanan kädessä terassilla katsoen auringon laskua mereen. Olisimme hiljaa ilman menneisyyttä ja tulevaisuutta, nojaten vain hetken luottamuksessa toisiimme. Puhuisimme yhteisestä lapsestamme Mariasta.

Osa Juhanaa säilyisi elämäni ajan ikuisena rakkautena - amor eterno. Juhanan  aiheuttamaa kokemusta itsessäni en koskaan onnistunut täysin ymmärtämään. Jossakin oli yhteydessämme särö, joka samalla muodosti myös riippuvuuden.

Olimme Juhanan kanssa yhdessä kymmenen vuotta. Kun nyt ajattelen tuota aikaa, niin kaikki nuo vuodet olivat kokemuksen arvoisia. En olisi minä, nykyinen Orvokki ilman Juhana-nimistä kokemusta.   Uskon, etteivät nuo vuodet olleet  Juhanallekaan turhia.

***

Taas kyyneleet pyrkivät silmiini. Eteinen näyttää valoisalta. Lattia tuntuu märältä. Ei enää huolta, miltä näytän vieraiden ihmisten silmissä. Talossa ei ole  ääniä tai liikettä. Jospa en ole siinä, missä luulen. En voi olla varma ajasta enkä paikasta. Entä jos tämä on sairaalan sänky; näen vain harhoja ympärilläni. Oikeasti makaan letkuissa huumattuna ja mieli vaeltelee täällä kotinurkilla. Mistä tiedän, olenko edes Orvokki, jonka muistoja  käyn lävitse?

Jospa tämä Orvokki on romaanihenkilö, josta olen joskus lukenut. Kesken jäänyt kirja. Aika paljon tiedän hänen elämästään.

Miten erottaa muistot ja kirjoitetut muistot?

Minkälaisia mahtavat Juhanan muistot olla yhteisestä ajastamme? Varmasti hyvin erilaiset. Juhanan muistelemisen myötä olo tässä lattialla tuntuu helpommalta, osa sisälläni olleesta surusta ja tuskasta helpotti. Jotkut asiayhteydet löysivät muistellessa selityksensä. On helpompi hengittää. 

MATTI

Juhanan jälkeen on vaikeata siirtää ajatukset Mattiin. Hän oli monella  tavalla toiselta planeetalta ellei suorastaan toisesta galaksista. Siinä kun Juhana oli tunneihminen liian kanssa, Matti toimi pelkästään järjen puitteissa. Asiat asioina, ilman ämmien lurituksia, oli yksi monista Matin pelkistyksistä elämän suhteen. 

Juhana ja Matti olivat kuin heilurin kaksi ääriasentoa. Kuin olisin Juhanan jälkeen luonut mielessäni kaavan, joka tuottaa miehessä vastakkaisia ominaisuuksia. Hain  miehestä vakautta ja ennustettavuutta.

Olin elänyt avioeron jälkeen työlleni viiden vuoden ajan, täydellisessä selibaatissa kuin yrittäen todistaa Juhanan mustasukkaiset puheet aiheettomiksi. Olin lähes neljänkymmenen, tukevoitunut eronnut rouva, jonka  elämässä ei tapahtunut mitään. Olin keskittynyt täysin  työhöni ja vietin suurimman osan ajastani työpaikalla tai työmatkoilla. Sihteerini tapasi sanoa, että turhaan maksan asunnostani, voisin pistää sen vuokralle.

Ystäväsuhteeni olivat jääneet haaleiksi. Ensin omat lähinnä opiskeluaikaiset ystäväni jäivät Juhanan vaikutuksesta. En halunnut selitellä odottamattomia tilanteita tai väitellä Juhanan kanssa heidän roolistaan elämässäni. Naisystävät Juhana niputti lesborakkauksiksi ja miehet olivat luonnollisesti rakastajiani.

Avioeron jälkeen en kyennyt rakentamaan ystävyyssuhteitani uudestaan. Viihdyin  hyvin yksin ja omissa oloissani. Kotieläimen, luultavasti koiran, olisin voinut  ottaa, mikäli jatkuvat työmatkani eivät olisi tehneet hoidon järjestelyä vaikeaksi. Edes eläviä kukkia en pitänyt kodissani kärsimässä poissaoloistani.

Entiset lastenkodin tai opiskelun aikaiset ystäväni olivat naimisissa. Heidän keskusteluaiheensa pyörivät lasten ja perheen ympärillä. Olin aina myös pariton osapuoli illallispöytien kattauksessa, silloin kun joku sai minut ylipuhuttua juhlaansa.

Upposin töihini, luin paljon.  Harrastin konsertteja, balettia, teatteria, kirjoja ja historiaa.  Niissä tapasin pääsääntöisesti itseni kaltaisia yksinäisiä, värittömiä naisia. Ihmisiä, jotka seurasivat muiden elämää sivusta,  vaatimatta itselleen huomiota. He jonottivat näytösten lippuja; istuivat hiljaisesti paikoilleen, taputtivat ja lähtivät yksin kotiin; seuraavana päivänä valmiina hoitamaan vastuuntuntoisesti työpaikallaan  edessä olevat asiat. 

Juhanan lyhyt tapaaminen Liisan ongelmien tiimoilta sai aikaiseksi havahtumiseni tästä horroksesta. Harrastukseni eivät olleet varsinaista ruumiin kulttuuria. Olinko itsepuolustukseksi antanut ulkonäköni rupsahtaa välttääkseni uuden miessuhteen? 

Hyvistä miessuhteista en tiennyt mitään. Johtuiko se isän puuttumisesta? Minulle oli jäänyt syntymästä lähtien pysyvä tyhjyys mieskuvan kohdalle. Kasvuiässäni ainoat miessukupolven edustajat olivat lastenkodin kovia kundeja, jotka purkivat pahaa oloaan hoitajiin ja meihin tyttöihin. Pojat asuivat pihan toisella puolella omassa asuntolassaan, mutta törmäsimme heihin jatkuvasti. Poikiin ei voinut luottaa, heidän rivoa kieltään ei kestänyt kuunnella ja porukassa heidän uhonsa oli ylivuotavaa. Me tytöt pysyimme heistä mahdollisimman kaukana.

Harvoissa tuntemissani perheissä asiat näyttivät olevan päällisin puolin hyvin, mutta mitä mahtoi piillä kulissien takana. Juhanan perheen tuntemisen jälkeen en luottanut enää ulkoisiin merkkeihin. Pimeitä huoneita saattoi löytyä mitä yllättävimmistä paikoista.  Ruumiillinen väkivalta saattoi tulotason mukana muuttua hienovaraisemmaksi ja peitellymmäksi henkiseksi painostukseksi. Lisämausteeksi tulivat puhumattomuus ja syyttely ja toisen väheksyminen.

Mieleeni syöpyi pilkahdus Juhanan silmissä, kun hän halusi keskustella kanssani Liisasta. Lievä hämmennys heti ensi näkemältä, jota hän ei pystynyt minulta peittämään, kuin ihmetys.

 - Tuollaisen takiako menetin vuosia elämästäni. Mitä ihmettä näin Orvokissa? Kuinka hänestä on tuollainen elefantti tullut? Orvokki oli nuorena ihan fiksun tuntuinen, jopa omalla tavallaan kaunis.

Asia jäi vaivaamaan ajatuksiani. Katsoin itseäni perusteellisesti ja armottomasti yhä useammin eteisen kokopeilistä kirkkaassa valaistuksessa. Oli johtopäätösten aika.

Alaston ruumiini ei ollut houkutus kenellekään miehelle. Käsivarsissa roikkui löysää nahkaa, reisissä oli selvät selluliittivyöhykkeet ja rinnat roikkuivat velttoina. Vyötärölle oli kertynyt runsas rasvarengas.   Kasvojen iho oli harmaa ja hoitamaton. Hiukset olivat kasvaneet pitkiksi ja kiedoin ne yleensä pienelle nutturalle. Näytin ikäistäni vähintään kymmenen vuotta vanhemmalta.

Alitajuinen ajatus oli toteuttanut itsensä. Olin tehnyt ruumiini ei-haluttavaksi. En ollut Juhanan jälkeen halunnut uutta miessuhdetta. Olin vakuuttanut itselleni, ettei mies mahdu elämääni, ja että naisen on helpompi elää ilman miestä; yksinäiset hetket kuitenkin pakahduttivat välillä.

Päätin selvittää, minkä muutoksen voin tehdä ulkoiselle olemukselleni; en miessuhteen takia, vaan katsoakseni, mitä saan aikaiseksi, kun päätän. Olin aina ollut sitkeä, venynyt kun oli tarvetta. Nyt päätin yritysten talouden kuntoonpanon sijaan pistää oman olemukseni uuteen säteilyyn.  Liimasin vanhan vihkikuvani jääkaapin oveen muistuttamaan uudesta projektistani. 

Menin kuntoklubille ja teetin itselleni sopivan ohjelman. Olin aikaisemmin kiertänyt kuntosalit kaukaa masokistien kidutuslaitoksina.  Ilmoittauduin läheiselle koululle joogaryhmään. Perehdyin venyttelyohjelmiin ja tein harjoituksia kotona ja matkoilla hotellihuoneessa. Aikaisemmin olin aina väittänyt, etten voi harrastaa mitään liikuntamuotoa jatkuvien matkojen takia, itsepetosta sekin.

 Tyhjensin jääkaapista kaiken uuteen minä -kuvaani sopimattoman. Roskiin joutuivat virvoitusjuomat, kastikkeet, majoneesit, hillot ja jäätelöt.  Luin viimeisimmät ravinto-oppaat ja aloin tehdä ruokaostokseni tiukasti kalorimääriä seuraten, periaatteena laadukasta, mutta vähän.

Siirryin tunnetun kauneussalongin vakioasiakkaaksi. Kasvohoidot, naamiot, kestopigmentaatiot ja huulten rajaukset tulivat minulle tutuiksi ja kalliiksi.  Etsin itselleni luottohierojan, joka sitkeästi möyhensi veltostuneita lihaksiani, motivoi minua liikkumaan ja kehui todettuaan pientäkin edistymistä. 

Ryhdyin tekemään pitkiä kävelylenkkejä. Välillä kävin läheisellä uimahallilla. Uinti ei ollut suosikkilajini, mutta se antoi vaihtelua kuntosalin tekemisiin. Olin kuin robotti, joka määrätietoisesti siirtyi kalenterin mukaan paikasta toiseen uskoen uuteen uljaaseen tulevaan ruumiiseensa; kuin Messiaan odotuksessa.

Muutaman työteliään kuukauden kuluttua vaatteeni roikkuivat lupaavasti päälläni. Kävin värianalyysissä ennen vaatevaraston uudistamista. Halusin kaiken sointuvan hyvin yhteen, tunsin oman värisilmäni heikkoudet.  Päätin ostaa itselleni vain laatutuotteita, hinnasta välittämättä.

Olin aikaisemmin innostunut edullisista satunnaisista ostosmahdollisuuksista. Monet vaatteeni olin hankkinut ulkomaisilta kirpputoreilta. En ollut tottunut käyttämään rahaa itseeni. Toteutin alitajuisesti Aunen vaatimatonta naiskuvaa: Ei köyhän pidä vaatteilla koreilla.  Nyt oli elämässäni uusien tuulien aika; lastenkotiaika oli lopullisesti takanani.

Hyviä ja kalliita asusteita alkoi ilmestyä vaatekaappiini. Ei mitään muotimerkkejä vaan ajattomia suomalaisten suunnittelijoiden yksittäistuotteita. Halusin lisätä rahoillani suomalaisten ihmisten  työtä, joka oli karkaamassa jo tuolloin yhä enemmän halpamaihin. Mielestäni suomalaiset eivät hyvinvointinsa keskellä huomaa vieläkään ajatella, että elintaso perustuu kotimaisten  yritysten menestykseen. Jos emme itse osta suomalaisten tekemiä tuotteita, niin kenelle luulemme niiden kelpaavan.

Panostin turhamaisiin alusasuihin, muotikoruihin ja huippulaukkuihin. Kenkien ihanuus alkoi paljastua minulle; remmit, korkojen mallit ja väriyhdistelmät.      Kaapissani oli enemmän kenkiä kuin koko siihenastisen elämäni aikana yhteensä.

 Peiliin katsominen ei enää ollut kärsimystä tai  lyhyt, välinpitämätön vilkaisu. Pidin pitkästä aikaa näkemästäni.  Yllätyin, kuinka paljon ihminen voi ulkomuotoonsa vaikuttaa lähtökohdista riippumatta. Ulkoisen olemuksen muutoksen myötä muuttui myös mielialani ja asenteeni muihin ihmisiin.

Olin iloisempi, rohkeampi ja yrittävämpi. Juhanan jälkeen olin vajonnut huomaamattani henkiseen apatiaan, nykyään puhuttaisiin varmaan lievästä masennuksesta. Suoritin elämääni nauttimatta siitä, vaikka alunperin olin kuvitellut avioeron avaavan itselleni uusia tuulia.

Uimahallin baarissa tapasin Matin. Tällöin muutosohjelmani oli  tuottanut tulosta. Huomasin miesten katsovan kadulla perääni, joidenkin jopa viheltävän. Ihmeellinen miesten tapa, jota en ole koskaan ymmärtänyt.

Työpaikalla oli huomattu muuttumiseni. Sihteerini mukaan luulivat sen johtuvan uudesta miessuhteesta. Monet työtovereistani  olivat udelleet häneltä mieshenkilön tietoja. Kun matkustelin paljon, niin epäily kohdistui johonkin ulkomaalaiseen liiketuttavaan. Ilmankos sihteerini kyseli, millaisen hotellihuonevarauksen toivoin milloinkin hänen tekevän.

Kuljin uimahallissa kahvikuppi kädessä etsien rauhallista istuinpaikkaa. Huomaan vasta nyt, että etsin tottumuksen mukaan tyhjää pöytää, jossa ei olisi tarpeen keskustella tuntemattomien ihmisten kanssa.  Olin valmis välttämään satunnaiset tuttavuudet. Tiukassa istuvat nuorena omaksutut käytännöt. En ollut enää ujo, mutta käyttäydyin edelleen sen mukaisesti.  

Ainoa vapaa tuoli oli vaaleatukkaisen ikäiseni miehen pöydässä. Juttelimme niitä näitä. Uimahallin huonosta kunnosta, muiden lähialueiden uintivaihtoehdoista, talviuinnista ja kun yhteisen aiheen olimme löytäneet, niin Suomen uintijoukkueen ja valmennuksen tilasta; kuin uinti olisi ollut kummankin elämän keskeisin asia. 

Kävi selville, että Matti kävi uimahallilla joka päivä. Ensin hän teki pitkän juoksulenkin ja sen jälkeen ui kilometrin, - mikäli altaassa ei ollut liikaa esteenä  pulikoitsijoita, jotka eivät tunteneet  alkuunkaan hallin sääntöjä, kuten hän ilmoitti mielipiteenään. Lisäksi Matti pelasi jalkapalloa viikoittain seniorijoukkueessa, suunnisti ja samoili luonnossa. Hän näytti hyväkuntoiselta; lihaksikas vartalo, tuuhea tukka, ruskettunut iho. Hänen vaatteensa olivat siistit, urheilulliset ja laadukkaat, tosin tyyliltään mitäänsanomattomat.  Olivathan itselläni nyt yllä kuntoilualan viimeisen trendin mukaiset asut.

Oletin, että Mattia taatusti odottaa kotona vaimo, jonka luo hän kiirehtii urheilullisista riennoistaan; ruoka valmiina, asunto siivottuna ja punaposkiset lapset läksyjen teossa. Kunhan hän oli ajan kulukseen puhunut kohdalle osuneen tuntemattoman naisen kanssa. Tämän pidemmälle hänellä ei ollut liikkumavaraa, talutusnuora loppui. Oli varmasti  täysin avioliiton laitostama. Ulkoisista muutoksista huolimatta huono itsetuntoni yritti edelleen mitätöidä onnistumismahdollisuuteni  jo etukäteen. Voihan Aune!

 Olin liikkeellä omalla autolla. Häpesin tajutessani, että Matin maailmassa uimaan tullaan hikilenkiltä juosten.  Hän seurasi mukanani parkkipaikalle, mutta kurvasi sieltä juosten metsään. Hänen juoksussaan oli jotain hellyttävää, turvallista ja vakaata. Mutkassa näin Matin lyhyesti nostavan kättään tervehdykseen. Kuin antiikin kreikkalainen uros tervehtien polulla ohittamaansa temppelin papitarta. Mistä mieleeni nousikaan kuva tuollaisesta ajasta ja paikasta?

Seuraavalla viikolla menin uimahallille tietoisesti samaan kelloaikaan. Matti oli ollut viikon aikana monesti mielessäni. Hänen ajattelemisensa toi lämpöisen aallon ruumiiseeni. Hänessä oli jotain kodikasta. Sisälläni oli hänelle tilaus.

En kehdannut mennä aikaisemmin uimahallille; olin sanonut käyväni uimassa vain satunnaisesti. Liika innokkuus voisi pilata varovaisen alun, pelästyttää hänet tiehensä. En tiennyt, oliko kyseessä alku. Vaistosin, että Matti tulee olemaan osa elämääni tavalla tai toisella. Roolihenkilö oli valmiina, vaikkei käsikirjoitus ollut vielä tiedossani.

Matti oli altaassa uimassa täyttä vauhtia selkäuintia, kun tulin altaan reunalle. Pulikoimassa olevat rouvashenkilöt tuntuivat sättivän uimaria, joka roiskutti vettä heidän hiuksilleen porhaltaessaan uintilaseissaan ohitse. Olin aina inhonnut näitä öykkärimäisiä uimareita, jotka valloittivat radat, ohittelivat liian läheltä ja roiskuttivat vettä vastaantulijoiden silmille. Matti siis kuului heihin.

Tervehdimme Matin kanssa rennosti kättä heilauttaen. Heikko uimataitoni sai minut pysyttelemään kuntouintialueen  puolella.  En halunnut näyttää Matille todellisia uimataitojani. Huomaan, että olin taas kerran hakemassa miehen hyväksyntää yrittäen antaa paremman vaikutelman, kuin mikä oli todellista.    

Nyt tiedän, miksi elämäni aikana tunsin menneeni naimisiin väärien miesten kanssa.  Esitin itse eri ihmistä, kuin mikä olin. Uintiasioiden  sijasta olisi pitänyt kysyä Matilta heti alkuun, mitä mieltä hän on Mahlerin V sinfoniasta ja etenkin sen adagiosta. Olivatko Herman Hessen runot hänelle tärkeitä?  Entä ooppera – mitä hän oli viimeksi käynyt katsomassa?

Saunan jälkeen poikkesin kahvilan puolelle kuin ohimennen. Matti istui pöydässä ja viittoi minua tulemaan seuraansa. Hän oli jättänyt kassinsa vastakkaiselle tuolille kuin varatakseen paikan minulle. Matti kysyi, voiko hän tarjota juotavaa ja toi minulle vastausta odottamatta vesilasin. Ei ruusuja, jaguaareja, kuohuviini-illallisia, vesilasista kaikki alkoi. Vedeltä ja leivältä se  tuntui, voin jälkikäteen viisastella. Matti muistutti samalla, että uinnin jälkeen on tärkeätä varmistaa nestetasapaino, ettei elimistö tuottaisi myöhemmin yllätyksiä.

Tapasimme ajan kuluessa yhä useammin. Ensiksi näennäisen satunnaisesti, mutta pikkuhiljaa aloimme myös sopia tapaamisia. Kävi ilmi, että Matti eli yksin. Olin helpottunut, ettei hänen elämäänsä kuulunut äitiä, entistä vaimoa, nykyistä tyttöystävää tai elätettäviä lapsia.

Matti oli minua pari vuotta nuorempi; hän ei ollut koskaan ollut naimisissa, eikä tuntenut tarvetta selitellä asiaa sen tarkemmin. Lähisukulaisia hänellä ei ollut enää elossa. Hän mainitsi  osan serkuistaan menneen sodan jälkeen Australiaan.

Kun nyt ajattelen, Matin täydellisen yksinäisyyden ja yksin elämisen olisi pitänyt herättää minussa ihmetystä viimeistään silloin, kun muutimme yhteen. Kohtalonani oli mies, jolla ei vielä keski-iässä ollut mitään kokemusta yhdessä elämisestä muiden kuin omien vanhempiensa kanssa.

Ymmärsin myöhemmin Matin asuneen vanhempiensa kodissa näiden kuolemaan saakka. Äitinsä, joka eli halvaantuneena viimeiset vuotensa, hän hoiti usean vuoden ajan kotona. Hautajaisten jälkeen Matti oli myynyt huoneiston liian isona itselleen ja hankkinut tilalle kaupungista pienen kaksion.

Matti oli kelloseppä, joka piti omaa liikettä kauppakeskuksessa. Muistin käyneeni siellä joskus vaihdattamassa kellooni uutta patteria. Liike ei ollut suuri, mutta sen valikoimat olivat monipuoliset. Matin lisäksi töissä oli kaksi  myyjää.

Matti viihtyi itse takahuoneessa korjausten parissa. Hän saattoi innostua kuvaamaan moninaisia erilaisia kellon osia ja rattaita, soittoääniä, kellojen  hankintalähteitä ja nykyisten rakenteiden heikkouksia. Hyvät kellot olivat Matin mielestä peräisin yli viidenkymmenen vuoden takaa. Liikkeenpidon ohessa hän oli kerännyt melkoisen kokoelman antiikkikelloja, joista osa sekunnin tarkkuudella raksutti hänen ahtaassa kodissaan.

Aloimme viettää entistä enemmän vapaa-aikaa yhdessä, uiden, kävellen, käyden elokuvissa ja laittaen ruokaa jommankumman kotona. Tasaista arkipäivää, joka sujui asiallisesti  ilman yllätyksiä. Matti viipyi entistä useammin yli yön luonani. Järjestely sopi minulle, koska Matin kotona kellojen jatkuvat lyöntiäänet saivat minut öisin valvomaan aamua odotellen. Vähitellen Matti siirsi luokseni myös tavaransa ilman sen kummempia sopimuksia. Muutaman kuukauden kuluttua hän vuokrasi asuntonsa kysymättä edes asiaa minulta.

Matti ei koskaan kysynyt menoistani, ei vapaa - eikä työaikana, eikä tarkistanut aikataulujani. Hänelle riitti, mitä sanoin ja mikä milloinkin oli mahdollista. Yksin ollessaan hän  luki, katsoi televisiota tai teki ristikkoja, mikäli ei ollut urheiluharrastuksissaan. Matti kuljetti mielellään autolla minua menoihini ja odotti kärsivällisesti työpaikkani ulkopuolella, vaikka usein olin myöhässä. Koskaan hän ei osoittanut olevansa kiukkuinen tai epäluuloinen. Saatoin olla ylitöissä jännittämättä, millaisen vastaanoton hän kotona tai odottaessaan  järjestäisi. Hänellä oli usein ruoka uunissa valmiina tai jääkaapissa valmiit ainekset.

Nyt huomaan, että Matti ei koskaan soittanut minulle vain kuullakseen ääntäni, rupatellakseen. Hän tarvitsi soittoonsa aina syyn.

- Tuo leipää. Hedelmät on loppu. Käy postin kautta. Rautakaupasta tarvitaan maalia, muistathan värin, jota käytimme eteisessä?

Lyhyet kehotukset olivat Matin tapa viestiä tarpeitaan. Yleensä hän oli ehtinyt sulkea puhelimen, kun olin vielä kysymässä lisätietoja.

Yhdessäolomme oli tasaista ja vaivatonta; ei suuria tunteita, kohtauksia tai mielenilmaisuja, omalla tavallaan turvallista, kuin kellon jatkuva säännöllinen tikitys.

Käväisimme parin vuoden yhdessä asumisen jälkeen eräänä lauantaina maistraatissa, kahden ihmisen aikuisiällä solmittu järkiavioliitto. Hyvä ja käytännöllinen järjestely kummallekin. Otimme kumpikin työstä puoli päivää vapaata.

Olin vihkimisen ajaksi pysäköinyt autoni läheisen puiston viereen. Kun avioparina palasimme suoraan vihkitilaisuudesta autolle, oli tuulilasiin ilmestynyt virhemaksu.  Hetken koin sen olevan avioliittoomme liittyvän varoituksen. Viranomainen oli joka tapauksessa ainoa onnittelijamme.

Matti muisti jatkuvasti korostaa, kuinka paljon edullisemmaksi elämämme  tuli yhdessä. Kumpikin hoiti omat laskunsa ja menonsa. Huomasin vähitellen  ottaneeni vastuulleni pääosan yhteisistä kuluistamme. Matti ei minun läsnä ollessani ottanut lompakkoaan esille.

Kun olin työmatkoilla, Matti ei soitellut tai kysellyt menemisiäni. Hänestä kirjeetkin olivat turhia. Voihan asian kertoa silloin, kun tavataan, jos jotain niin tärkeää on.

Yhteisillä lomamatkoilla Matti kaivoi kirjansa esiin heti saapuessamme hotelliin, veti pimennysverhot ikkunaan, pyysi huonepalvelusta voileivän oluen kanssa ja aloitti  televisiokanavien selailun. Joskus yritin kysyä, emmekö lähtisi kaupungille kävelemään. Oopperaan voisi saada vielä lippuja.  Voisimme samalla vaikka syödä pikaisesti ulkona.  Matin reaktio oli hämmentynyt.

- Miksi? Mehän olemme lomalla. Voimme huomenna päivällä mennä, mihin haluat. Illalla minä nukun. Eihän siellä oopperassa muuta ole kuin ämmien munattomiksi kesyttämät homot hyppimässä...

Matti halusi olla kahdeksan jälkeen sängyssä Suomen aikaan, olimme sitten missä päin maailmaa tahansa. Jos halusin lähteä illalla ulos, hän kehotti minua menemään - kunhan en herätä häntä takaisin tullessa.  Useimmiten jätin yksin lähtemättä ja opettelin myös lukemaan kirjaa ja katsomaan televisiota. Ihan niin kuin kotona, kellon tarkkuudella.

Mikään yllättävä tai suunnittelematon ei sopinut Matille.

 - Eihän nyt voida mennä ostoksille, tunnin päästä syödään. Ei keskiviikkona uimaan mennä. Ei punaviiniä voi juoda lohen kanssa.

Jos olimme kutsuneet vieraita, niin Matti vetäytyi makuuhuoneeseen heti kahdeksan jälkeen. Olihan nukkuma-aika. Sitä ennen oli ehdittävä täyttää ristikkoja, lukea muutama sivu kirjasta ja katsoa makuuhuoneen televisiota.

- Mitä niiden ihmisten täällä enää tarvitsee roikkua, johan me söimme. En minä ehdi enää seurustelemaan.   Ennen huomista aamua on vielä paljon tekemistä.

Jos Matin sai lähtemään viettämään iltaa ravintolaan tai muihin juhliin, niin hän istui huokaillen ja vääntelehtien pöydässä. Kuin kysymysmerkki: koska lähdetään kotiin? Hän ei tehnyt mitään näistä pahuuttaan tai ilkeyttään. Se oli vain Matin karu ja iloton tapa olla läsnä elämässä, kuten vähitellen ymmärsin.

Matti ei osannut pitää hauskaa, ei kertonut vitsejä, ei yhtynyt hoilaukseen eikä tanssinut. Hänestä huvittelu oli ajan tuhlausta, tyhmien ihmisten tekemistä, kun eivät parempaa osanneet.

 - Ei maailma huvitellen valmistu. Turhaa rahan käyttöä ja hössötystä. 

Jäimme yksin pöytään istumaan muiden siirtyessä  tanssilattialle. Selitin naistenhuoneessa seurueen rouville, että Matti ei tanssi periaatteesta. Hän oli tehnyt lupauksen isoäidilleen tämän kuolinvuoteella. Uskottava tarina. Moni naisihminen huokasi ymmärryksestä, että kaikkea ne vanhat naiset keksivät. Huomasin yhä useammin pehmentäväni taustalla Matin karua käytöstä kuin pyytäen anteeksi   muilta ihmisiltä.

Matti oli luotettava. Aikataulut ja sopimukset pitivät. Hän hoiti omat raha-asiansa tarkasti eikä tuhlannut. Matti kulki  tuttuja hyväksi kokemiaan polkuja sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti. Varmasti hän kulki työmatkansa jalan aina kadun samaa puolta pysähtyen samojen näyteikkunoiden ääreen, jottei ei olisi tapahtunut mitään yllättävää.

Seksielämämme oli hyvin suoraviivaista. Matin sääntöjen mukaan asia oli ajankohtainen kerran viikossa, mieluummin viikonvaihteessa. Seksissä ei minun tullut olla aloitteellinen. Se sai Matin lukkoon moneksi viikoksi.   Myöhemmin huomasin, ettei Matti koskaan suudellut minua. Kun yritin itse, hän väisti kuin bakteerikammoisena. Kun joskus vahingossa kosketin häntä, Matti vetäytyi säpsähtäen etäämmäksi.

Hänen kosketuksensa tuntui jotenkin opetellulta, ei omaa nautintoa hakevalta; pikemmin  kuin kaavion vaiheiden mukaan etenevältä. Joskus myöhempinä vuosina arvelin Matin  olevan enemmän kiinnostunut miehistä kuin naisista, mutta kieltäneen tämän piirteen täysin itsestään. Hän oli lapsellisen ihastunut kaikenlaisista homovitseistä. Seksi ei ollut hänelle nautinto, vaan välttämätön suorite.

Ehkä Matin kliimaksi tuli sanaristikon valmistumisesta;  päivästä, joka oli sujunut täysin hänen suunnitelmiensa mukaan; vahvistuksesta, joka odottamattomalta taholta tuki hänen ennakkoluulojaan.

 Matti nautti rautakauppojen valikoimista. Kaikista pikku hyllyköistä hyvässä järjestyksessä täynnä erilaisia nippeleitä.

 - Rautakaupoissa  käyvät tosimiehet, hän mielellään toisteli.

 Nukkuessaan hän veti peiton tiukasti ympärilleen koteloksi ja käänsi pysyvästi selkänsä. Matti nukahti kuin lapsi   ja heräsi aamulla kuin kello aamiaisen tekoon. 

Matin unen lahjat olivat kadehdittavat. Hän ei tuonut murheitaan sänkyyn. Kun itselläni pyöri aamuyöhön päässä seuraavan päivän kokousasiat, Matti kuorsasi vieressä kuin tukki. Mikään ulkomaailman asia ei koskaan häirinnyt hänen untaan.

 Matti eli naimisissa edelleen kuin poikamiehenä omien tottumustensa mukaan. Se oli hänelle ainoa tapa elää; kaikki muut olivat vääriä, hänelle sopimattomia. Ei mikään ihme, että hän oli pysynyt poikamiehenä niin pitkään. En osaa arvioida, monenko naisen itsetunto olisi vastaavaa kohtelua kestänyt. Juhanan kanssa olin mielestäni venynyt aikamoisiin suorituksiin. Oppi oli tarpeen Matin kanssa. 

En valittanut. Olin aikuisena ihmisenä tietoisena eroistamme mennyt Matin kanssa naimisiin. Tunteet eivät olleet asiaa ratkaisseet, pikemminkin järki. Opin, että järkiavioliitossa on tilannut itselleen järkevän arjen, jossa ei ollut hippuakaan tunteita tai romantiikkaa. Tai jos oli, niin en sitä huomannut. Joskus mietin, olinko   osaamaton erottamaan Matin tunteiden osoituksia. Jospa hän koki koko ajan yrittävänsä kaikkensa ja minä hänen mielestään torjuin ja mitätöin hänen lähestymishalunsa.

Olin alussa laskenut Matin hyveiksi asiat, jotka Juhanalla olivat ongelmia. Näin olin joutunut ojasta allikkoon. Juhanan kanssa nautintoni olivat olleet sitä luokkaa, että ajattelin omasta puolestani loppuelämän sujuvan vähemmällä tunteella. Tällaista tunteiden nollaviivaa en ollut osannut mielessäni kuvitella. 

Kun en odottanut mitään, en  pettynyt. Avioliitostamme  puuttuivat raivokohtaukset, murjotukset, mustasukkaisuudet ja jatkuva ennustamattomuus. Heiluri oli asettanut elämäni uuteen ääriasentoon, kaaoksesta kellon tarkkaan järjestykseen.

Matin asenteet tulivat esille jo seurusteluvaiheessa, mutta uutuuden viehätyksen vallassa niputin ne  omalaatuisen huumorin piikkiin. Jatkuvasti toistettuna ne herättivät epäilyn, oliko hän tosissaan.

Satojen kertojen jälkeen tiesin, että ne olivat totta, kuvasivat sitä maailmaa, missä Matti eli. Onneksi vieraat pitivät mielipiteitä eräänlaisina kuriositeetteina, jotka hauskuttivat kertaalleen kuultuna koetellen hyväksyttäviä rajoja.

- Naista surkeampaa autoilijaa ei ole. Niille ei pitäisi antaa ajokorttia. 

Tosin minä ajoin koko avioliiton ajan autoa Mattia enemmän ja virheettömästi. Pienet kolarit, joilla selvisimme, olivat Matin ajovuorolla, mutta aina syy oli muissa: - väärin parkittu auto, äkkijarrutus edessä, tahallinen kiilaus jne. Jos mies ajoi huonosti, hän oli akkamainen tai homo.

- Naiset märehtivät turhia asioita. Miten poliitikot voivat koko ajan valehdella itselleen, älyllistä epärehellisyyttä. Norjalaiset ovat tyhmiä, osaavat vain dopingin ja pilaavat urheilun. Ruotsalaiset miehet ovat itkijänaisia. Annat virolaiselle sormen, niin vie koko käden. Tuomaripeliä. Näkeehän sen, että kotiinpäin vetävät. Hyppypuku on selvästi sääntöjen rajalla. Valmentajat eivät osaa vaatia, hyysäävät vain urheilijoita ilman itsekuria ja harjoittelua. Poliitikot ajavat vain omaa etuaan. Sinne menevät kaikkein tyhmimmät kun eivät yrityselämään kelpaa.

Juristeja pahempia pettureita Matti ei tiennyt. Paitsi papit, joiden älyllistä epärehellisyyttä hän ei voinut ymmärtää.

Loputtomiin. Kirveellä oli Matin mielestä aina töitä ja kaikelle hänellä  oli otsakkeensa ja valmiit kielteiset tulkintansa. Ne olivat johdonmukaiset suhteensa hänen aikaisempiin lausumiinsa. Kyse ei ollut satunnaisista heitoista. Matin maailma oli mustavalkoinen, siellä  ei ollut yksilöitä vaan luokkia.

- Et sinä mitään tiedä. Johan sanoin, kuinka asia on. Katso nyt, miten tämä tehdään; älä pilaa hyviä raaka-aineita. Ei sitä noin tehdä. Kaiken saa tehdä itse.

Matti oli aina itse oikeassa, muut väärässä. Harvoin hän antoi kenellekään muulle tunnustusta.

Kun joku asia oli erityisen hyvin, niin Matin antama palaute oli: - Olisi se voinut huonomminkin mennä. Eipä olisi uskonut. Ainakaan seuraavalla kerralla ei onnistu; kyllähän tämmöiset onnenkantamoiset tietää.

Oli myös toinen Matti, joka ripusti vanhemmiltaan perimällään kesämökkipalstalla linnuille pesäpönttöjä, huolellisesti lajin nimi lentoaukon yläpuolelle kirjoitettuna. Hän ruokki lintuja  läpi vuoden, vaikka olisi joutunut huonossa kelissä ajamaan satoja kilometrejä. Matti vietti aikaansa metsätöissä; samoili luonnossa,  sienesti, marjasti ja kalasti nauttien hiljaisuudesta, säästä riippumatta kaikissa olosuhteissa, maalla ja merellä. Matti oli omimmillaan luonnossa ei kaupunkien menopaikkojen parketeilla. Yksin - ei joukossa.

Matista olin ehkä etuoikeutettu, kun minulla oli mahdollisuus jakaa hänen hiljaisuutensa. Hän ei halunnut minun osallistuvan kanssaan omiin tekemisiinsä. Ei tässä jouda koko päivää odotella.  

Käsistään kätevänä Matti korjasi aina eteen tulleet vialliset tekniset laitteet ja viritykset, lukemattomien hotellihuoneiden tippuvat vesihanat, valuvat vessanpöntöt, virityksessä kadonneet tv-asemat, puutarhureiden tihkuvat kasteluletkut, vialliset lamput ja kolisevan jääkaapin. Kuin hyvä hammaskeiju olisi muiden matkailijoiden seassa tehnyt ihmeitä ja palveluja tuntemattomille. Matti levitti hyvää omilla teoillaan ei puheillaan.

Matilla oli erinomaisia taitoja myös kotona. Hänellä oli hyvä värisilmä. Hän rakasti ruuan laittoa omien ohjeidensa mukaan; ei mitään pikkupoikien yritelmiä, vaan oikeata koettua laatua. Viinit Matti osasi valita ja mallasviskeistä hän tiesi kaiken tiedettävän.  

Työni antoi minulle onneksi haastetta ja vaihtelua. Etenin yhä vaativimpiin tehtäviin, olin erikoistunut verokysymyksiin. Aloin pitää puheita ja alustuksia eri yhteyksissä, esiintyä seminaareissa  ja laatia erilaisia asiantuntijalausuntoja.

Sukupuoleni antoi tuohon aikaan myös etua. Tarvittiin usein yhtä naista edustamaan toista puolta ihmiskuntaa. Sain lisätuloja hallituspaikoista. Kiinnitin edelleen huomiota omaan ulkonäkööni, vaikkei sillä tuntunut Matille olevan merkitystä. Matkustin paljon, asuin luksushotelleissa ja tapasin mielenkiintoisia ihmisiä. Matin kanssa tunsin vaeltavani yhdessä henkistä Saharaa. Keitaita ei tässä suhteessa ollut näkyvissä, vaan pelkkää autiomaan taivallusta.

 Päätin toteuttaa omat virkistystaukoni avioliiton ulkopuolella. Halusin käyttää tunteitani, kokea intohimoa ja ihailua. Mietin pitkään asian oikeutusta. Ymmärsin, että Matin mustavalkoisessa maailmassa ei esiintynyt uskottomuutta. Se ei ollut reilun pelin sääntöjen mukaista.   Luottamus oli itsestään selvyys Matille.

Uskottomuus oli myös itselleni vaikea hyväksyä. Olin vielä vereslihalla Juhanan mustasukkaisten, mutta aiheettomien syytösten jäljiltä. 

Päätin ottaa riskin ja karata hetkellisesti avioliittomme autiomaasta.  Jos jäisin kiinni, niin pahin vaihtoehto olisi avioero ja sen kyllä kestäisin. Saattaisin tuntea jopa helpotusta päästyäni pois Matin koirakoulusta. Olin itsenäinen taloudellisesti ja henkisesti. Juhanan aikaan verrattuna koin olevani nyt vahvoilla; tapahtui, mitä tapahtui.

Työseminaareihin ja kokouksiin liittyi usein vapaa-ajan ohjelmia. Yhä useammin huomasin ajattelevani pientä seikkailua pitkän ravintolaillan jälkeen. Tapaamani miehet olivat yleensä naimisissa, sivistyneitä ja ikäisiäni. Kokousten lomaan jäi vapaa-aikaa ja mahdollisuus flirttailuun. Virallisissa yhteyksissä kehutut kotijoukot unohtuivat monelta   illallisten drinkkien tahtiin. Sen olin saanut kokea vuosien saatossa ravistellessani itseäni irti innokkaista yrittäjistä päästäkseni oman hotellihuoneeni rauhaan.

Olin siis vetänyt tiukkaa linjaa työhön liittyvien miesten suhteen. Uskon edelleen, että siitä oli joissakin tilanteissa haittaa uralleni.  Kerran olin pakottanut tunnetun talouselämän johtajan perääntymään laivahyttini ovelta. Erään pääjohtajan käden jouduin usein siirtämään pois polveltani taksin takapenkillä. 

Nämä olivat aikoja, jolloin lainsäädäntö ei puuttunut työpaikka-ahdisteluun. Kyseiset herrat eivät varmaankaan kokeneet tekevänsä mitään poikkeavaa, mutta aina kannattaa kalastaa...

Olin  luonut mahdollisesta seikkailusta ajatuksen, joka alkoi toteuttaa itseään. Huomasin miesten olevan kiinnostuneita minusta, ajatuksistani ja olemuksestani. En ollut perinteinen nutturapäinen, silmälasien takaa varovasti pälyilevä numerohirmu, vaan seksuaalisesti varteenotettava kypsä, älykäs vastapuoli; haaste monelle miehelle. Alkuun uskaltauduin pitkille iltakävelyille jonkun kokousosallistujan kanssa. Keskustelimme, haimme rajoja ja pohdimme, miten naisen ja miehen yhteisolo avioliiton ohessa voisi onnistua.

Huomasin, että työtuttavissa oli monia miehiä, jotka hakivat elämäänsä parempaa virettä perheen oheen. Nämä suhteet jäivät platonisiksi keskustelusuhteiksi. Kukaan ei herättänyt minussa riittävää fyysistä kiinnostusta.

Koin solidaarisuutta aviovaimoja kohtaan. Pienessä maassa heitä saattoi joutua tapaamaan myöhemmin erilaisissa kissanristiäisissä.   Pikkuhiljaa uskoin, että tarpeeni Matti-nimisessä autiomaassa olivat niin henkisiä, ettei sopivaa osapuolta ollut todellakaan löydettävissä.          

Sitten tapasin Hermanin. Olin silloin ollut Matin kanssa naimisissa lähes viisi vuotta, ilman laaksoa ja kukkulaa. Seuraavan viiden vuoden ajan elin varjoelämää  Hermanin kanssa.

Herman oli avain avioliittoni kestämiseen Matin kuolemaan saakka. Koko aikana en usko Matin tienneen yhteisestä ajastamme. Ainakaan hän ei tuonut sitä missään yhteydessä esille ja silloin järjestely sopi hänelle. Olimme Hermanin kanssa varovaisia ja järkeviä. Sovimme alusta alkaen, ettei yhdessäolomme saa aiheuttaa ongelmia meille kummallekaan omassa elämässämme.  Halusimme kumpikin salaisen  tulisijan, jonka äärellä saatoimme aika ajoin lämmitellä.

Matin kanssa emme koskaan riidelleet. Kumpikaan ei taitanut osata.  Elimme omaa elämäämme, mutta myös yhä enemmän vietimme rauhaisaa aikaa yhdessä. Kaveruus pysyi suhteemme pohjana ja kumpikin yritti osaltaan tulla toista vastaan ja helpottaa yhteistä arkea. Nautimme ruokahetkistä, kulkemisesta  eri puolella maailman lomakohteita ja myös oleilusta kaikessa rauhassa kotona. Yhteiset tuttavat olivat jossain välissä karisseet. Itselleni oli näinä vuosina kertynyt hyviä naisystäviä, joiden kanssa saatoin keskustella syvällisiäkin asioita, kiertää kylpylöitä ja kulttuuritapahtumia.

Hermanista en koskaan puhunut kellekään. Olin jo oppinut, että pienessä maassa asiat helposti tulevat näkyviin.  Yhtään täysin luotettavaa ihmissuhdetta ei minulla ole koskaan ollut. Olen aina halunnut jättää takaoven auki kaiken varalle; itsekään tietämättä, mihin tarpeeseen.

Suunnittelimme Matin kanssa yhteisiä eläkepäiviä. Olimme vapaita kaikista sidoksista. Lapset, lastenlapset eivätkä kotieläimet  olleet meille esteenä toteuttaa loppuelämämme suunnitelmia omista lähtökohdistamme käsin. Koko avioliittomme aikana en ollut koskaan ajatellut hankkivani omia lapsia. Matti ei sitä ottanut milloinkaan puheeksi. Olin tyytyväinen tähän sanattomaan sopimukseen. Perustelin itselleni, etten kestäisi nähdä lapsen varttuvan näin tunneköyhässä kodissa, joka muistutti lapsen kannalta lastenkotiaikaani. 

Matti ei  ollut mikään isätyyppi; aivan liian itsekäs voidakseen luovuttaa kellekään toiselle mitään hänelle kuuluvaa. Toisaalta olisiko juuri lapsi voinut olla tekijä, joka olisi suistanut Matin ulos omasta maailmastaan?  Minä en siihen riittänyt. Matti oli hoitanut hyvin omaisuutensa. Hänen vanhemmiltaan perityt osakkeet olivat tuoneet hyvän voiton, jonka Matti oli taitavasti sijoittanut kasvaville markkinoille. Kellosepän liike oli kukoistanut. Matilla oli silmää omaisuuden säilyttämisen ja kasvattamisen suhteen.

Minulle oli kertynyt työtuloistani säästöjä, vaikka olin myös taitava tuhlari. Annoin herkästi rahaa  lainaksi kärsien tappioita. Lahjoitin jatkuvasti myös erilaisiin hyväntekeväisyysprojekteihin.   Uskoin vanhaan hokemaan: Kun antaa, niin saa.  

Ajattelin, että elämässä pääasia on hyvän lisääminen suhteessa pahaan ja joskus siihen tarvittiin myös rahaa. Ehkä hoivasin huonoa omaatuntoani kaikkiin merkkitavaroihin käyttämieni rahojen jälkeen.

Taloudellinen tilanteemme oli  turvattu loppuiäksi ja  terveys oli kummallakin tallella. Elämän loppusuora oli meille avoin täynnä mahdollisuuksia. Olimme harkinneet muuttamista Etelä- Saksaan, jossa Matti suunnitteli paneutuvansa seinäkellojen valmistukseen. Näin  itseni asumassa alppimajassa käkikellojen keskellä vaellussauva kädessä.

Matti ei ehtinyt yrittäjäeläkkeelle; hän teki minusta yllättäen hyvin varakkaan lesken.   Olimme silloin  olleet naimisissa kaksikymmentä vuotta.

En tiennyt alkuun, miten suhtautua;   olin aina odottanut itse olevani meistä se, joka jättää toisen leskeksi.  Yhtäältä pohjalla oli helpotus, ettei enää tarvinnut päivittäin sopeutua toisen ihmisen elämän kuvioihin, toisaalta tunsin rajua ikävää itse Mattia kohtaan.   Kaipaus oli suurempi kuin olin osannut odottaa.

Matin kuolema yöllä sikeässä unessa ei mielestäni sopinut hänen elämäänsä. Se tuntui liian seesteiseltä, kypsän ihmisen poistumistavalta. Hänelle olisi paremmin sopinut tuupertuminen ylämäessä lenkkipolulla liian suuren rasituksen jälkeen.  Hän otti jatkuvasti mittaa fysiikastaan pyrkien ylittämään sen kestokyvyn. Matti halusi niin kiivaasti olla oman elämänsä valtias, että yöllä unelle luovuttaminen ei sopinut hänen persoonaansa.

Vuosien mittaan maailmoihimme oli kehittynyt yhteinen kohtaamisalue, jonka pelisäännöt olivat selkeät ja jossa elämä oli helppoa. Samat ruuat, puheenaiheet, televisio-ohjelmat ja lehdet. Matti saattoi välillä  kysyä, missä se tämän vuoden konserttiin meno viipyy. Se oli hänen panoksensa osallistumisesta minulle tärkeihin asioihin. Hän huokaili koko esityksen ajan, näytti happamelta ja kauhisteli väliaikatarjoilun ylihintoja. Esitykset olivat Matin skaalassa käsittämättömän huonoja.

- Mistä niille oikein maksetaan? Eikö niillä ole mitään itsekritiikkiä? Luulisi, että verorahoilla pitäisi saada enemmän aikaiseksi. Ja sitä rataa, Matin kirves heilui.

Saatoin rehellisesti liittää kuolinilmoitukseen sanan kaipauksella, mutta jätin kirjaamatta sanan helpotuksella.

Matti oli syntymälahjana saanut tarpeen luoda järjestystä kaaokseen. Hänen pimeä huoneensa oli turvapaikka, ei pelkotila. Turva, jossa asiat olivat niin kuin ne aina olivat olleet. Horoskoopissa Matille olisi hyvin sopinut ravun rooli, kotikeskeinen, omissa oloissaan oleva Matti. Oikeasti hän kyllä oli Neitsyt, jonka tuntomerkit sopivat hänelle huonommin.

Hän eli omassa kolossaan - ich bin in der Hohle, kuten Matti sattuvasti kuvasi omaa suhdetta ulkopuolisiin tapahtumiin eräälle saksalaiselle liikekumppanilleen. Niin hän todella oli, aina verhot vedettynä ikkunoiden eteen, peitteeseensä kääriytyneenä, muu maailma ulos suljettuna ja sen mukana muut ihmiset.

Maailma muodosti Matille jatkuvan  ihmetyksen aiheen. Hän oli kuolettanut tunteensa syystä tai toisesta jo lapsuudessa; ehkä Matti oli joutunut selviytymään ylivoimaisten kauhujen keskellä.  

En saanut koskaan tietää mitään Matin taustasta, joten hänen lapsuutensa jäi täysin kuvittelun varaan. Eräässä pienessä harmaassa valokuvassa kolmevuotias Matti istui yksin tuolilla. Villasukkien polvet oli siististi korjausommeltu. Hänen yllään oli merimiespusero. Ilme oli pelokas ja vakava. Tuolin takana seinällä repsotti kehyksistä irti oleva julistekuva. Siinä Matin lapsuus ainoassa tuntemassani muodossa.

Koskaan hän ei puhunut sanaakaan aiemmasta elämästään.  Yhtään valokuvaa hänen vanhemmistaan ei ollut säilynyt tai hän ei ollut halunnut säilyttää.  Matin syntymähetken haltioista tunnekeiju oli  selvästi myöhästynyt paikalta.

Matin mielestä naiset elivät jatkuvassa hormonimyrskyssä, epäloogisen ja järjettömän käyttäytymisen ansassa. Uskoivat harhaisesti sen olevan oikein.   Tunneäly- ja empatiakonsultit olisivat saaneet Matista todellisen haasteen. Tiedostamattaan hän oli selvinnyt koko elämänsä ilman persoonallisuustestejä, esimiesarvioita tai muutakaan palautetta. Yksityisyrittäjänä Matti oli saanut olla rauhassa kaikenlaisilta kallonkutistajilta.

Matti oli aina oikeassa, silloinkin kun oli väärässä. Tosin minun on nyt myönnettävä itselleni, että hyvin usein hänen  kärjistyksensä olivat paikallaan ja hyvin oivallettuja. Matin terävänäköisyys oli itseeni verrattuna ylivoimaista. Käsittämättömällä tavalla hän pystyi tilanteessa kuin tilanteessa erottamaan oleellisen ja kärjistämään sen omintakeisella tavallaan muiden hämmästeltäväksi.

Matin kuollessa selvisi hänen omaisuutensa suuruus. Emme olleet koskaan puhuneet raha-asioista. Kumpikin hoiti oman osuutensa, enkä ollut  koskaan katsonut Matin veroilmoitusta tai pankkitietoja.

Testamenttia Matilla ei ollut.  Mietin, minkä Matti olisi  halunnut rahojensa kohtaloksi.  Itse en niitä tahtonut.  Ne olivat olleet Matille tärkeitä hänen elämänsä aikana. Minun tuhlaileva luonteeni ei olisi arvostanut niitä riittävästi.

Ajattelin valita Matin edunsaajaksi jonkun lukuisista hyväntekeväisyysjärjestöistä. Tarkempi miettiminen sai minut peräytymään. Olin nähnyt työelämäaikanani liian paljon tehottomasti ja holtittomasti hoidettuja yleishyödyllisiä organisaatioita, koska olin toiminut aktiivisesti mukana niiden luottamushenkilönä. Johtohenkilöt asustivat itse parhaita järjestöjen perimiä asuntoja.   Monien toimitilat olivat kaupungin parhailla paikoilla, missä tavallisilla yrityksillä ei ollut varaa toimia. Mielestäni useissa järjestöissä olisi myös johtamisilmapiiriä voinut parantaa ja tehokkuutta lisätä. 

Luonto oli aina ollut Matille tärkeä elinympäristö. Ostin Etelä-Suomesta metsäpalstan, jonka  hain luonnonsuojelukohteeksi. Nyt saisivat Matin linnut pesiä rauhassa. Ketut, jänikset ja muut nisäkkäät löytäisivät sieltä vähitellen itselleen turvapaikan.  Tilasin paikalliselta 4H-kerholta sata linnunpönttöä.   Halusin niiden lentoaukon yläpuolelle kirjoitettavaksi näkyvästi lintulajin nimen Matin tapaan. 

Naissukupuoli oli mielestäni ansainnut Matilta anteeksipyynnön.  Perustin säätiön, jonka tehtävänä oli tukea kehitysmaiden tyttöjen koulutusta.   Näin Matin mutiaiset, rättipäät ja vinosilmät tulivat samalla hyvitetyiksi. Arvioin, että säätiön varojen hyvä hoito mahdollisti noin 100 tytölle jatkuvasti koulunkäynnin. Ensin aioin perustaa Matin nimissä stipendirahaston feministitutkimukseen, mutta luovuin ajatuksesta. Se  tuntui ylilyönniltä; en halunnut ilkeillä Matin muistolle. Olihan hänellä oikeus mielipiteisiinsä, vapaa ilmaisuvapaus.

Samassa yhteydessä tein oman testamenttini. Muuten perintö aikanaan hajoaisi mahdollisille sisarpuolieni lapsille. Saarasta ja Juhosta en ollut vuosien kuluessa kuullut mitään. En ollut koskaan saanut aikaiseksi selvittää heidän osoitetietojaan, eivätkä hekään olleet oma-aloitteisesti ottaneet minuun yhteyttä. Koin, että nuorempina yhteydenpito olisi kuulunut paremminkin heille.

Päätin jättää perintöni  Maria Orvokille, Juhanan ja Liisan tyttärelle. Uskoin hänen löytävän rahoilleni käyttöä halussaan poistaa pahuutta ja lisätä hyvyyttä. Kirjallinen toiveeni oli, että omaisuuttani tulisi käyttää maailman ihmisten olosuhteiden parantamiseen. 

En tiedä vieläkään, miten hyvä määritellään tai tunnistetaan. Maria oli uutta sukupolvea, ehkä se olisi hänelle helpompaa.  Olin saanut Marialta vuosien mittaan muutaman kortin, isänsä luota Floridasta, Afrikasta ja Intiasta. Viimeksi jo vuosia sitten hän oli kertonut menneensä naimisiin Henryn kanssa, joka oli englantilainen lääkäri ja työskenteli pakolaisleireillä. Maria ja Henry yhdessä jakamassa hyvää. 

Matti oli ihminen, jonka kanssa vietin oman elämäni ajasta suurimman osan. Joukossa oli paljon turhia päiviä, joiden kohdalla elämän saattoi ajatella valuvan hiekkaan. Matti oli yksinään hyvin viihtyvä pikkupoika, joka oli harhautunut turvapaikastaan ulos outoon maailmaan, johon hän yritti koko ajan luoda takaisin menettämänsä tutun ympäristön. Minä olin sattunut kohdalle, kun Matti oli päättänyt sopeuttaa palan maailmasta omiin tarpeisiinsa; hän ei ollut yhdentekevä sopeutuja tai muiden ihmisten miellyttäjä. 

Olin saanut Matilta itselleni paljon henkisiä asioita. Erilaisuudensietokykyä, joustavuutta, tunteiden hillintää ja itsenäisyyttä  sekä rauhaisaa arkea ja kumppanuutta. Vuosien vieriessä opin ymmärtämään Mattia yhä paremmin. Elämä hänen kanssaan oli helppoa silloin, kun en asettanut  vaatimuksia, jotka saivat Matin tuntemaan itsensä epävarmaksi.

Kun huomaamattani aiheutin Matille paineita, hän vetäytyi omaan maailmaansa. Kysymyksiini hän ei vastannut. Kohautteli olkapäitään. Piti vielä tarkemmin huolen omasta tavastaan elää. Aivan kuin Muumitarinoiden Mörkö olisi tullut paikalle. Maa jäätyy, Mörkö tulee.

Matti ei ollut kompromissien tekijä.  Minun oli oltava valmis sopeutumaan, mutta sillä oli hintansa. Oma elämänliekkini ja energiani jäi vajaakäytölle. Tunsin eläväni  Matin elämää, en omaani.  

Oliko Matti muuttunut takiani kahdenkymmenen vuoden aikana? Oliko hänen kyynisyytensä vähentynyt? Monet Matin aiemmin tunteneet sanoivat hänen muuttuneen merkittävästi.

 - Hänhän on aivan toinen ihminen, sosiaalinen ja ihmisystävällinen, suitsutti eräs hänen entisen työtoverinsa vaimo minulle pikkuhiprakassa. 

Kaikki on niin suhteellista. Se mikä minulle oli vähäistä muutosta, saattoi olla suuri harppaus Matin kohdalla

Missään tilanteessa en  harkinnut Matin jättämistä. Hän jätti minut - lopullisesti. Matti oli enemmän ainetta kuin henkeä. Hän ei uskonut tuonpuoleiseen. Turha sitä on tuhkan ylösnousua odottaa.

 Matin kuoltua yritin rakentaa itselleni uuden elämän. Menevä, hyvin säilynyt eläkeläisrouva, jolle maailma oli avoin. Ostin leikkikalukseni Jaguarin, automerkki josta kuulin korvissani Matin sanat. - Ylihintainen rakkine, jossa on epämukavaa istua.

Kuljin maailmalla ihmettelemässä nähtävyyksiä. Tein kauan suunnittelemani junamatkan Siperian läpi Kiinaan. Kiertelin Afrikan luonnonsuojelualueita. Kirjoittauduin avoimeen yliopistoon lukemaan taidehistoriaa. Mikään ei vain maistunut. Sisälläni oli tyhjä olo. Lopetin yrittämisen.

***

Alan jo väsyä. En erota ulkopuolelta mitään minkä tunnistaisin. Olenko edes ruumiissani? Onko vain menneisyydessä harhaileva mieleni enää olemassa, sekin taistellen lopullista hajoamistaan vastaan? Koska sanat ja lauserakenteet häviävät? Ovatko ne viimeinen sähkömagneettinen energia-aalto, joissa persoonani roikkuu viimeisiä hetkiä? Kunnes kaikki pehmenee usvaksi...

Matin kuoleman jälkeen oli itselläni vielä kerran mahdollisuus uusiutua. Jätin sen käyttämättä. Olin jo niin kotiutunut elämän varjojen ja kielteisten tulkintojen maahan, etten löytänyt  omille juurilleni. Olin sopeutunut liian pitkälle. Miellyttänyt Mattia ja hänen tarpeitaan ja unohtanut omani. Olin kuolettanut sisältäni liian paljon. Olin kuin kasvi, jonka lehdet olivat lakastuneet ja  juuristo ei enää jaksanut tuottaa uusia lehvästöjä.

Onko perusongelmani ollut  liiallinen miellyttämisen halu? Haluan vielä muistaa, rakentaa elämäni uudelleen paloina, ymmärtää oman elämäni tarinan. En voi lopettaa tähän, paras osa puuttuu...

HERMAN

Olimme Hermanin kanssa yhdessä harvoin, mutta silloin sitä tiiviimmin. Pääosan yhteisestä ajasta vietimme toisiamme ajatellen, tai minä ajattelin. Hermanista en voi olla varma. Meillä ei ollut muuta turvallista paikkaa maailmassa kuin ajatuksemme

Viisi vuotta elämästäni tunsin  Hermanin;  ajattelin häntä ensimmäiseksi aamulla, työn lomassa päivän mittaan ja öisin sekä valveilla että unessa. Sovimme, että pyrimme ajattelemaan toisiamme iltaisin  samaan aikaan  kuolemaamme saakka.

Tätä sopimusta emme koskaan irtisanoneet ja uskomukseni mukaan Herman elää edelleen. Olen kokenut kaikki nämä vuodet itseni lapselliseksi, kun sovittuna aikana olen sulkenut silmäni ja käynyt yksityiskohdittain läpi jotain yhteistä kokemustamme. Muistan menneisyydestäni parhaiten Hermanin kanssa vietetyn ajan: tuoksut, verhojen värit, tekstit kirjojen selkämyksissä, savun hajun takan räiskyvistä puista...

Yhdessäolomme lähtökohdat  olivat toisessa todellisuudessa; tarujen, myyttien ja symbolien alueella. Tässä lattialla maaten on vaikea uskoa suhteen todella olleen olemassa. Vuosien vieriessä epäilin   sen olleen  Saharassa riutuvan mieleni luoma kangastus, omien pitkäaikaisten toiveideni ja haaveideni täyttymys, pienen yksinäisen lapsen mielikuvituskaveri.

Muistan nyt, että minulla oli kuviteltu Hilkka-niminen ystävä lastenkotiaikanani. Olkapää, jota vasten itkeä ja lohduttautua, kun kaipasin toista ihmistä. Hilkka asui näkymättömässä sängyssä huoneeni ikkunan alla. Hän oli aina paikalla, kun tarvitsin seuraa. Hilkka oli luonteeltaan itseni vastakohta; hän piti itseään kaiken keskipisteenä, kiukutteli aikuisille ja oli tyttöporukan luontainen johtaja, jota kaikki tottelivat. 

Hilkalla ei ollut äitiä, eikä isää. Olimme molemmat orpoja tyttöjä, jotka asuivat tilapäisesti lastenkodissa. Yhdessä me odotimme, että ovesta jonakin päivänä tulevat sisään uudet vanhemmat, ottavat kiinni kädestä, kirjoittavat nimensä johtajattaren esittämiin papereihin ja vievät meidät omalla autollaan toiseen kaukaiseen kaupunkiin. Näistä vanhemmista kerroimme toisillemme juttuja.

Johtajatar sai  selville Hilkan olemassaolon ja vaati minulta puhuttelussa, että joko lähetän tämän pois tai joudun tekemään jatkuvasti lisätöitä keittiössä. Päätin luopua Hilkasta, olin jo tuolloin sen juttuihin kyllästynyt. Kummaa, että muistin Hilkan vasta nyt kymmenien vuosien jälkeen. Olin jo lapsena pystynyt  luomaan itselleni  aikuisten tunnistaman  mielikuvitushahmon.

 Herman oli lähelläni, kun elämäni tuntui karulta tai kun Matti ei vastannut hellyyden osoituksiini.  Herman oli kumppani, työtoveri, rakastaja ja paras ystävä, ja mikä hienointa hänellä oli oikeassa elämässä vastine. 

Ilman Hermania en tietäisi, mitä mahdollisuuksia jokaisella ihmisellä on elämässään vastakkaisen sukupuolen kanssa.   Herman ja minä muodostimme yhdessä täydellisen harmonian -  kultaisen leikkauksen sielujen kesken. Ajatus tuntuu banaalilta ja keksityltä, mutta muilla sanoin en pysty suhdettamme kuvaamaan. Jos Juhanan korostamaa parisieluisuutta on olemassa,  se oli mukana Hermanin ja minun suhteessa. 

Hermanin kanssa saavutimme yhdessä merkillisen luovan tilan, mikä tuotti oivalluksia, visioita ja sattumia, joita kutsuimme johdatukseksi. Myöhemmin opin, että kyse oli tapahtumien eräänlaisesta samanaikaisuudesta -  synkronisoinnista. Pääsimme yhdessä käsiksi ajatusten ja oivallusten kantoaaltoihin, joihin emme kumpikaan erikseen yltäneet.

Olimme kuin kaksi lasta sillalla enkelin johdatuksessa Aunen jälkeensä jättämän kuvataulun mukaan. Kerroin Hermanille vanhasta painokuvasta, ja hän muisti omassa lapsuushuoneessaan olleen samanlaisen.

Miksi sain elämältä kokemuksen nimeltä Herman?  Miksi ymmärrys ja kokemus täydellisyydestä ja samalla tieto, ettei sitä ollut luvallista saavuttaa? Uskon, että syntymästämme saakka jotkut geeneistämme olivat virittyneinä samalle lähetysaallolle. Kaikkien tapahtumien taustalla ne hakivat toisiaan, pitivät lupauksensa, olivat sitkeitä, eivätkä koskaan menettäneet uskoaan.           

Tuon vetovoiman tuloksena järjestyi elämän shakkilaudalle ilta, jossa belgialainen Herman ja suomalainen Orvokki istuivat päivällispöydän eri puolilla Lontoon illassa. Olimme kokoontuneet  päättämään suurehkoa yrityskauppaa. Ravintola sijaitsi Thamesin rannalla, ikkunasta näkyi Big Ben sekä joen yli kulkevien siltojen profiilit.  Herman oli neuvotteluissa mukana myyjän puolella. Minä olin ollut yrityksemme omistajan mukana varmistamassa ostajan laskelmat.

Päivällisen tarkoitus oli vahvistaa sopimus ja kehua kumpaakin yritystä onnistuneesta kaupasta. Olin tapani mukaan uponnut niin työhöni, etten kiinnittänyt  huomiota ihmisiin, joiden kanssa työtunnit olivat ahtaassa neuvotteluhuoneessa kuluneet.

 Tarkoitukseni oli alunperin olla mukana vain päivällisen pakolliset osuudet ja sitten livahtaa muiden huomaamatta hotelliini nukkumaan kovan työrupeaman jälkeen.

Herman kilisti kanssani viinilasia. - Millekä nostamme maljoja?

 -  Elämälle, vastasin itseni yllättäen.

Kilistimme lasejamme ja Herman esitti vastakysymyksen.

 - Mille elämälle?

Englantini oli väsyneenä hapuilevaa ja päätin nopeasti selvitä tästä kiusalliseksi käyneestä keskustelusta.

- Miten olisi elämättömälle elämälle?   

-  Silloinhan ihminen olisi pettänyt itsensä, hukannut oman leiviskänsä.  Tulevaisuuden elämä ei  voi olla tänään hukattu, se on vain meiltä piilossa.

Kumpikin ymmärsi, että oli parasta lopettaa keskustelu tähän.  Olimme ajautuneet parissa minuutissa oudolle vuorovaikutusalueelle, jonka jatkoa  emme pystyisi välttämättä pitämään kontrollissa.       

Puhuimme vierustovereidemme kanssa  säästä, ruuan laadusta sekä seuraavan päivän ohjelmasta. Tavanomaisuudet sinkoilivat pöydässä. Todellisuudessa Herman ja minä olimme jääneet aiemman hämmentävän ajatustenvaihtomme pysäkille. 

Onko mahdollista jakaa tuntemattoman miehen kanssa omaa tajunnanvirtaansa?  Ja jos näin on, niin onko se viisasta?  Astua sisään vieraasta ovesta tietämättä ulospääsystä; kuin menisi vapaaehtoisesti heikolle jäälle tai antaisi usvan houkutella hämärille poluille.

Herman kysyi muutaman keskustelukierroksen kuluttua, kuinka hyvin tunsin Lontoota. Kerroin olleeni kaupungissa vuosien mittaan useita kertoja; yhteensä siitä syntyisi yli kuukauden aikajakso. Sanoin yleensä käyväni konserteissa ja teattereissa kulloistenkin mahdollisuuksien mukaan. Muistin aikaisemmat miellyttämishaluni Juhanan ja Matin kohdalla ja nyt päätin täräyttää esille oman, aidon itseni.

Kertoilin, että olin nähnyt kaikki keskeiset teatterikappaleet viime vuosina. Lisäksi olin kiertänyt kaupungin historiallisia paikkoja, kirkkoja ja museoita. Pidin erityisesti British Museumin egyptiläisestä osastosta.

Yritin tehdä tietoisesti Hermaniin vaikutusta, mutta nyt oikeilla asioilla, vaikka pikkuisen liioitellen, tuntemattoman miehen mielenkiinnon virittämiseksi. Hermanin tutkiva katse  oli saanut minut keskustelun alusta alkaen haluamaan tapaamista.

- Tunnumme olevan kiinnostuneita samoista asioista. Olisiko sinulla huomenna aikaa ja kiinnostusta kulkea mukanani sovituilla tapaamisillani?

Olin varmuuden vuoksi jättänyt ylimääräisen matkapäivän kalenteriini varautuen neuvottelujen mahdolliseen mutkistumiseen. Tarkoitukseni oli käydä turistikierroksella Buckinghamin palatsissa ja sen jälkeen pikaisesti kierrellä tavarataloissa ostoksilla. Kuulosti itsenikin mielestä teinitytön ensi matkalta Lontooseen, mutta parempaa en ollut ehtinyt suunnitella.                    

Herman nouti minut seuraavana aamuna hotellista. Olin pettynyt, ettei hän tullut autolla, vaan oli selvästikin varautunut pitkään varautunut kävelyretkeen.  Ilma oli paikalliseen tapaan tuulinen ja kostea, enkä ollut pukeutunut riittävän lämpöisesti ulkona oloa varten. Olin ollut turhamainen  ja valinnut Milanosta eräässä mielenhäiriössä ostamani  mustan ohuen Armanin villakankaisen takin. Muistan Hermanin asiallisen kamelinkarvaulsterin sekä pehmeän, ruskean kaulaliinan.

Vedin omaa ohutta takkiani tiukemmalle; sen hintaa ei voinut muuttaa lämmöksi. Tämä ensimmäisen yhteisen päivämme  takki roikkuu edelleen  komerossani, eräänlaisena Herman -talismannina. Turvallinen tavara, joka ei paljasta kenellekään ulkopuoliselle todellista arvoaan.  Takista  voinee löytyä Hermanin hiuksia tai pieniä geenipaloja, joilla voisin tarvittaessa todentaa itselleni hänen olleen osa elämääni.

Kiirehdimme pari lyhyttä kadunkulmaa ja käännyimme Thamesin rannan läheisyydessä olevien vanhojen rakennusten suojaamalle sisäpihalle.  Punatiilisten talojen keskellä oli pienehkö kirkolta näyttävä rakennus, kalsean ja sulkeutuneen näköinen. Lähirakennusten korkeat ikkunat olivat värillisten lyijylasien peitossa. 

Herman kolisti kirkon sivuovea ja punaisessa asussa oleva harmaatukkainen pappi raotti  meille varovasti sisäänkäyntiä. Hänen silmänsä välähtivät jälleennäkemisestä, ja pujahdimme sisälle pakoon ulkona puhaltavaa kylmää viimaa. Lämpötila oli kostean kolea, mutta tuuli jäi onneksi oven ulkopuolelle. Valkoisiin kaapuihin pukeutunut poikakuoro harjoitteli alttarilla. Lasten kirkkaat äänet pehmensivät salin kovuutta.

 Pyöreässä kirkkotilassa ei näkynyt muita ihmisiä; ei kiertäviä turisteja sytyttämässä kynttilöitä vainajiensa muistolle tai hartaita paikallisia ihmisiä istumassa pää painuksissa penkeissä. Kirkon lattialla oli makuuasennossa muutama ritarihaarniska ja seinillä kiveen kaiverrettuja kirjoituksia, joista osa sisälsi nimiluetteloita.

Pappi laski meidät perässään sivuhuoneeseen; poikakuoron äänet katosivat. Herman kaivoi mustan muistivihkonsa esille ja syventyi  innolla seinällä olevaan yksityiskohtaan. Hän unohti läsnäoloni, tai siltä minusta tuntui.  Herman jäljensi vihkoonsa kuvioita, nimiä ja vuosilukuja. Mieleeni tulvahti Aunen laatikosta löytämäni, ehkä isältäni peräisin ollut pieni mustakantinen vihko. Sama lämmin aalto täytti mieleni, kuten aikanaan sen sivuja selatessa.

 Yritin kylmissäni miettiä, miksi olen täällä, enkä mukavasti vaeltamassa tavaratalojen hajuvesiosastoja. Olin käynyt useissa Lontoon pyhätöissä yrittäen tavoittaa niiden kuvaaman historiallisen ajanjakson tunnelmaa. Uskonnon takia en kirkoissa vieraillut. Tunnustin tosin itselleni, että kirkkojen ilmapiiri pystyi herkästi liikuttamaan mieltä. Niiden holvien alla oli läsnä pyhä, harmoninen vanhan paikan henki kuin vuosisatojen aikaisten rukousten jälkitila.

 Kristillinen usko oli historiansa aikana aiheuttanut paljon turhaa kärsimystä, etenkin naisvihallaan. Olen aina ajatellut, että virallinen uskonto perustuu kirkkoisien, keisareiden ja paavien muokkaamaan historialliseen tekstiaineistoon, jota on häikäilemättä kirjoitettu uudestaan kulloistenkin valtapelien tarpeeseen. Uskonnot ja lahkot ovat syntyneet näiden epäselvien kirjoitusten pohjalta korostaen oman aikansa tulkintaeroja. 

Maapallon historia ja nykyaika ovat edelleen näiden vajavaisten tulkintojen taistelukenttää. Uuden testamentin teksteissä on paljon hyvää ja yleisinhimillistä. Ajattelen, että alunperin tekstien syntymän aikaan tärkeämpää oli sisältö ja arvot kuin muodot ja yksityiskohdat.    

Näissä uskontoa koskevissa mielipiteissä en ole iän mukana  pehmentynyt. Eri ajatusmallien kauppiaat eivät ole päässeet ulko-oveltani kynnystä pitemmälle. Epäilen, että monet kiertävät vanhusten luona vain tarkistamassa, olisiko testamentti tekemättä.  Tässä kohtaa tunnen allekirjoittavani Matin tylyt asenteet.

Kävin katolisissa maissa usein matkojeni yhteydessä tutustumassa katedraalien arkkitehtuuriin ja kirkkojen taideteoksiin.  Katolinen kirkko oli ansiokkaasti ryöstänyt haltuunsa monia mielenkiintoisia taide-esineitä. Tosin näin ne olivat säilyneet nähtävissä, eivätkä olleet joutuneet yksittäisten sijoittajien kassaholveihin.

Usein sytytin elävän kynttilän maapallon selviytymisen puolesta. Tein sen  tietoisesti ilmaiseksi lahjoittamatta kirkolle mitään korvausta. Kannoin kerran Lourdesista kotiin suuren pyhitetyn kynttilän, josta en tipauttanut maksua vieressä seisoneeseen raha-aukkoon. Halusin tällä tavalla maksattaa Vatikaanilla edes       pieneltä osin naissukukunnalle  aiheutetut kärsimykset. 

Katselin sivusta työhönsä uponnutta Hermania.  Ihmettelin, mitä teen vieraan miehen kanssa tässä oudossa paikassa, melkein kuin ruumishuoneessa. Tämä suhde ei tuntunut romanssilta. Pappi kävi välillä hermostuneesti kurkistamassa ovelta, mitä olimme tekemässä. Hän halusi selvästi päästä meistä nopeasti eroon.

Kun Herman oli selviytynyt tehtävästään, mikä se sitten olikaan, menimme takaisin kirkon puolelle.  Hän  osoitti minulle kädellään lattialla makaavia ritarihaarniskoja, jotka kuuluivat aikoinaan ensimmäiseen ristiretkeen osallistuneille isälle ja pojalle.   

Aihepiiri ei  ollut minulle mitenkään tuttu. Muistin ristiretkistä kouluajaltani vain julmuudet. Kristityt tappoivat muslimeja ja päin vastoin. Lapset ja nuoret  houkuteltiin  lopulta mukaan. Paavi jakoi aneita ja taivasosuuksia  jokaiselle, joka lahjoitti rahaa, muuta omaisuutta tai poikansa. Ristiretkien jäljiltä Jerusalem jäi muslimeille sadoiksi vuosiksi. Nykyajan terrorismin juuret lienevät näissä ikivanhoissa taisteluissa. 

En kertonut tiedoistani ääneen peläten oman yleissivistykseni osoittautuvan kapeaksi tämän kummallisen miehen silmissä.  Luterilainen ei voi olla vahvoilla katolisen maailman kysymysten suhteen, vaikka nyt oltiin anglikaanisessa maailmassa. Merkillisen monimutkaisia nämä uskomuskuviot.

Herman kertoi, että ristiretket olivat erään ranskalaisen munkin ansiota. Tämä oli useiden vuosien ajan yrittänyt saada sekä paavin että maalliset valtiaat asialle suosiolliseksi. Hänen perimmäiset motiivinsa olivat edelleen epäselvät. Herman oli  vapaa-ajan harrasteenaan tutkinut nimenomaan tätä aikakautta. Hänen isänsä oli ollut Narbonnen yliopistossa historian professorina ja hän oli perinyt isänsä arkiston. Herman oli tuntenut huonosti isänsä elämää ja päätti ryhtyä selvittämään keskeneräisen aineiston sisältöä.

Hän kertoi halunneensa tutustua isäänsä jälkikäteen edes pieneltä osin, koska tämän eläessä heillä oli ollut hyvin vähän tekemistä keskenään. Hänen vanhempiensa avioliitto ei ollut onnellinen, mutta koska katolisissa maissa ei ole hyväksyttävää erota, niin Hermanin äiti vietti lastensa kanssa suurimman osan ajasta vanhempiensa kotona Belgiassa. Näin Herman koki itsensä enemmän belgialaiseksi kuin ranskalaiseksi.

Kerroin, etten itse  ollut koskaan tavannut isääni, saati tietänyt hänen henkilöllisyyttään. Muistin edelleen Aunen sikarilaatikon ja syystä tai toisesta kurkkuani kuristi.

Hermania oli isänsä jälkeen jättämän aineiston ansiosta alkanut kiehtoa ajattelutavan muutos, joka tapahtui Euroopassa toisen vuosituhannen alussa. Kaikki tieto piti hyväksyttää kirkolla. Tieteen kehitys pysähtyi. Maapallo oli pannukakku, vaikka taivaan liikkeet osoittivat ihmisille muuta. Polttoroviot olivat niiden yksilöiden kohtalona, jotka yrittivät uskoa omiin silmiinsä ja ajatuksiinsa, kyseenalaistaa voimassaolevia uskomuksia sekä kehittää näkemyksiä.                         

Hermanin innostus oli johtanut hänet  kirjoittamaan tietokirjaa tieteen varhaisista vuosista. Teos alkoi olla valmis, mutta hänen piti tarkistaa  muutamia yksityiskohtia sekä kerätä kuva-aineistoa. Sanoin ihmeissäni, että käsitykseni mukaan moderni tiede alkoi Isac Newtonista. Mitä ristiretket siihen kuuluivat?

Herman totesi lyhyesti, että kaikki ei ole aina, miltä näyttää. Historia on päällisin puolin henkiin jääneiden tulkintaa; ei mikään voi alkaa yhtäkkiä. Kaikki on pitkäaikaisen kehityksen tulosta, kuin koralliriutta, jonka juuret ovat syvällä.   

Seuraavaksi siirryimme minulle tuttuun British Museumiin. Herman ei lähtenyt turistien tapaan harhailemaan läpi eri osastoja ja kerroksia, vaan pyysi vahtimestaria ilmoittamaan meidät eräälle tutkijalle, jolta hän oli varannut tapaamisajan. Istuimme tunnin pienessä hallitilassa ja miehet katsoivat innolla edessä olevia vanhoja papereita. Kielitaitoni ei riittänyt keskustelun seuraamiseen, mutta monet ranskankieliset nimet erottuivat korviini. Herman kiitti lopuksi tutkijaa tämän antamasta ajasta  sekä mielenkiintoisista tiedoista, joista hänelle olisi paljon hyötyä.  Minulle hän kertoi tutkijan lähdettyä saaneensa esille itselleen tuntemattomia asiakokonaisuuksia, jotka vaativat lisätyötä ja lykkäisivät kirjan painattamista. Hän tuntui ilahtuneelta, kun projekti ei ollutkaan vielä loppumassa.

Herman halusi näyttää minulle jotakin ennen ulosmenoamme. Kiersimme  Rosetten kiven kautta. Muistin sen hyvin aikaisemmalta vierailultani, jolloin kivi oli omalta osaltaan todistanut kouluaikaisen historian- opettajani puheet oikeiksi. Lisäksi olin  Egyptin matkallani painanut muutaman hieroglyfin mieleeni ja oli hienoa etsiä niitä alkuperäisestä kivestä. Oli pysäyttävää nähdä oikeasti kivi, joka oli avannut niin paljon tietolähteitä ihmiskunnan käyttöön. Ymmärsin hyvin, että nykypäivän Egyptin valtio katsoi kiven kuuluvan itselleen ja olevan vain kyläilemässä täällä väärällä pituus - ja leveyspiirillä.

Rosetten äärellä Herman kertoi, että tiedossa oleva historia on kuin tuo kivi. Se on olemassa, mutta sen sanoma avautuu vain sille, joka osaa tulkita sitä oikein. Sama koskee kirjoitettua historiaa. Sitä täytyy tulkita sieltä, mitä on rivien välissä, kokonaan vaiettu tai käännetty vastakohdakseen. Useimmiten totuus piilee vastakohtien takana. Tiede on ollut helppo leimata salatieteeksi silloin, kun vain uskonto tiesi kaiken olevaisen olemuksen ja dominikaanimunkit ja jesuiitat selittivät näitä uskomuksia lukutaidottomille ihmisille.

Herman huomasi iltapäivän olevan pitkällä. Olin jo ihmetellyt, käykö tämä mies vain hengen voimalla. Matin kanssa olin tottunut  täsmällisiin ruoka-aikoihin. Sinänsä oli vapauttavaa kokea, kun ei tarvinnut rajoittaa toisen ihmisen säännöillä omia tekemisiään.

- Poikkeammeko syömään lempipaikkaani?

Sopi minulle, aloin tuntea oloni  tukalaksi museon aarteiden äärellä. Hermanin tietomäärä oli lamaannuttava. En ollut tottunut olemaan alakynnessä osaamisen suhteen, pikemminkin päinvastoin.

Otimme taksin ja menimme Kensingtonissa sijaitsevan  jugendtalon tornissa sijaitsevaan pieneen ravintolaan, jonka omistajaperhe vaikutti Hermanin pitkäaikaisilta tutuilta. Herman kertoi  isännälle löytäneensä uusia lähteitä liittyen Maria Magdalenaan. Ymmärsin vielä vähemmän, mihin joukkoon olin joutunut. Magdalenasta Newtoniin tuntui olevan tarun ja toden välinen matka.

Yritin myöhemmin eläkkeellä ollessani löytää   tuon samaisen ravintolan. Halusin vaeltaa muistoissa odottaen, tuoko paikan henki jotain unohtunutta esille aivoistani Hermanin ja minun ensimmäisestä yhteisestä lounaasta. Harhailin aikani kaupungilla, mutta tuttua taloa en löytänyt. Ehkä se oli purettu tai sitten muisti teki sijainnin suhteen kepposia.

Herman ei katsonut aiheelliseksi selitellä  minulle päivämme omituista viettotapaa. Hän totesi ohimennen, että  elämässä voi tehdä rinnakkaisesti monia mielenkiintoisia asioita. Ne ovat kuin sisäkkäisiä  universumeja, joissa voi elää jokaisessa osan omaa elämäänsä.  Jokaisessa paikassa ja hetkessä on voimavara moneen uuteen oivallukseen, jos ihmisellä itsellään on tahtotila, josta käsin hän kerää todellisuuden palasia. Hengästyn edelleen Hermanin ajattelun kirkkaudesta.

Tuolloin oli vaikea uskoa, että mies, joka neuvotteluissa hallitsi sopimusten monimutkaisia yksityiskohtia, oli samalla keskiaikaan paneutunut historiantutkija.  Minä olin hänen kolmas rinnakkainen todellisuutensa, jossa hän käytti paikan ja hetken antamaa mahdollisuutta.  Eksoottisesta maasta oleva kohtuullisen älykäs nainen, jonka maailmankuvaan oli mielenkiintoista tutustua. Hän saattaisi kauttani vaikka löytää Kalevalan mytologian ja rakentaa sen aineksista itselleen uuden ulottuvuuden.

 Ruokailun aikana Herman selvitti persoonastani enemmän kuin mitä Matti oli koskaan kiinnostunut tietämään aviopuolisostaan. Matin puolustuksesi on todettava, että hän yritti seurusteluaikana selvästi olla minusta kiinnostunut. Naimisiinmenon  jälkeen hän ei  enää pitänyt minua vaivannäön arvoisena, vaan hänen oma sisäinen maailmansa oli tärkeämpi. Miten ajatus lähti nyt laukkaamaan Matin perään?

Kun muistelen Hermania, kaikki tuntuu aina kulkevan pitkän kaavan  mukaan. Yksityiskohdat palaavat mieleen ja kokonaisuus hämärtyy. Mieleni lähtee sivupoluille.  Harvat yhteiset tapaamiset jättivät aivoihini liian vähän todellisia asioita, joten ajatuksillani ei ole konkreettisia aineksia. Kosketukset, hajut, maut ja kokemukset ovat sirpaloituneet sekalaisiksi muistikuviksi.

Lounaan jälkeen vietimme illan Hermanin Lontoossa käyttämässä asunnossa, joka kuului hänen tuttavalleen. Tämä asui varsinaisesti Skotlannissa, mutta käytti tilapäisesti asuntoa paikallisena tukikohtanaan. Talo oli uusi, moderni ja kohosi reilusti ympäristöään korkeammalle. Terassilta oli näköala yli Thamesin. Sähköinen takkatuli puri illan kosteuden. Asunto oli kahdessa tasossa, olotilat ja keittiö alhaalla ja makuuhuone portaiden päässä yläkerrassa. Muistan ohuet valkoiset verhot, mustat nahkaistuimet ja teräksisen porraskaiteen.

Herman ei ollut enää tutkija, joka haluaa keskustella muinaisista näkökulmista. Hän vaihtui historioitsijasta huolehtivaksi isännäksi. Herman  kysyi mielimusiikkiani. Yritin pinnistää mieleeni  kansainvälisesti kiinnostavan artistin nimen. Päädyin Billie Holidayhin, jonka viinan  särkemä ääni pian kaikui asunnossa.

Maistelimme viiniä. Herman kysyi: - Kuka sinä olet?

Miten määritellä itsensä vieraalla kielellä vieraalle ihmiselle kaukana omista lähtökohdistaan? Mistä aloittaa? En ollut tottunut elämäni aikana löytämään itseäni  miehen luota tapaamista seuraavana iltana kummankin tietäessä, että yhdessäolo jatkuu yli yön.

Kerroin, että olen uskoakseni erään tien alussa. Ajatukseni ovat olleet  valmiina jo pari vuotta.   Tarvitsen elämääni lisää kaaosta, epävarmuutta, avoimia tilanteita ja luovuutta siellä nyt vallitsevan  täydellisen järjestelmällisyyden, mustavalkoisuuden ja tunneköyhyyden vastineeksi.

Haluan pitää myös sen, mitä on.  Haluan kanssakäymistä, joka pysyy etukäteen sovituissa rajoissa.  Se ei saa rikkoa nykyisyyttä, ei sotkea muiden ihmisten elämää tai vahingoittaa heitä. Haen rakkautta, en vain seksiä. En halua omistaa, en olla vaativa, haluan  vain ihmisen, jonka kanssa voin vapaasti jakaa oman maailmani.  Itse asiassa haluan syvältä koskettavan suhteen.                   

- Tässä minä olen.  

Rakas Herman, oma valkoinen ritarini. Hän todella oli odotusteni mukainen. Erosimme aamulla hämmentyneinä. En muistanut paljoltikaan yön kulkua. Mikä oli unta, milloin olin hereillä; täydellinen yö?

Ajattelin kotimatkalla, että jos tämä suhde loppui nyt, niin sen antaman roihun äärellä voin elää loppuelämäni palelematta. Mieluusti vaellan autiomaassa ilman keitaita, enkä koskaan purnaa elämän yksioikoisuutta.

Emme  sopineet erotessamme seuraavaa tapaamista. Tavallinen kevyt hyvästely kuin aikoisimme tavata illalla uudestaan. Kumpikaan meistä ei halunnut rikkoa syntynyttä tunnelmaa. Välillämme vallitsi yhteisymmärrys, joka ei kaivannut sanoja.

Myöhemmin oma epäilyni nousi pintaan, pelko, että olin ymmärtänyt väärin Hermanin ajatukset.

Odotin työpaikallani Hermanilta kukkasia, kuten Juhana olisi lähettänyt, tai edes puhelua. Seuraavaksi odotin kirjettä tai korttia. Lopulta en enää tiennyt, mitä odotin. Minusta tuli odotukseni orja. Kuljin illalla työpöytäni kautta kotiin vain varmistaakseni, ettei päivän postissa ollut mitään Hermanilta.  Sihteeriltä tivasin tavallista innokkaammin lappuja soittopyynnöistä.

Miksi en tuolloin ottanut itse yhteyttä? Olisin voinut kehitellä sopivan tekosyyn liittyen neuvottelutuloksen ehtojen läpikäyntiin. Minulla oli Hermanin käyntikortti monasti kädessäni. Vain pari minuuttia ja voisin kuulla hänen tumman äänensä. En rohjennut soittaa. Omassa arvomaailmassani odotin miehen olevan  aloitteentekijä. Yritysasioissa vallitsivat eri säännöt. Miessuhteessa sääntöni oli lähes viktoriaanisen romanttinen.

Aikaa kului yli kuukausi ja uskoin lopulta tapaamisen kuuluneen Hermanin yhden yön juttuihin.  Sitten saapuneessa postissa oli kirjekuori, joka herätti toiveita. Sisällä oli erään liikkeenjohdon koulutuslaitoksen seminaariohjelma. Organisaatiorakenteet globaalissa taloudessa tai jotain sen tapaista.

Tilaisuus oli seuraavassa kuussa Edinburghissa Skotlannissa, kesti kolme päivää ja maksoi, ainakin talousjohtajan näkökulmasta tarkastellen, enemmän kuin olin tottunut käyttämään omiin koulutusmenoihini. Kyseessä oli internaattiseminaari, joka tapahtui kaupunkia lähellä sijaitsevassa 1600-luvulta peräisin olevassa linnassa. Linnamainen kartano oli yksityisomistuksessa, mutta oli nyt ensimmäistä kertaa  avannut ovensa kaupalliseen tarkoitukseen.

Olin jo heittämässä seminaariohjelman roskakoriin, kun huomasin ilmoittautumisen kohdalla Hermanin nimikirjaimet. Perustelin tilaisuuden  tarpeen salamannopeasti itselleni. Päätin varata myös viikonvaihteen matkakäyttöön tietämättä edes, olisinko yksin vai Hermanin kanssa. Tällä kertaa en pyytänyt Mattia osallistumaan matkalle. Hän olisi varmaan lähtenyt mielellään kiertämään  Skotlannin viskitislaamoja ja tutustumaan paikallisiin kelloliikkeisiin.

Nyt on helppo huomata, että tein tuolloin itselleni epätyypillisesti spontaaneja ratkaisuja epävarmuuden vallitessa. Olotila, jonka olin jo unohtanut Matin kanssa eläessä. Kaaostahan olin toivonut lisää elämääni - ja epävarmuutta. Herman toimi toiveideni mukaisesti. Vasta nyt sen huomaan. Onneksi en sanallakaan kiukutellut hänelle odotuksen ajasta ja epätietoisuudesta. Sitä saa, mitä tilaa.

Seminaari alkoi linnan isännän tarjoamalla tervetulomaljalla kirjastossa, jonka seiniä peittivät keskiaikaiset gobeliinit ja takassa räiskyi elävä tuli.  Omistaja kertoi sukulinnansa historiallisia taustoja. Monet kouluajoilta tutut sukunimet vilahtivat hänen puheessaan. Päätin välittömästi kotiin palattuani perehtyä paremmin Skotlannin historiaan. Tunsin olevani sen velkaa ihanalle ympäristölle, johon olin päässyt vieraaksi.

Meitä osallistujia oli noin kaksikymmentä; luettelon mukaan tasaisesti eri puolilta Eurooppaa; ei ketään Pohjoismaista, mikä toi helpotusta mieleeni. Sain lisää vapausasteita. Ei tarvinnut lymyillä tai vältellä muita osallistujia. Olin miettinyt valmiiksi toimintatapani tilanteessa, että paikalla olisi muita suomalaisia tai yrityksemme liikekumppaneita. Sain harjoitella niitä riittävästi  myöhemmin. Nyt oli vapautta hengittää ja nauttia yhdessäolosta estoitta.

 Seminaarin työskentely tapahtui pienryhmissä ja valitsimme Hermanin kanssa yhteisesti aiheeksemme Miten palkitsemisella voi tukea yrityksen globaalia kehitystä? Sangen kaukainen aihe omalle yrityskauppataustalleni, mutta pidin teoretisoinnista ja uusista ajatuskuluista. Yhteisellä pienryhmävalinnalla ajattelimme saavamme eniten aikaa toisillemme.

Ryhmämme oli innostunut tehtävästään. Osallistujat olivat aktiivisia. Kävimme pitkiä keskusteluja kirjaston nahkatuoleissa yömyöhään. Nautin tästä älyllisestä ilotulituksesta, vaikka se söi meiltä yhteistä aikaa toisiltamme. Päädyimme yöksi Hermanin huoneeseen.  Hän halusi selvästi olla oman puhelimensa tavoitettavissa. 

Matin kohdalla minulla ei ollut huolta, että hän soittaisi ja yrittäisi tavoittaa.

- Ulkomaan puheluiden hinnat ovat operaattorien monopoli, ei niitä kannata puhua. Se vain rikastuttaa tehottomien lihavien yritysten johdon bonuksia, olivat Matin lakonisia toteamuksia.

Emme olleet puhuneet perheistämme, emmekä myöhemminkään ottaneet asiaa esille. Halusin uskoa, että Herman oli arjessa kunnollinen perheenisä. Vaimonsa ja mahdolliset lapsensa hän halusi pitää täysin omana tietonaan. Mielestäni niin oli hyvä. Keskinäinen perhe- asioiden tirkistely tai vertailu olisi tehnyt suhteestamme laadullisesti samean. Suhteeseen kuuluimme vain me kaksi, ei ketään muita.      

Herman oli  varautunut olemaan työmatkalla koko viikonvaihteen kuten minäkin. Hän oli varannut meille hotellihuoneen Edinburghin keskustasta. Muistan edelleen tummansavuiset vastapäisen talon synkät seinät vanhankaupungin eräältä aukiolta.

Kirjoittautumisen yhteydessä olin luonnollisesti Hermanin vaimo. Tunsin olevani selityksen velkaa ovimiehille, siivoojille ja huonepalvelijoille. Uskoin jokaisen vastaantulijan näkevän asian todellisen laidan; rakastavaisten salainen tapaaminen. Tunsin itseni parikymppiseksi naikkoseksi.

Herman halusi käydä läheisyydessä sijaitsevassa Rosslynin kylässä. Hän kysyi ensin mielipidettäni, haluanko että aikamme kuluu hänen projektinsa puitteissa. Kotiinpäin hän oli ehkä kertonut tarvitsevansa lisäaikaa kirjan aineiston keruuta varten. Myöhemmin samainen Rosslyn opittiin tuntemaan kloonatusta Dolly-lampaastaan.

Tuolloin kylän nimi oli minulle täysin vieras. Rosslynin ulkopuolella oli harmaa keskiaikaiselta näyttävä kivikirkko. Rakennus ei varsinaisesti ollut kristillinen kirkko, vaan yksityisellä maalla oleva Unescon suojelukohde - 1400-luvulta peräisin oleva temppeli. Herman halusi  ottaa siitä muutaman valokuvan kirjaansa varten.                  

Olin harrastanut valokuvausta koko ikäni ja innostuin näyttämään  Hermanille kuvaustaitojani. Etenkin temppelin toista isoa pylvästä jouduin kuvaamaan monesta tasosta saadakseni sen kohokuviot erottumaan kunnolla. Mitään niin kaunista ja taitavaa kivityötä en ollut koskaan nähnyt.

Herman kertoi   tietojaan tästä tuosta kummallisesta rakennuksesta, jonka alkuperäinen tarkoitus ei ole varmuudella tiedossa. Ainakaan se ei ole kirkko, pikemminkin pakanallinen temppeli, joka oli oletettavasti rakennettu Jerusalemin Salomonin temppelin piirustusten mukaisesti. Rosslynin rakennuttajan esi-isän tiedettiin olleen temppeliritareita.

 Yleisin selitys sen olemassaololle oli piilopaikka aarteelle, kuten Graalin maljalle,  vanhoille papereille tai jopa Maria Magdalenan ruumiille. Selviä tosiasioita asian luonteesta ei Hermanin mukaan ollut tiedossa. Ainoastaan tiedetään, että temppelin alla on suuri maanalainen tila, jonne ei ole sisäänkäyntiä.               

Pysyimme loppuajan hotellihuoneessamme. Laskin koko ajan mielessäni tunteja eroon. Kiduttavinta yhdessäolossamme oli jatkuva tietoisuus eron lähestymisestä. Näkymätön tiimalasi juoksi koko ajan, eikä sen kulku ollut hidastettavissa. Herman tuntui minua paremmin sopeutuneen elämään tässä ja nyt; olevan koko ajan täysillä läsnä ajattomasti, ilman eilistä tai huomista.

Jos hän makaisi tässä lattialla, niin Hermanilla olisi varastossa hyödyllinen ajatushanke, johon hän heittäytyisi ajattelematta sen kummemmin, miten hänen tulevaisuudessa kävisi. Ainoa varma on nykyisyys. Miksi miettiä todennäköisyyksiä, kun mahdottomin voi tapahtua.

Erosimme lentokentällä sopimatta   seuraavaa tapaamista. Herman ei ottanut asiaa puheeksi ja ajattelin, että tähän on tyytyminen. Tämän epävarmuuden kutsuin aikatauluilla ja suunnitelmilla lastattuun elämääni.

Vähitellen yhteydenpitomme muodot vakiintuivat. Emme soitelleet, emmekä kirjoitelleet. Kyse oli aina ammatillisesta asiayhteydestä, jonka yhteyteen järjestyi tapaaminen. Monia kokouksia Lontoossa, seminaareja Roomassa, Berliinissä ja Yhdysvalloissa. Koskaan emme lähestyneet maantieteellisesti Suomea tai Belgiaa. Tiesin Hermanin käyneen Helsingissä neuvotteluissa, mutta silloin hän ei ottanut yhteyttä.

Hakeuduin yhä enemmän konsernimme kansainvälisiin tehtäviin, hallitusjäsenyyksiin ja sisäisiin työryhmiin. Silloin kun tiesin, ettei asiayhteys sopinut Hermanille, pyysin Mattia usein mukaani seurakseni. Hänellä oli liikkeessä hyvä luottohenkilö, joka mielellään hoiti yritystä väliaikoina.

Matti alkoi harrastaa ulkomailla alansa tapaamisia, kellomuseoita ja antiikkiliikkeitä. Hän ryhtyi myös tuomaan kalliita antiikkikelloja Suomeen sovituille asiakkaille. Olin välillä myös Matin puolison roolissa hänen tapaamistensa yhteydessä. Oma kontaktipintani laajeni. Matin itseluottamus kasvoi. Hän kiinnostui opiskelemaan liike-englantia ja ranskaa.

Tuntui että suhteeni Hermaniin kansainvälisti avioliittoni. Yhteinen ajankäyttö Matin kanssa monipuolistui ja parani. Elimme yhdessäolomme aktiivisinta aikaa. Oliko Hermanin perheessä sama tilanne?

Pidimme koko ajan suhteemme alkuperäisen sopimuksen mukaan salassa. Kukaan muu ei   käsittääkseni ollut yhdessäolostamme selvillä. Yhtään johtolankaa emme jättäneet. Juhanan vainoharhaisten kokemusten opettamana osasin tarkoin välttää kaikkia syntyviä todisteita. En tallettanut ohjelmia tai lippuja muistoksi tilaisuuksista. Meillä ei ollut toisistamme mitään näyttöä kenenkään löydettävissä.                     

Viisi vuotta kului kuin siivillä. Elämässäni oli jatkuvasti menossa mielenkiintoisia asioita sekä työssä että yksityiselämässä.  Koko vuosien ajan näivettynyt tunne-elämä  oli herännyt eloon.

Suhde Hermaniin oli parantanut suhteeni Mattiin.  Avioliittomme sujui tasaisesti, luultavasti myös siksi, etten asettanut  Matille niin kovia odotuksia kuin aiemmin. Hän vaikutti suorastaan helpottuneelta. Matti varmaan uskoi minun rauhoittuneen ylikierroksista, kuten hän kutsui yrityksiäni vaihtaa ajatuksia hänen kanssaan.

Uskaltauduimme Hermanin kanssa ottamaan parin viikon pituisen yhteisen loman. Se vaati molemmilta paljon perusteluja ja valmistelua. Onneksi yrityksellämme oli Ranskassa tytäryhtiöitä ja vireillä olevia projekteja ja sain niistä itselleni hyvän syyn pitkään työmatkaan.

Hermanin  seuraavan kirjan aihepiiri koski kataarien historiaa. Aikaisemman tutkimuksensa yhteydessä hän oli havainnut temppeliritareilla ja kataareilla olevan yhteyksiä, joista ei paljoa tiedetty. Historiassa nimetyt ritarit olivat useimmat peräisin kataarikodeista.                 

Oma kouluaikani oli niputtanut kataarit kerettiläisiksi, joita poltettiin keskiajalla rovioilla katolisen kirkon halutessa pitää uskonsa puhtaana. Kataarit olivat viime vuosituhannen alussa levittäytyneet laajalle, mutta erityisesti eteläiseen Ranskaan. Heidän maailmankuvansa ei sopinut yhteen katolisen kirkon dogmien kanssa ja kirkko käynnisti sotaisan ristiretken heitä vastaan.

Kataarit olivat nykytermein pasifisteja, eivätkä he ryhtyneet aseelliseen vastarintaan. Kirkon sotajoukot polttivat heitä joukoittain kuoliaaksi. Kun Herman kertoi minulle lomamme aikana heidän uskostaan ja tavoistaan, huomasin ne itselleni läheisiksi. Puhuimme olevamme nykyajan kataareja, jotka olivat ottaneet tehtäväkseen palauttaa näiden kunnian. Olin työssä myös itse osallinen ottamalla kuvat kirjaan; tosin ne aikanaan tulivat julkisuuteen Hermanin nimissä.                      

Asuimme vanhalla kataarialueella, jota oli kutsuttu Languedociksi, Okinmaaksi. Alue on eteläisintä Ranskaa, jonka Pyreneitten vuoret erottavat Espanjasta.  Vuokra-asuntomme sijaitsi Carcassonnessa, sen vanhan osan muurien sisäpuolella yksityiskodissa.

Ajoimme vuokra-autolla Pyreneitten vuorien katveessa olevia pikkukyliä ja kaupunkeja. Albi, Gislar, Bèziers, Rennes, monia itselleni tuntemattomia pikkukaupunkeja ja kyliä. Nimet vaihtuivat päivittäin; kirkkoja, vanhoja linnojen raunioita, hautausmaita, kirjastoja. Kirkkoja, joissa oli Maria Magdalenan patsaita ja kuvia. Olimme löytöretkeilijöitä tuntemattomalla kartalla, josta keräsimme sattumalta vastaantulevia palasia. Hermanin tehtävä oli muodostaa niistä kokonaisuutta.  Lähes tuhat vuotta erotti meidät kataareista, joista viimeiset virallisesti poltettiin 1200-luvulla.

Vietimme  illat majapaikassamme nauttien paikallisen ravintolan erinomaisista maalaisruuista. Ankanrintaa, lammasta ja erilaisia muhennoksia, jotka hyvien Okinmaan punaviinien kanssa hivelivät makuhermoja. Ympärillä kohosivat jyhkeät vuoret. Tuuli puhalteli laaksoissa. Carcassonnen vanhat rakennukset siivittivät ajatuksemme yhteisille historian kujille.

Kehittelimme kataarien historiaa. Huomasimme teorian rakentelun sujuvan yhdessä helposti. Loogisesta ajatusmallistani oli Hermanille hyötyä. Osasin kyseenalaistaa, etsiä aukkokohtia ja tehdä synteesin hajanaisista palasista.

Kudoimme vapaa-aikanamme yhteistä tarinaa tulevaisuudestamme. Siitä, mikä jäi elämättä tällä kertaa, mutta jonka joskus sielumme toteuttaisivat. Päätimme, että ajattelemalla yksityiskohdat valmiiksi, energia on olemassa ja hakeutuu joskus tähän todellisuuteen.  

Asuisimme tällä alueella. Talomme olisi vuoren rinteellä, josta näkyi yli laakson pikkukylien, kirkontornien ja linnan raunioiden. Makuuhuoneen ikkunan pitsiset valkoiset verhot heiluisivat tuulen vireessä herätessämme. Koiramme haukahtelisi pihalla. Taloudenhoitaja pikkuisessa valkoisessa essussaan toisi aamiaistarjottimen sänkyymme kukkojen laulaessa ulkovajassa. 

Vuorotellen sisustimme talon huoneita. Suunnittelimme kirjaston sen lukuisine teoksineen ja kuvakudoksineen. Luettelimme kirjoja, joita vuosien saatossa olisi kertynyt hyllyymme. Kirjailijoiden joukossa oli paljon yhteisiä nimiä. Joyce, Eco, Camus, Lessing ja Hesse muodostivat kirjahyllyjemme keskeisen ytimen. Kerroimme tiivistelmiä itsellemme rakkaista kirjoista, joista toinen ei ollut koskaan kuullut. Kerroin iltasatuna jatkotarinaa Kiven teksteistä. Kalevalan perusteemat yritin kääntää englanniksi.  

Olohuoneemme takkaa vastapäätä olevalla seinällä roikkuisi  kuvakudos  neidosta ja valkoisesta yksisarvisesta hevosesta; myyttinen kuva satojen vuosien takaa, jonka näimme erään paikallisen  antiikkiliikkeen ikkunassa. Ostin kuvakudoksen myöhemmin itselleni ja se on vieläkin asuntoni seinällä. Kuvan kerrotaan esittävän Magdalan Mariaa ja Jeesusta, jota on turvallisuussyistä symboloitu yksisarvisella hevosella.

Piirsimme mielessämme  huonekalujen muodot ja värit, verhot, portaikot ja takan reunuksen pikkutavarat. Lukuisat eriväriset lasiset paperipainot, joita kumpikin oli toisistaan tietämättä kerännyt, löysivät paikan portaikkoa kiertävältä seinähyllyltä.  Keittiö sai sopivan pöytäjärjestyksen, astiastojen väriskaalat ja kupariset keittovälineet.

Kävimme läpi musiikkivarastoamme. Luettelimme säveltäjiä ja esittäjiä, jotka olivat tuoneet elämäämme henkistä voimaa. Mozart oli kummallekin rakas, samoin Mahlerin mahtipontiset sinfoniat sekä keskiaikainen Stabat Mater. Viimeisenä iltanamme annoimme  Requiemin sävelten kiiriä avointen ikkunoiden kautta myös lähiseudun kuultaviksi. Uskottelimme  sointujen ulottuvan myös kataarien korviin läpi aikahorisontin.

Puhuimme musiikin värähtelystä, sävelaskelista ja arvoituksellisuudesta. Onko koko universumin aine samankaltaista värähtelyä, josta korvamme kuulevat vain kapean osuuden? Olemmeko mekin osa tätä sfäärien sinfoniaa? Miten oli oman sointumme laita? Kirkastuiko se elämän mukana, soimmeko puhtaammin vai riitasointuisemmin? Olimmeko vain pieniä fragmentteja mahtavasta kosmisesta pauhusta? 

Viikon aikana saimme talon sisustuksen valmiiksi. Jokainen yksityiskohta kynttilöineen oli paikallaan. Pidimme lopuksi tupaantuliaiset - itsellemme. Juhlistimme yhteistä ajatuskotiamme kuohuviinillä ja hanhenmaksalla.

Mietimme, keitä vieraita kutsuisimme juhlaamme.  Ravintolan omistajapari, läheinen lihakauppias,  paikallinen taksin kuljettaja sekä viinitarhuri kohottivat mielikuvitusmaljan onneksemme. Nostimme Hermanin kanssa oikean maljan paikan hengelle, kaikille, jotka historian aikana  olivat asustaneet tuolla alueella: kataarit, linnanherrat, ratsumiehet, munkit ja polttorovioiden uhrit.   

Nyt huomaan koko tilanteen olleen kuin Billie Holidayn laulu ensimmäisenä iltanamme Lontoossa: The Man I love; He build a little home,  ment for two...

 Johdatuksen tunne saa kylmät väreet edelleen kulkemaan selkäpiissäni. En ole siis täysin halvaantunut tunnottomaksi.   Samat väristykset toistuivat usein ollessani yhdessä Hermanin kanssa tai ollessani yksin häntä ajatellen.  Ymmärsin Hermanin tunteneen samoin ja hän kuvasi meidän  olevan kuin puoli vuosisataa naimisissa ollut aviopari, joka ei enää tarvitse sanoja keskenään.

Billien levy oli minulle keino siirtää Herman kanssani samaan tila - avaruuteen. Pistin levyn soimaan tuntiessani kaipausta tai ikävää. Sama levy on edelleen valmiina levysoittimessani lähes neljännesvuosisadan kuluttua ajastani Hermanin kanssa. Jos pystyisin, pistäisin sen  soimaan.  Se sopisi saattomusiikiksi minulle paremmin kuin kirkolliset vastineensa.

Mieleenpainuvin lomakokemus oli retkemme Montse`gurin linnan raunioille. Linna sijaitsee korkealla vuoren huipulla paikassa, jota oli kataarien aikana ollut erittäin hyvä puolustaa. Rinteet ovat liian jyrkkiä lähestyvien joukkojen äkkinäiselle rynnäkölle. Vuoren antaman turvan pystyi  rikkomaan vain pitkäaikaisella piirityksellä.

Ajomatkamme kulki kiemuraisten pikkuteiden myötä välillä korkealla vuoristossa ja välillä laaksoissa kyyhöttävien pikkukylien kautta. Kiipesimme vuorelle pientä heinikkoista polkua, joka oli syntynyt vuosien saatossa lukuisten vierailijoiden toimesta. Linnan kivinen raunio osoitti   selkeästi sen ulottuvuudet: sisäpihan, muurit ja huonetilat.    

Päivä oli kolean pilvinen ja tuuli vinkui raunioilla. Ymmärsin, että etelässä voi olla myös kylmää ja hyytävää. Pyreneitten tuulet toivat mukanaan kasvoillemme lumen huurut. Olimme kahdestaan koko alueella. Ympärillämme näkyi vuoria ja laaksoja metsäisine rinteineen. Vuoren juurella sumun läpi näkyi pieni asuttu kylä, varmaan samankaltainen kuin aikoinaan kataarien eläessä. Talojen savupiipuista kohosi ohuita savujuovia kohti laakson rinteitä.

Herman kertoi harvakseltaan kataarien viimeisen suuren tuhoamisen tapahtuneen juuri täällä. Kirkon joukkojen hyökkäys oli kestänyt kymmenen kuukautta, mutta lopulta piirittäjät olivat saaneet linnan haltuunsa. He olivat antaneet siellä oleville ihmisille  mahdollisuuden luopua uskostaan tai tulla poltetuiksi. Yli kaksisataa heistä valitsi tulla poltetuksi vuoren juurella olevalla pelolla. Useimpien kerrottiin heittäytyneen laulaen liekkeihin.

Istuin  Hermanin syleilyssä nojaten hänen rintaansa. Kyyneleet  juoksivat poskiani pitkin kuunnellessani vuoren kukistumisen tarinaa. Herman yritti suudella ne pois, mutta kaikkia hän ei ehtinyt millään tavoittamaan. Kuulin tuulen ujelluksessa kataarien etäisen laulun.   

Paikan hengen mukaisesti puhuimme poikkeuksellisesti kuolemastamme, kuinka tuhkamme joskus hakeutuu yhteen joko tuulen, lintujen tai meren saattelemana. Henkemme kohtaavat toisensa oikeassa muodossaan. Ja jos sielunvaellusta on, niin sen varalta sovimme seuraavan elämän kuuluvan meidän yhteiselle liitollemme.

Herman muisteli buddhalaisia säkeitä omasta matkalukemisestaan. Olin ennenkin huomannut hänen lukevan itämaisia uskonnollisia kirjoituksia:                             

Niin kauan kuin universumi on olemassa,

niin kauan kuin tuntevia olentoja on olemassa,

me olemme olemassa...      

Sovimme elävämme kumpikin omalla tahollamme mahdollisimman suuressa määrin   kataarien tapaan.  Hankin heihin liittyvää kirjallisuutta, mietin miten he eläisivät nykyaikana ja yritin itse elää samojen periaatteiden mukaisesti. Tietysti monet tuhannen vuoden takaa olevat uskomukset eivät kaikilta osiltaan olleet kestäneet ajan muutoksia, mutta perusperiaatteet tuntuivat hyviltä.

Kataarit olivat maailmassa tehdäkseen hyvää. Ihmisen elämän tarkoitus oli tukea ja auttaa muita. Se tapahtui tasavertaisesti kanssaihmisten kesken olemalla hyvä lähimmäinen. He elivät yhteisöllistä elämää ilman ulkoisia auktoriteetteja. Heidän jumalasuhteensa oli henkilökohtainen ja sisäiseen kokemukseen pohjautuva. He uskoivat maanpäällisen elämän olevan hyvän ja pahan taistelukenttää, josta oli helpotus kuoleman kautta palata varsinaiseen kotiin.  Siksi heidän oli helppoa laulaen heittäytyä liekkeihin.

Itselleni oli tärkeätä, että kataarit noudattivat kaikessa toiminnassaan tasavertaisuutta miesten ja naisten välillä.   Olin löytänyt vastauksen omille epäilyilleni uskontojen kehityksen suhteen. Naiset olivat historian aikana olleet myös aktiivisia yhteisön toimijoita.  En enää  ihmetellyt, että katolinen kirkko halusi niin kiihkeästi päästä heistä eroon.                      

Ranskan lomaviikot tuntuivat varsinaista kestoaan pitemmiltä. Yhdessäolon intensiivisyys piti meidät elämässä kiinni joka hetki. Nukuimme vähän. Loppuelämä olisi nukkumista varten. Puhuimme viikkojen sisältäneen enemmän tunnetta ja kokemusta kuin keskimääräinen elämänpituinen avioliitto.

Tällä kertaa eromme oli  minulle  vaikein kaikista. Olimme pitäneet käytäntönä ensimmäisen tapaamisen kevyttä hyvästelyä; ei kyyneliä, ei dramatiikkaa, vain suudelma poskelle, pieni silitys ja ylväs astelu pois taakse katsomatta. Nyt itkeskelin salaa viimeisen yhteisen yömme. En ymmärtänyt, mikä minut poikkeuksellisesti herkisti.

Lentokentän passitarkastuksen kohdalla käännyin katsomaan Hermanin perään. Seurasin silmilläni hänen solakkaa olemustaan, joka ruskeissa samettihousuissaan pitkä lämmin kaulahuivi kaulassa kiiruhti omalle lennolleen; siinä viimeinen kuva Hermanista - poisetenevä ryhdikäs selkä.

Muistan selvästi paluuni kotiin.  Tapasin Matin lentokentän vastaanottohallissa. Mieleni teki kääntyä välittömästi takaisin ja ottaa lento minne tahansa. Matti oli onneksi tavalliseen karuun tapaansa oma itsensä. Hän ei näyttänyt huomaavan hämmennystäni, otti kädestäni matkalaukkuni ja komensi, - nopeasti autolle, mittari on jo punaisella. Saan tässä vielä sakkolapun takiasi. 

Lomastani hän ei halunnut tietää mitään, niin kuin ei koskaan aikaisemmin tai myöhemmin. Matin oma käyttäytyminen teki minulle helpoksi huonon omantunnon kantamisen. Ei ollut tarpeen valehdella tai keksiä selityksiä.

Parin kuukauden kuluttua paluustani jouduin elämäni tiukimpaan tilanteeseen. Gynekologini tekemän vuositarkastuksen yhteydessä kuulin olevani raskaana. Ehkäisyni oli jossain vaiheessa siis pettänyt.  En ollut osannut odottaa  tämänkaltaista uutista. Ikäni puolesta olin jo ylittänyt keski-iän, pikemminkin olisin sopinut isoäidiksi.   

Olin lääkäristä lähdettyäni hämmentynyt ja poissa tolaltani. En tuntenut yllätyksestä iloa vaan surua. Palasin työpaikalleni. Istuin ja yritin rauhoittua. Lapsen isästä en voinut olla täysin varma. Hoin vain mielessäni, ettei näin pitänyt tapahtua, tämä oli väärin, olosuhteet olivat mahdottomat.

Mietin vaihtoehtoja ja yritin ajatella kirkkaasti. Hermanin suhteen asia oli selvä. Tilanne oli ajautunut alkuperäisen sopimuksen ulkopuolelle. Sisäisesti olin varma, että lapsi oli saanut alkunsa Montségurin linnan raunioiden sisällä, jossa odotimme pitkään toisiamme lämmittäen tuulen helpottumista alas laskeutumista varten.

Paikka, missä olimme puhuneet tuhkahitustemme yhtymisestä oli tuottanut elävien solujen yhtymisen. Kuolemasta oli kuoriutunut elämä.   

Entäpä Matti? Jos kertoisin odottavani lasta, hän kohauttaisi hämmentyneenä olkapäitään ja livahtaisi silmiin katsomatta pois paikalta. Näin luultavasti kävisi myös lapsen elämän suhteen. Matti katsoisi sivusta ja vetäytyisi tiukemmin omaan erakkoelämäänsä. Tosin en varmuudella voinut tietää hänen reagointitapaansa. Matissahan saattoi asua hieno isähahmo, joka odotti vain heräämisen mahdollisuutta.

Nyt, kun vuosien kerryttämää viisautta on uskoakseni enemmän, ymmärrän, että en kohdellut Mattia tuossa tilanteessa reilusti. En uskonut häntä lapsen isäksi, joten pohdinta on lähinnä teoreettinen. Silloin en olisi voinut synnyttää toisen miehen lasta Matin nimiin, nyt ihmettelen, miksi en.

Kuvittelin yksinhuoltajan elämää lapseni kanssa. Se oli realistisin ratkaisu. Selviäisin kyllä. Minulla oli onneksi hyvä työpaikka ja siihen kuuluvat työsuhde-edut.  Asunto oli minun, Matti joutuisi muuttamaan takaisin omaan vuokrattuun kaksioonsa.

Oli yksi ongelma, joka mielessäni kasvoi isoksi esteeksi.  Mahdollinen lapseni ei saisi koskaan tietää isästään. Äitinä en voinut ajatella esittäväni  hänelle läpileikkausta eri isävaihtoehdoista. Mahdoton lahja äidiltä lapselle.

- Et edes tiedä isääni, kuulin lapseni tuskaiset sanat korvissani.

Olin syvästi pettynyt itseeni. Hyvistä tarpeista olin saanut aikaiseksi täydellisen sekamelskan. Minä, joka olin ollut koko elämäni katkera Aunelle tämän jätettyä minut yksin. Aune oli sentään tiennyt isäni nimen, ainakin uskon niin. Puhumatta asiasta kenenkään kanssa soitin seuraavana aamuna lääkärilleni ja sovin raskauden keskeytyksestä. Olin lain mukaan yli-ikäisenä siihen oikeutettu. Fyysisesti asia hoitui nopeasti. En ehtinyt puida vaihtoehtoja mielessäni. Tosin, mikäli olisin antanut itselleni aikaa, niin tulos olisi ehkä ollut erilainen. Taas kerran oli paras katsoa elämäänsä vain eteenpäin. Olin itse valinnut elää lapsettomana ja siitä en voisi vyöryttää vastuuta kenellekään muulle.                    

Syntynyt tukala tilanne sai minut arvioimaan uudelleen suhteeni Hermaniin.   Oli aika ottaa järki käteen ja luopua toisesta miehestä. Yhdessäolomme  tuotti nyt kuolemaa, ei elämää. Tunsin menettäneeni kataarien luottamuksen, ja uskoni oman elämäni arvoihin ja laatuihin.

Olin halunnut elämän, jossa valintojeni lähtökohta oli toteuttaa hyvyyttä lisääviä arvoja.   Elämäni tärkeimmässä  valinnassa koin lisääväni tuhoa, vieväni toivon ja tulevaisuuden maailmastani.        

Mietin pitkään, miten hoidan yhteydenottoni Hermaniin. Kirje ei ollut sopiva; se saattaisi joutua vääriin käsiin. En halunnut dramaattista viimeistä tapaamista. Se tekisi liian kipeää ja jättäisi pinnalle kielteiset muistot. Puhelu työpaikalle työasioissa oli mahdollinen, mutta suhteemme herkkyyteen ei sopinut ilmoitusluonteinen hyvästely. Mieluummin se tapahtuisi henkilökohtaisesti Lontoossa Sumujen sillalla, jota olimme ensimmäisen tapaamisemme yhteydessä terassilta katselleet.

Miten irtisanoa sopimus, jossa ei ollut varsinaista irtisanomispykälää? Ajattelin eri vaihtoehtoja.  Jokainen päivä pidensi Hermanin läsnäoloa elämässäni ja lykkäsi edessä odottavaa eron tuskaa.     Päätin olla tekemättä mitään; katsoa, mikä tulisi olemaan Hermanin seuraava yhteydenotto. Soveltaisin eroilmoituksen tilanteen mukaan. Antaisin  elämän ratkaista.

Hermanin yhteydenottoa ei koskaan tullut. Aikamme Ranskassa jäi viimeiseksi tapaamiseksemme. En koskaan saanut tietää, miksi? Oliko Hermanille tullut paineita suojella perhettään? Oliko joku hänen tuttunsa nähnyt meidät? Oliko hänelle sattunut jotain kohtalokasta? Mietin syitä, mutta itselläni ei ollut vastauksia.

Nyt vasta muistan Hermanin sanat vuorella. – Muista aina, että kaikki tämä on rakkautta, jopa pelkokin.

Ehkä Herman oli alkanut pelätä omalta osaltaan sopimuksen rikkoutumista. Hän oli ymmärtänyt tai tiennyt jo tuolloin, että kyse oli viimeisestä tapaamisesta ja oli järjestänyt koko pitkän loman vain sen tähden. Herman oli halunnut tiivistää koko elinikäisen avioliiton pariin viikkoon.

Vuoden kuluttua Ranskan lomasta näin sattumalta sveitsiläisessä kirjakaupassa Hermanin kirjoittaman kataarien historian. Sen kansikuvassa oli oma otokseni  Montségurin vuorelta.  Tunnistin muutkin omat valokuvani kirjan kuvien joukosta. Tekstistä löysin suoria lainauksia keskustelujemme tuloksista.

Lomamme oli siis ollut todellinen ja siitä oli syntynyt pysyvä todiste. Kirjallisuuden avulla Herman oli tehnyt suhteestamme omalla tavallaan ikuisen. Kirjan kuvat olivat Hermanin viimeinen lahja minulle. Viesti kiintymyksestä, muistutus ajattelusta ja yhteisistä sopimuksista.                     

Laskujeni mukaan olimme viettäneet yli kaksi kuukautta aikaa yhdessä noin viiden kalenterivuoden aikana, kuin kaksi kuukautta kestänyt avioliitto.  Herman oli elämäni suurin ilo ja suru. Hän pelasti elämäni ja otti sen pois. Herman suuteli pois näkymättömiin lapsuuden traumani ja Juhanan aiheuttamat henkiset haavat.

Hän vireytti suhteeni Mattiin. Kun kökötimme puhumattomina juhlapöydässä katsoen muiden ilonpitoa ja tanssia, minä liitelin mielessäni muiden joukossa Hermanin käsivarsilla. Kun kävelyretkillä näin Matin selän etenevän edessäni harppoen, niin Herman käveli rinnallani pitäen kädestä, auttaen reunusten yli ja silittäen poskea. Konserteissa en käynyt enää yksin, vaan Herman istui vieressäni, kertoi käsityksiään esityksestä ja kietoi minut paluumatkalla kainaloonsa. Hän todella oli luotettava ystävä, aina paikalla, kuten mielikuvitusystäväni Hilkka.  Jopa nyt voin  kokea Hermanin istuvan eteisen tuolilla minua katsoen ja kysyen - Mitä sinä siellä teet? Tämä on vain illuusiota. Olet näytellyt roolisi elämässä loppuun. Lähdetään kotiin. Sinä olet minun.

***

Kyyneleet tulvivat silmistäni. Tai ei voi puhua tulvasta, veden puute haittaa jo kyynelkanavien toimintaa. Elimistöni alkaa kuivua. Olisi vielä muistettavaa.

Kaulassani roikkuu edelleen Hermanin Lontoosta ostama viktoriaaninen riipus, jossa on lasin alla kuivattu sininen perhosen siipi; nyt jo lähes näkymättömiin haalistuneena kuten Herman elämässäni. Haluaisin ottaa sen käteeni, mutta en pysty liikuttamaan mitään osaa ruumiistani.

Pala Hermania puristettuna nyrkkiini voisi viimeisinä hetkinä lingota sieluni hänen suuntaansa. Hermanin jälkeen elin vielä neljännesvuosisadan, josta puolet Matin kanssa ja loppuosan yksin.

Ne olivat hyvin yksinäisiä ja elämättömiä vuosia. Niistä ei syntynyt mitään uutta elämääni. Jätin monet mahdollisuudet käyttämättä. En innostunut enää mistään. Tuhlasin tietoisesti loppuelämäni. Oikeastaan kuolin jo kauan sitten katsoessani Hermanin selkää lentokentällä ja lopullisesti herätessäni abortin nukutuksesta yksityissairaalan heräämössä.

Ainoa lapseni, miksi meille kävi niin.                                   

TUNTEMATON LAPSENI

Miten ajatella tuntematonta ihmisen ideaa? Uuden  ihmisen mahdollisuutta, jonka tapoin. Fyysinen olio, joka liikahteli leikkaussalin kaarimaljassa muiden jätteiden joukossa.  

Mitä tapahtui sielulle, joka yritti käyttää ruumistani kanavana tähän todellisuuteen tässä ajassa? Jäinkö hänelle velkaa ja miten se kuittautuu? 

Nyt huomaan tappaneeni sekä äitini että lapseni. Aunen jätin kuolemaan yksin sairaalaan ilman ravintoa, yrittämättä tehdä kaikkeani hänen sairautensa voittamiseksi. Syytin aina ajatuksissani Aunea huonoksi äidiksi, joka oli hylännyt minut. Asia oli itse asiassa päinvastoin. Aune piti minut ja antoi minulle elämäni, minä hylkäsin oman lapseni.   

 Mikä on ihmisen elämän merkitys ja kenelle? Kysymys, jota koko ihmissuvun olemassaolon ajan on pohdittu. Vastauksia ovat antaneet uskonnot ja filosofit; kaikki erilaisia. Viimeinen vastaus puuttuu edelleen - piiloutuu kuoleman taakse.

Lapseni elämää koskeva valinta oli joka tapauksessa elämäni tärkein.   Kataarina tein väärän ratkaisun ja näin petin myös Hermanin luottamuksen. Loppuelämäni olisi voinut olla täysin erilainen. Hengettömät vuodet Matin rinnalla olisivat korvautuneet  uusilla ihmisillä, kokemuksilla ja mahdollisuuksilla. Ne olisivat puolestaan luoneet omia vaihtoehtoisia tulevaisuuksia ja avauksia - uuden loppuelämän.  

Jälkikäteen en voi tietää, mitä menetin ja mille en antanut mahdollisuutta? Mitä ilman jäin?           

Epävarman tulevaisuuden sijaan valitsin tutun ja niukan. Sen tuloksena makaan nyt yksin tässä lattialla, ilman että minua kukaan kaipaa.  Itse maksan hinnan omista päätöksistäni. En usko syntiin, en anteeksiantoon, en käskyjen rikkomiseen yleisellä tasolla. Pikemmin vanha kansanviisaus Niin makaa kuin petaa  sopii ajatteluuni. Omasta peilistäni heijastui särö, joka vaikutti loppuelämääni.

Näin kerran erään ranskalaisen liikkeen ikkunassa pronssikehyksisen peilin, joka heijasti kehyksen osana olevan pitkätukkaisen naisen kuvaa. Peili, joka oli koko ajan käytössä, kuin Narkissos katsomassa omaa kuvaansa veden pinnasta. Siitä heijastui ihmisen pohjaton yksinäisyys suurten kysymysten äärellä.

Syyllisyys esti minua enää hakemasta uusia valintoja, uusia ihmissuhteita, uusia mahdollisuuksia. Jähmetyin oman peilini eteen ja sen myötä Matin todellisuuden kivikoville poluille. Sielun erämaahan, jota vain vanhojen muistojen elämänliekki lämmitti.  

Kävin Matin kuoleman jälkeen turistina   Auschwitzin keskitysleirillä Krakovan lähellä.  Arbeit macht frei. Ilma oli pimeä ja sateinen, sellainen kun paikan henkeen sopii. Jatkuvien junalastien tyhjennyspaikka, jossa lapset, vanhukset ja heikot sekä työkykyiset lajiteltiin tunnetuin seurauksin. Tunsin vatsaani kouristavan oman mahdollisen lapseni muiston. Olin itse pystynyt olemaan samanlainen ihmisten lajittelija kuin leirin vartijat.

Läheisessä kylässä näin pieniä, sieviä pihapiirejä, joissa ruusupensaat kukkivat ja  puutarhatontut seisoivat ojennuksessa porttien pielessä. Talon asukkaat saattoivat pihakeinussa istuessa  tarkastella peltoaukean laidalle museoituja parakkeja. Mahtoiko kahvi ja leivokset  maistua? Pystyykö ihminen sopeutumaan niin, että näkee  tai muistaa vain haluamansa?

Katselin parakkien hiuskasoja, silmälaseja, matkalaukkukekoja ja laveririvistöjä. Käytävien seinillä oli mustavalkoisia valokuvia parakkien asukkaista. Kuvat oli kaivettu esille arkistoista konkretisoimaan kävijöille tavaroiden takana olevien ihmisten olemassaoloa ja kohtaloita.

Halusin miettiä valokuvauksen harrastajana, millä tasolla mahtoi olla leirin valokuvaajan osaaminen. Oliko hän pyrkinyt jokaisessa otoksessa tekemään teknisesti parhaimpansa; miettinyt valaistusta, rajausta, valon suuntaa, kohteen erottumista; yrittäen samalla unohtaa kansanmurhan, mihin oli osallistumassa.

 Kertoisiko hän kuolinvuoteellaan, että elämä oli ollut hyvä? Kuvat olivat onnistuneet oivallisesti, kun ottaa huomioon kohteiden huonon kunnon ja olosuhteiden alkeellisuuden. Motivoivatko hänen esimiehensä kuvaajaa saavuttamaan parhaimpansa? Antoivatko he laatukriteereitä kuvauksen lopputuloksille? Montako kuvaa tunnissa oli synnyttävä?

Onko omassa työssäni mukana omatunto vai ei? Jätänkö sisäisen hyvän ja pahan erottavan ääneni kotiin lähtiessäni työhön? Tänään niin ja niin monta irtisanomista.  Korostanko tuotannollisia syitä vai tehtävien muuttumista? Miten erotan hyvän ja pahan?

Kiinnitin kuvariveissä huomioni hymyilevään keski-ikäiseen naiseen nimeltään Martha. Ikää hänellä oli ollut leirille tullessaan 46 vuotta, saman verran kuin itselläni siihen aikaan, kun päätin abortista. Martha oli ikäänsä vanhemman näköinen, mutta riskin työihmisen mallikuva. Vinolla harittavalla otsatukalla ja suurilla riippuvilla silmäluomilla varustettu pienisilmäinen nainen ei voinut odottaa miellyttävänsä miehiä kameran toisella puolella. Siihen ei hymy olisi auttanut.

 Martha oli ollut alkulajittelussa onnekas. Hän pääsi työkykyisten joukkoon joutumatta suoraan kaasukammioon. Oliko siinä syy, että hän valokuvassa yritti hymyillä - helpotuksesta? Puolalaisena maalaisnaisena hän saattoi olla elämänsä ensimmäisessä valokuvassa. Ehkä hetki oli hänelle outo ja juhlava samaan aikaan, olla keskipisteenä parrasvaloissa ensimmäistä kertaa elämässään. Miksi hän yritti miellyttää kuvaajiaan? Vai hymyilikö hän itselleen kuin ranskalainen peili?  Mona Lisan hymy  odotti selitystään.                

Uskoin löytäneeni selityksen edeltävästä valokuvasta. Anna, 15 vuotta, kaunis, suurisilmäinen herkkäkasvoinen juuri naiseksi muuttuva tyttönen. Sama sukunimi ja kotipaikka kuin Marthalla. Uskottavasti hänen lapsensa, äiti ja tytär odottaen peräkkäin kuvausjonossa viirullisissa vaatteissaan.

Martha on yrittänyt kiinnittää vartijoiden huomion itseensä pois Annasta, kuin lintuemo, joka ontuen yrittää houkutella saalistajan  pois poikastensa luota. Seisoin pitkään tarkastellen kuvia kuin löytääkseni vihjeen outoon hymyyn synkässä ympäristössä. Kuvat olivat haalistuneet ja peitelasi oli paikoitellen likainen.

Oliko Marthan yrityksellä ollut mitään vaikutusta? Asiaan ei tietystikään ollut löydettävissä selitystä. Anna kuoli neljän kuukauden kuluttua leirille tulostaan. Montako vanginvartijaa, sotilasta ja luottovankia oli ehtinyt tunkeutua hänen sisäänsä ja  rynkyttää hauraat luut ja lihakset helliksi?  Oliko heistä kukaan silittänyt Annan poskea, tiedostanut kyseessä olevan lapsen, tuntenut sympatiaa, tuonut ruokaa Marthan hymyn seurauksena?

Äiti Martha jaksoi hengissä kolme kuukautta kauemmin. Tiesikö hän, että tytär oli kuollut? Oliko Anna heitetty takaisin parakin lattialle viimeisiksi elinpäivikseen loppuun käytettynä? Oliko äiti ehtinyt pitää lastaan  sylissään, keinuttaa uneen ja silittää pois kaiken pahan, keskittyen katsomaan kuolevan Annan kauniita kasvoja uskaltamatta tarkistaa alavartalon tilaa? Vai olivatko Annan viimeiset henkäykset olleet miehen jalkojen alla, muiden äänien huutaessa kannustushuutoja? Katsotaan, paljonko jutkuhutsu kestää!              

Marthan hymy jäi muistuttamaan minua  äidin ja lapsen suhteesta. Kaiken se kestää, kaiken se kärsii...

Olisiko Aune kiskonut Väiskin yltäni, jos olisi tullut yllättäen paikalle; kiskonut ja repinyt vaatteista ja hiuksista saadakseen Väiskin eroon minusta,  jättänyt miehensä takiani? Vai olisiko hän kiireesti sulkenut oven ja vetäytynyt odottamaan parempaa sisääntulohetkeä?

Kaikissa meissä asuu mahdollisuus hyvään ja pahaan. Kumman tien Aune olisi valinnut? Aune, joka oli ollut vain Annan ikäinen, kun oli aloittanut minun odottamiseni. Mitä Mamma oikeasti tiesi? Ketä hän miellytti - Äijääkö? Merkillinen tämä äiti-tytärketju läpi maailman ajan.

Olin kieltänyt itseltäni mahdollisuuden kokea äiti- lapsisuhdetta. Lapsi, joka sai alkunsa kataarien maalla vanhempiensa täydellisen rakkauden tuloksena ei saanut omaa tilaisuuttaan. Valitsin toisin. Ihmisen valinnan vapaus. Tätäkö se on? 

Lapsella  olisi ollut rakastava äiti. Hermanilta vein häneltä mitään kysymättä mahdollisuuden olla isä. Entä jos hänellä ei elämässään ollut  lapsia? Ehkä hän oli toivonut lasta, mutta toive toteutui vain kerran kanssani. Mitä Herman olisi tehnyt? Kielsin hänen oikeutensa valita.

En saa koskaan tietää, mitä olisi tapahtunut, jos itse olisin menetellyt toisin. Tarkastelin olosuhteita vain omasta näkökulmastani.  Estin uuden ihmisen syntymän. Jätin maailman ilman sitä soluyhdistelmää, jonka Hermanin kanssa ylhäällä vuorella oli syntynyt.

Yksilö, jonka tehtävä jäi toteutumatta. Ehkä tuleva maailman huipputiedemies tai koskettava taiteilija. Vanginvartija tai uhri? Uusi Hitler tai uusi Vapahtaja?  Luultavammin vain eräs tavallinen ja kuitenkin itsessään arvokas ihmiskohtalo, joka ei pystynyt toteutumaan ansiostani.

Tuskin lopullisesti poistin mitään mahdollisuutta kokonaan ihmiskunnalta. Niin suuri ei yksilön vastuu ja taakka voi olla tässä maailmassa. Mutta ajallisesti ja paikallisesti siirsin joidenkin laatujen toteutumishetkeä hyvässä tai pahassa; siinä vastuuni lapseni suhteen.

Kun nyt ajattelen, niin sikiön nimeksi sopii muistoissani X. Onhan se vanha merkki kätketylle, tuntemattomaksi jäävälle. Samoin myös symboli sukupuolten välisestä harmoniasta sisältäen sekä feminiinisen että maskuliinisen aspektin elämässä.

Herman loi  elämääni harmoniaa, vaikka halusin hänen kauttaan lisää kaaosta. Saimme yhdessä soluistamme aikaiseksi fuusion, joka sisälsi kaikki mahdollisuudet.                

Syntymätön lapseni, jäit elämäni suurimmaksi arvoitukseksi. Miten Herman niin osuvasti sanoikaan: - pelkokin on rakkautta. Ehkä synnyn vielä uudestaan tekemään  toisenlaisen valinnan, tai kaikki tapahtui seurauksena  jostain tämän ajan ulkopuolella tekemästäni teosta.  Syyn ja seurauksen laki toteutti itseään minun sitä tiedostamatta.  Koskaan en voi tietää. 

Lastani olen ajatellut joka päivä. Sen kautta Herman on ollut läsnä elämässäni. Ja ikävä, kyyneleet, suru; vuosien vieriessä alati vahventuvina, tukahduttavina kuin musta ennenaikainen suruharso.

TYÖNI

Käytin merkittävän osan valveillaoloajastani työhön; budjetteihin, ennusteisiin, strategioihin ja  lukemattomiin kokouksiin. Tapasin erilaisia ihmisiä, joista useimmat jäivät hyvin lyhytaikaisiksi tuttavuuksiksi. Vain muutamasta syntyi pitempiaikaisia ystäviä.  Työlle annoin elämästäni  yli neljäkymmentä vuotta - täysimääräisesti tunteja laskematta. Työn ohessa suoritin muuta elämääni.

Työni takia luovuin monista kiinnostukseni kohteista; ei ollut aikaa, energiaa tai innostusta. Työ saattoi syödä mahdollisuuteni kunnollisiin avioliittoihin. Juhana ja Matti luultavasti kokivat jäävänsä työni varjoon ja heidän suhteensa minuun väljähtyi sen seurauksena - yksi selitys heikoille miessuhteilleni. Työasiat menivät jatkuvasti kotiasioiden edelle.

Nyt ajatellen useimmat tehtävät ja projektit olivat vaikutuksiltaan lyhytaikaisia riippumatta siitä, kuinka paljon olin niihin uhrannut taitojani. Yrityksiä myytiin ja ostettiin. Uudet omistajat lopettivat  toimintoja, joihin olin uhrannut runsaasti omaa intoa ja aikaa.  Työstä ei itselleni syntynyt mitään pysyvää ja arvokasta. Hyvä palkka mahdollisti tietysti monia hankintoja, mutta ne olisin saanut halutessani itselleni myös kotiäitinä. 

Eläkevuosina on helppo todeta, että elämässä ovat tärkeitä ihmiset, yhteiset kokemukset ja koetut tunteet, harvemmin tekemisen kohteena olevat asiat. 

Loppuaikoina tapahtui työelämässä paljon muutoksia, hyviä ja huonoja. Hierarkioiden merkityksen väheneminen ja yhteistyön korostuminen kuuluivat mielestäni hyviin. Turhauttavinta oli yksiviivainen omistaja-arvoon tuijottaminen  ja yksilöiden ahneus, joka tuotti löysiä optio-ohjelmia ylimmälle johdolle.  Tosin ehdin hyötyä niistä itse, joten pelkästä kateudesta en niitä tuomitse. Pyrkyryys, piittaamattomuus henkilöstöstä ja jatkuvat puheet läskin leikkaamisesta, kun oli tarpeen vähentää kuluja, saivat minut voimaan henkisesti pahoin viimeiset vuoteni.

Moraali ja arvot tuntuivat  olevan usealla johtajalla kadoksissa.  Yritysten vuosikertomukset olivat täynnä tekstejä, joissa korostettiin luottamusta, avoimuutta ja yksilön kunnioittamista. Samanaikaisesti ostettiin omia osakkeita optiovoittojen kasvattamiseksi, tingittiin pitkän tähtäimen kehityspanoksista ja laadittiin erilaisia henkilöstön vähentämissuunnitelmia. Kaksinaamaisuutta tai osaamattomuutta, en pohjimmiltaan tiedä. 

  Olin harkinnut johtamisaiheisen kirjan tekemistä, mutta tunsin olevani amatööri kaikenlaisten gurujen rinnalla.  Olisi ollut aivan liian yksinkertaista todeta, että johtamisessa on pohjimmiltaan kysymys terveen järjen asioista.

Johtajan tehtävänä on  pitää huolta, että toiminta on vähintään yhtä hyvää ja mieluummin parempaa kuin kilpailijoilla ja saada se aikaiseksi kohtuullisilla kustannuksilla sekä pitää asiat niin yksinkertaisina, että itse ymmärtää, missä kulloinkin mennään. Hyvä esimies huolehtii koko henkilöstöstä niin, että työnteko on jokaiselle palkitsevaa ja mielekästä; siinä oleellisin oman kokemukseni pohjalta.

Olimme Hermanin kanssa miettineet, minkälaisia toimintatapoja kataarit olisivat suosineet. Kouluissa oppilaat saisivat yhteiset oppimistavoitteet. Luokka huolehtisi kaikkien oppilaiden pärjäämisestä ja auttamisesta ja käyttäisi opettajia apuna omien tarpeidensa mukaan. Tällaisessa asuintalossa yhteinen työryhmä huolehtisi toisistaan. Kullakin olisi oma vastuunaapuri, joka varmistaisi tarvittaessa naapurinsa hyvinvoinnin.  En makaisi tässä lattialla vuorokautta kauempaa. Arki olisi täynnä aktiviteetteja.

 Platon oli aikanaan sitä mieltä, ettei kukaan voi saada palkkaa yli neljä kertaa enemmän kuin muut. Rajan ylittäminen   kyseenalaistasi hänen mukaansa yhteiskuntarauhan. Eräs nykyguru määritteli luvun kahdeksikymmeneksi eli pääjohtajan tai vastaavan vuosiansio ei voisi olla sitä enempää vähiten ansaitsevaan verrattuna.   Miten kummassa tämmöiset yksityiskohdat kohoavat nyt aivojeni syvyydestä?

 Länsimaissa oltiin kristittyjä teoriassa, mutta käytännössä lähimmäisenrakkaus toimi liian harvoin. Kansainvälinen omistus ei kunnioittanut kansallisia rajoja. Ahnas raha hakeutui lyhytaikaisten tuottojen perään olematta kiinnostunut yritysten toiminnan tai ihmisten kehittämisestä.

Kävin aikani puhumassa seminaareissa näistä globalisaation varjopuolista ja uskalsin epäillä suomalaisia liian sinisilmäisiksi ottaessaan avosylin, joskus jopa valtion avustamana vastaan näitä kansainvälisiä pääomia. Tunsin olevani huutavan ääni korvessa kertomassa ettei keisarilla ole vaatteita. Tuntui, ettei mielipiteeni aidosti kiinnostanut ketään ja aloin väistellä puhumiskutsuja. En halunnut leimautua pikantiksi toisinajattelijaksi, jonka haluttiin antavan vain väriä tilaisuuteen.

Jaksan toivoa, että tulevina vuosina johtotehtävissä toimivat naiset voivat tulla ulos kaapista tuoden aidosti esille omat näkemyksensä. Omana aikanani siihen ei ollut mahdollisuuksia, mikäli halusi olla mukana vaikuttamassa yrityksen asioihin. Oli laulettava miesten lauluja.                 

Työ vei elämäni ja antoi minulle paljon, mutta saattaisin valita painopisteet toisin, jos pystyisin palaamaan aikuisuuteni alkuvuosiin. Työ oli minulle isäntä, ei renki. 

***

Tajuntani on edelleen kirkas ja terävä, ainakin niin minusta itsestäni tuntuu. Ajatukset  suorastaan tulvivat esille aivojeni syvyyksistä ja kuljettavat minua omapäisesti omia polkujaan.

Fyysinen oloni on nyt parempi kuin ennen vai onko se olematon. Jospa olen vain ajatus en muuta.  Halusin viimeisinä hetkinäni, jos tähän kuolen, löytää elämäni tarkoituksen, punaisen langan, suorittamani elämän roolin -  järjen yksilölle nimeltä Orvokki Niemelä.

Muistojen virratessa tuntui hetkellisesti, että elämäni sirpaleet muodostivat kokonaisuuden, logiikan. Yksittäiset tapahtumat ja kohtalot nivoutuivat järkeväksi verkostoksi, joissa keskinäiset yhteydet määrittivät elämäni merkityksen. Olen  niin voipunut, etten tavoita valmiita kirkkaita ajatuksiani. Ne virtaavat liian nopeasti paeten yritystäni kiteyttää niitä näkemykseksi. Lähimuisti ei kestä enää edes ajatuksen pituutta. Mielenkiintoinen kokemus, unohtaa nopeammin kuin saada ajatusta tietoisuutensa.

Elämäni oli itselleni ainutkertainen. Oma ajatteluni  parani ja kypsyi kokemusteni ja ajan mukana. Tapahtumat eivät  olleetkaan irrallisia, vaan osia kokonaisuudesta. En  siirtänyt vastuuta elämästäni Aunelle tai lastenkodille, vaan opin ottamaan sen itselleni. Vuosien mukana opin katsomaan itseäni ulkopuolelta, olemaan jotain muutakin kuin pelkkä ruumis ja mieli; Orvokin tarkkailija ja ymmärtäjä - paras ystävä.

Jos elämä on kertakäyttöhyödyke, niin sitä suuremmalla vastuulla olen Orvokin roolin tehnyt.   Sielunvaellukseen uskoessa voin antaa itselleni joustoa,  versioida elämäni uudestaan kehittyen kerta kerralta paremmaksi.   Itselleni on pohjimmiltaan sama, kummasta tulkinnasta on lopulta kysymys tai sitten kokonaan jostain muusta.

Läheiset ihmissuhteet muuttivat minua eniten. Mitä vaikeampaa oli, sen enemmän tapahtui minussa kehitystä. Tästä näkökulmasta voin olla kiitollinen niin Juhanalle kuin Matille. Minussa oli syntyessä kasvun varaa runsaasti ja se tarvitsi kovat vastineet. Kärsimys oli paras opettaja. Herman ei saanut sisäistä kasvua aikaan. Hän antoi levon, hengähdystauon, luottamuksen, joiden varassa saatoin kellua sielujen yhteisessä meressä. Herman antoi näkökulman ulos. Aina voi oppia, aina kannattaa etsiä muiden kokemuksia, aina on jotain uutta löydettävää.

En voi tietää, miten Juhana, Matti tai Herman vastaisivat, mitä he saivat minulta. Jokainen haastaa toisen ihmisen omasta todellisuudestaan käsin ja useimmiten emme paljoa ymmärrä itse kunkin maailmasta. Annoin jotain, mikä ei koskaan juolahtanut mieleeni. Kasvatin Matin kärsivällisyyttä spontaaneja tilanteita kohtaan, paransin Juhanin luottamusta itseensä, annoin Hermanille hellyyttä, jota hän ei muilta saanut kokea. Vain he itse sen tietävät.

Eniten ehkä olin hyödyksi muille ihmisille. Kiinalaiselle kummitytölleni, josta myötävaikutuksellani tuli opettaja sen sijaan, että hän olisi lukutaidottomana kyykkinyt elämänsä ajan riisipellolla. Ystävättärelleni, joka ohitti avullani masennuksensa ja palasi elämään. Monille nuorille naisille, joita mentoroin työelämässä menestymään elämässään. Naapuriperheelle, joka selvisi taloudellisilla neuvoillani konkurssistaan kohtuudella. Eräälle kieltenopettajalle, joka oli aikoinaan jättänyt laskunsa maksamatta, menettänyt luottotietonsa ja saanut ulosottomiehistä ainoat kirjeenvaihtotoverinsa. Kaupan kassalle, jota kehuin hyvästä palvelusta viime viikolla. Kulkukoiralle, jolle annoin kodin viideksi vuodeksi, nimeltään Herman.

Vastaavasti olen aiheuttanut myöskin pahaa muulle maailmalle. Käyttänyt luonnon kannalta rajallisia resursseja, syönyt eläinkunnan edustajia, irtisanonut työsuhteita, ollut kiukkuinen asiakas, pahoittanut monen mielen.                   

Elämäni yli seitsemänkymmenen vuoden vaikutukset löytynevät  pikkusirpaleista hyvässä ja pahassa. En voi edes tietää kumpia on enemmän. Pyrkimykseni on ollut lisätä hyvää. Tulokset ovat toisten mitattavissa. Elämä on kuin hologrammi, josta yksilö heijastelee lukemattomilla eri tavoilla. Jokainen tulkinta riippuu kokijasta, kaikista niistä ihmisistä, joihin olen elämälläni tietäen tai tietämättäni vaikuttanut. Sen pitemmälle en voi ymmärtää.

Elämässä lienee kysymys yksilön omien heikkouksien voittamisesta. Näihin taisteluihin me ihmiset tarvitsemme toisiamme. Muut ihmiset tekevät näkyviksi omat varjomme. Minulle heikkouteni olivat toisten ihmisten miellyttäminen oman itseni kustannuksella, sisäinen epävarmuus oman olemassaoloni oikeutuksesta ja  läheisyyden pelko. Toivottavasti olen onnistunut edes hiukan lievittämään näitä ominaisuuksia itsessäni.

Onneksi tiedostan ulottuvuuksista vain neljä - tilan ja ajan. M-teorian kehittäjät ovat sanoneet ulottuvuuksia tarvittavan yksitoista, muuten maailma ei olisi näköisensä. Luotan niihin seitsemään tuntemattomaan ulottuvuuteen. Haluan nähdä, mitä ne sisältävät. Olkoon vaikka Pyhä Pietari Taivaan portilla.  

En tunne kipua. En tiedä, missä olen ja olenko. En pelkää. Minulle sopii kuolema tai elämä. Nyt tässä tai myöhemmin. On aivan hyvä olla näin.                   

Haluaisin lisätä testamenttiini Marialle - Elämälle Kiitos!  Elä rakkautta, etsi totuutta - joka hetki. Jos se ei ole mahdollista, muuta olosuhteita. Miten ajattelenkin juuri Mariaa tässä ja nyt - hänessä on minun tulevaisuuteni.

 OSA II

Maria istui Orvokin sohvalla ja selasi edessään olevia papereita. Hän oli saanut viikko aikaisemmin kirjeen suomalaiselta pankilta.   Juhana-isän ensimmäinen puoliso Orvokki oli kuollut ja muistanut häntä testamentissaan. Marian työtilanne Sri Lankassa oli  kiireinen. He olivat Henryn kanssa perheineen siirtyneet sinne vuosi aiemmin Goasta, asuivat vielä tilapäisissä olosuhteissa  ja kummallakin työtä riitti vuorokaudet ympäriinsä. Maria työskenteli Kansainvälisen Punaisen Ristin palveluksessa koordinoimassa  käynnissä olevia avustusprojekteja. Henry toimi  lääkärinä paikallisella lääkäriasemalla.

Aluksi Maria ajatteli siirtää koko testamenttiasian odottamaan parempaa ajankohtaa.  Juristit osaisivat hoitaa juoksevat asiat ilman hänen läsnäoloaan. Mikäli  rahaa jäisi, hän lähettäisi heille tilinsä numeron.

Henry oli puolestaan  koko ajan vakuuttanut, että työtauko juuri nyt olisi Marialle hyväksi. Työt eivät yleensä  yhden ihmisen poissaolosta kaatuisi. Molemmat lapset  olivat koulussa sisäoppilaitoksessa kuten englantilaisilla oli tapana, eikä heillä ollut vähään aikaan lomaa tiedossa.

Marian nykyinen avustusprojekti liittyi lasten kansainväliseen seksikauppaan, jonka synkät sävyt olivat imeneet hänet syvälle mukaansa. Hän oli oppinut ymmärtämään työssään, että ainoa tapa selvitä, oli pitää itsensä muiden kokemusten havainnoitsijana eikä osallisena. Maailmassa tapahtuu koko ajan pahoja asioita ja jos hän antaa niiden repiä omia tunteitaan, niin Maria ei jaksa yrittää korjata asiantilaa edes pienellä omalla osuudellaan.

Verushkan kohtalo oli viime ajat suistanut hänet liian syvälle mukaan kokemaan ja tuntemaan vierasta todellisuutta.  Tyttö oli kahdeksanvuotiaana kaapattu Valko-Venäjältä ja kuljetettu väärennetyin paperein Thaimaahan viihdyttämään eurooppalaisia seksituristeja. Vaalea, laiha tummasilmäinen tyttö oli ollut kysytty kumppani  täällä eksoottisessa ympäristössä.

Vuoden kuluttua Verushka oli saanut sisäisen tulehduksen ja eräänä päivänä paikallinen poliisipartio oli löytänyt hänet heitettynä maantien lepopaikan pusikkoon. Tyttö oli viety sairaalaan toivottomien tapausten joukkoon ilman hoitoa. Sieltä hänet oli sattumalta löytänyt Marian tuttava huomatessaan  eurooppalaiselta  vaikuttavan lapsen oudossa paikassa.

Maria oli tuolloin tutustumassa Thaimaassa seksikaupan arkeen, jotta pystysi  tunnistamaan vastaavat tilanteet uudessa sijaintipaikassaan Sri Lankassa. Hänen tuttavansa oli ottanut yhteyttä Mariaan ajatellen löytävänsä ihmisen, joka pystyisi kommunikoimaan puhumattoman tytön kanssa.  Marian kouluaikaiset venäjänkielen opinnot olivat hyödyksi ja  pikkuhiljaa hän sai ansaittua tytön luottamuksen.

Verushka kertoi asuneensa isoäitinsä kanssa köyhällä maaseutualueella. Eräänä päivänä kylään oli tullut isolla länsiautolla aviopari, joka kertoi nähneensä tytön pihalla ajaessaan sattumalta ohitse. Tämä oli pariskunnan mukaan samannäköinen ja - ikäinen kuin heidän oma tyttärensä, joka oli kuollut auto-onnettomuudessa vuosi aikaisemmin. Näin isoäiti oli selittänyt Verushkalle kutsuttuaan hänet sisään tapaamaan vieraita ihmisiä.

Aikuiset olivat sopineet keskenään, että aviopari hakee Verushkan seuraavalla viikolla ja vie tämän kanssaan lomalle Eurooppaan. Isoäiti oli jäänyt silmiään pyyhkien portaille katsoen auton perään, kun tyttö pienen laukkunsa kanssa haettiin luvattuna aikana. Viimeksi isoäiti oli hänelle sanonut, että nyt elämä tulee   paremmaksi kuin koskaan olisi mahdollista kotikylässä. Kädessään isoäiti hän oli rutistanut ruskeaa kirjekuorta.

Samanlaisia tarinoita oli Verushka kuullut muiltakin hierontalaitoksen kellarissa tapaamiltaan lapsilta. Suurin osa näistä oli ollut paikallisia, lähiseuduilta kotoisin, mutta myöhemmin samaan makuusaliin oli tullut kaksi venäjää puhuvaa poikaa. Nämä olivat olleet tyttöä nuorempia ja tämä oli yrittänyt olla isosiskona uusille pikkuveljilleen. Verushkan sairastuttua korkeaan kuumeeseen hoitajat olivat juottaneet tytölle jotain pahanmakuista mehua, siirtäneet hänet ensin pimeään komeroon ja jonkin ajan päästä kuljettaneet autolla märkään ojaan.

Järjestö oli selvittänyt Verushkan paluumahdollisuudet kotiin, mutta tämän ainoa sukulainen, isoäiti oli ehtinyt kuolla. Lopputulos oli, että tyttö oli matkustanut Marian mukana pois maasta ja jäänyt asumaan toistaiseksi tämän kotiin. Hän  kävi paikallista koulua ja oli vähitellen päässyt kiinni arkielämään.  Maria oli menettänyt yöunensa tuntiessaan vihaa ja voimattomuutta lapsikaupan edessä. 

Maria ei ollut käynyt Suomessa opiskeluaikansa jälkeen.    Tuolloin hän oli käynyt tapaamassa samaista Orvokkia isänsä kehotuksesta ja ihmetellyt, miksi tapaaminen oli ylipäätänsä tarpeen. Maria muisti Orvokin nimen tulleen esille lähinnä äitinsä Liisan puheissa, kun tämä eläessään oli huutanut isälle, että - palaa sen Orvokkisi luo. Se varmaan kesti tätä helvettiä paremmin. Mene pois pilaamasta elämääni. Minä olen Liisa, en Orvokki. Kerro se myös Mamille! 

 Orvokin tapaaminen oli aikanaan sujunut siististi. Tämä muistutti lievästi Taimia, Marian keinoäitiä. Isän ensimmäinen puoliso oli asiallinen, rauhallinen ja jollain ihmeellisellä tapaa lempeä aivan kuin säteillen näkymätöntä valoa.

He olivat puhuneet Marian tulevaisuudesta ja   koulutuksen tärkeydestä. Hän oli ollut työssä muutaman kuukauden samassa yrityksessä Orvokin kanssa.  Vapaa-aikanaan Maria ei  Orvokkia tavannut. Tämä oli iso johtaja, eikä Maria uskaltanut vaivata tätä omilla asioillaan, jotka järjestyivät muutenkin. Siksi tämä testamentti tuntui hänestä niin kummalliselta ja oudolta. Muutaman kortin hän oli vuosien mittaan lähettänyt maailmalta Orvokin työpaikalle kiitoksena tämän avuliaisuudesta.      

Maria muisteli lapsuuttaan. Jännitteet isän ja äidin välillä olivat jatkuvia. Isä oli pitkiä aikoja puhumatta Liisalle, ja Maria luuli sen olevan omaa syytään. Hän oli varmaan loukannut isää tai pahoittanut tämän mielen. Miksei kukaan kertonut, mitä hän oli tehnyt? Äiti oli yhä useammin väsynyt, hiukset hapsottivat ja hän puheli itsekseen. Isä teki töitä myöhään iltaan tai oli jatkuvasti poissa kotoa matkoilla.  Lastenhoitajana oli alkuun osa- aikaisena Taimi, joka vähitellen otti vastuun Mariasta kokonaan. Jossain vaiheessa Liisa oli viety ambulanssilla kotoa sairaalaan.

Maria muisti nähneensä äitinsä viimeisen kerran makaamassa tutussa paikassa sohvalla, kun he Taimin kanssa tulivat puistosta kotiin. Liisan puhe oli ollut korisevaa, eivätkä he saaneet selvää sanoista. Taimi soitti Juhanalle töihin, joka oli sanonut, että - soittakaa vain ambulanssi viemään se ämmä hoitoon. Minä en ehdi sinne tulla keskellä työpäivää.

Näin Taimi oli hänelle asian kertonut paljon myöhemmin kuvatessaan murrosikäiselle Marialle tämän kotioloja. Taimi oli aina pitänyt Liisan puolta puheissaan. 

Maria muisti äitinsä nostaneen kätensä hänen päänsä päälle, kun paarimiehet kantoivat hänet pois näkyvistä. Liisa kuoli oltuaan pari viikkoa sairaalassa. Mariaa ei päästetty häntä katsomaan. Äiti oli lopullisesti poissa. Mami yritti olla isälle avuksi, mutta hän oli Juhanan mukaan liian vanha ottaakseen kodinhoidosta vastuuta.

Paljon myöhemmin Marialle selvisi, että Liisalla oli ollut haimatulehdus. Monia vuosia hän uskoi, että äiti oli kuollut hänen takiaan. Maria ei ymmärtänyt asiayhteyttä, miksi äiti oli halunnut jättää hänet yksin tähän maailmaan. Oliko hän ollut niin vaikea ja hankala, ettei edes oma äiti jaksanut elää hänen kanssaan?

Taimi muutti vähitellen asumaan heille  hoitamaan Mariaa ja taloutta pysyvästi. Isä oli poissa ulkomailla pitkiä aikoja. Myöhemmin hän meni naimisiin Britan kanssa, joka oli eräänlainen äitipuolen karikatyyri. Vihkiminen tapahtui Britan tahdosta Monacossa ja Maria sai siitä tiedon vasta, kun tuore aviopari palasi kotiin häämatkaltaan. Ensimmäisellä tapaamisella hän muisti Britan hätyyttäneen hänet luotaan, koska juuri laitettu kynsilakka saattaisi tahriintua. Sen jälkeen Maria ei Britan läheisyyttä hakenut.

Britalle olivat tärkeätä kutsut, muotijulkaisut, hienot tuttavat ja oma ylellinen elämä. Hän ei ollut kiinnostunut tippaakaan tytärpuolensa Marian olemassaolosta. Kotona ollessaan Brita ei alentunut puhumaan heistä kummallekaan - ei Taimille eikä Marialle. Heidän tehtävänsä oli palvelusväen tapaan olla pois näkyvistä ja häiritsemästä. Juhana jätti kotiasioissa Britalle vapaat kädet. Maria koki itsensä Tuhkimoksi ja Britan hänen pahaksi äitipuolekseen.

Marialla ja Taimilla oli keskenään hyvät ja luottamukselliset välit. Maria koki Taimin enemmän äidiksi kuin Liisan, josta hänelle oli jäänyt sangen hämärä kuva. Taimin kuoltua rintasyöpään Maria oli jo  sisäoppilaitoksessa ja mielessä olivat jo nuoren naisen tärkeät kiinnostuksen kohteet - pojat ja tyttökaverit sekä oman elämän suunnitelmat.

Yhteys Taimiin jäi loppuvuosina vähäiseksi ja Marialle jäi Taimin kuollessa huono omatunto; olisi pitänyt olla enemmän yhteydessä Taimin ollessa elossa. Hän oli tyytynyt lähettämään joulu- ja syntymäpäivätervehdykset, useimmiten pelkkiä postikortteja.  Taimi puolestaan oli lähettänyt käsinkudottuja huiveja, sukkia, lapsuudenajan valokuvia ja pitkiä kirjeitä kertoen arkisista tapahtumistaan.            

Orvokin asianajan tapaaminen oli tuottanut ensimmäisen yllätyksen. Hän,  Maria oli testamentin mukaan ainoa perijä. Perintöön kuului tämä kaupunkiasunto irtaimistoineen, kesäpaikka sisämaassa järven rannalla, joku säätiö, jolla oli iso metsäalue sekä useita sijoituksia eri puolilla maailmaa. Orvokki oli kuulemma saanut muhkeat optiot osallistuttuaan suureen kansainväliseen yritysfuusioon. Hän ei ollut koskaan käyttänyt itse rahoja, vaan oli kutsunut niitä testamentissaan roviorahoiksi. Termi, jota kukaan  pankin lakiasiainosastolla  ei ymmärtänyt.

Orvokki ei ollut millään tavalla testamentissaan esittänyt erityistoivomuksia omaisuutensa käytölle. Löytyi vain maininta - Toivon, että omaisuudellani voi lisätä maailman hyvyyttä.

Ehkä hän kuoli itselleen yllättäen ja oli suunnitellut tarkentavansa testamenttiaan tulevaisuudessa. Perintöveron suhteen Orvokki oli järjestänyt asiat taitavasti, olihan hän alan asiantuntija. Omaisuus oli hajautettu eri puolille maailmaa, osa myös veroparatiiseihin. Testamentin valvoja myönsi tarvitsevansa korkeanluokan asiantuntemusta saadakseen monimutkaisesta kokonaisuudesta tilannekuvan. Tässä vaiheessa hän ei pystynyt arvioimaan perinnön suuruutta muuten kuin sanomalla sen olevan huomattava.

Maria katseli eteisen lattiaa, jolta kotiavustaja oli löytänyt Orvokin makaamassa kuolleena. Lääkärin arvion mukaan hän oli ollut kaatuneena lattialla neljä vuorokautta, josta kuolleena muutaman tunnin. Kotihoitajilla oli jäänyt vahingossa yksi käynti väliin sairaslomien takia. Orvokki oli ollut hyväkuntoisin heidän asiakkaistaan, eikä kukaan tullut ajatelleeksi edes soittaa hänelle tästä vahingosta. Ilman tätä sattumaa Orvokki luultavasti eläisi edelleen eikä Maria istuisi tässä sängyn laidalla.

On ihmeellistä, että   kukaan ei tunnu olevan naapuristaan tai tämän liikkeistä kiinnostunut tässä maassa, Maria ajatteli. Sri Lankassa näin ei voisi tapahtua. Perheet kantavat huolta suvun vanhuksista ja jakavat vähäisen toimeentulonsa heidän kanssaan, Se oli kunnia-asia, josta ei tingitty.

Maria oli yrittänyt tutustua Orvokkiin tämän tavaroiden kautta päättäen asua asunnossa niin kauan kuin olisi Suomessa. Oli käsittämätöntä, että näissä vaatimattomissa puitteissa oli hoidettu vaativaa sijoitustoimintaa. Orvokilla oli täytynyt olla  taidokas omaisuuden hoitaja.

Maria oli päättänyt käydä huolella läpi Orvokin tavarat tietämättä itsekään, mitä hän etsi, kuin asunnosta olisivat värit kadonneet Orvokin poistumisen myötä.  Maria toivoi löytävänsä  selityksen omalle osuudelleen Orvokin elämässä. 

Hyllyissä olevat kirjat olivat lähinnä englanniksi ja ranskaksi; historiaa, mystiikkaa ja valokuvausta. Orvokki oli ollut innokas valokuvaaja. Albumit olivat hyvässä järjestyksessä ja niitä oli metrikaupalla. Muutamia parhaita otoksiaan hän oli kehystänyt tauluiksi; linnojen raunioita, vuoristomaisemia, Marialle outoja paikkoja. Kuvauskohteet eivät olleet Suomesta - ehkä Etelä-Euroopasta. 

Missään ei ollut yhtään henkilövalokuvaa lukuun ottamatta makuuhuoneen seinällä olevia vanhahtavia mustavalkokuvia.  Ei edes Orvokista itsestään ollut kuvallista jälkeä. Ei hääkuvia, vaikka Maria tiesi hänen olleen kahteen otteeseen naimisissa.  Makuuhuoneen pöydällä oli pieni valkoisen sekarotuisen koiran kuva, jonka kehyksen takana oli nimi Herman.    

Makuuhuoneen kaapissa oli tyylikkäitä vaatteita ja kenkiä, kaikki laatutavaraa ja selvästi kalliita, ehkä  työelämän jäljiltä. Henkilökohtaisia papereita ei ollut laatikoissa, vain työarkisto, jossa pöytäkirjoja ja jotain kellastuneita seminaariohjelmia. Ihmeellistä, että Orvokki oli niitä säilytellyt. Pieni raamattu nuoruusajalta, jonka välistä Maria yritti katsoa, onko sinne kätketty mitään, mutta se oli koskematon. Se oli saatu häälahjaksi Juhanan ja Orvokin vihkiäisissä seurakunnalta. Maria päätti säilyttää sen itsellään muistona. Raamatun takaa löytyi puinen tummentunut puulaatikko, jossa oli muutama ikivanha paperi. Laatikkoa ei oltu avattu aikoihin, niin ummehtuneelta se tuntui. Maria pisti laatikon sivuun, miettien mitä näillä tavaroilla pitäisi tehdä.

Makuuhuoneen seinällä olevissa valokuvissa olivat   ehkä Orvokin vanhemmat, etenkin isä vaikutti Orvokin näköiseltä, samat tummat silmät. Olisiko näillä valokuvilla kenellekään  käyttöä? Maria päätti jättää ne riippumaan omalle paikalleen toistaiseksi seinälle.

Hän oli saanut asianajajalta Orvokin sisarpuolen puhelinnumeron. Marian soitettua kävi ilmi, että  Saara asui eri puolella Suomea, eikä ollut tavannut Orvokkia heidän yhteisen äitinsä Aunen hautajaisten jälkeen. Niistä oli kulunut aikaa jo yli kolmekymmentä vuotta.

Sisar perheineen oli yrittänyt  välillä pitää yhteyttä Orvokkiin; lähetellyt kortteja ja soittanut syntymäpäivinä. Orvokki oli ollut puhelimessa kohtelias, mutta pidättyväinen ja etäinen. Vähitellen sisar oli lopettanut yksipuoliseksi kokemansa yhteydenpidon. Saara tuntui äänestä ja sanoista päätellen ystävälliseltä, mutta jotenkin varovaiselta ja aloitekyvyttömältä.        Hän  kertoi Marialle löytäneensä vuosia sitten äitinsä Uuden Testamentin välistä kellastuneen kirjeen. Sitä ei oltu osoitettu kenellekään ja itse kirje oli jäänyt sen kirjoittajalta kesken. Sisällöstä Saara oli päätellyt sen olleen kirjoitetun Orvokille. Hän oli  soittanut ja yrittänyt kertoa lappusesta, mutta Orvokin silloinen aviomies Matti oli vastannut puhelimeen. Tämä oli ollut hyvin töykeä.

 - Ei tänne tarvitse mitään lähetellä. Heittäkää pois vain. Kyllä meillä papereita riittää omastakin takaa.

Sisar oli lähettänyt kirjelapun puhelun jälkeen Marialle liitettäväksi Orvokin jäämistöön. Maria ei siitä paljon ymmärtänyt. Jotain vanhoja muisteluyrityksiä, kuten vanhoilla ihmisillä on tapana.

Käsiala oli huono ja sanat enää vaikeasti luettavia.

Mie olin niin nuor siihe aikaa vaa viisi toist.. Äijä ol miut lainant kylält yhe tutun paattiin  reissun ajaks. Se ol miu ensmäne reissu isol merel. Oliha mie kotivesil  kulkent omal paatil. Kovas myrskys mie kipusi puosun vieree ku nii olin pelos. Se minnuu lohutti mut lopult mie äkkäsii et sil ol muut mieles. Ehä mie siit mihikää pääst. Myrsky kesel. Ei hää mikkää paha mies olt. Häl ol koton akka ja lapsii.  Hää sit hukkukii Pohjamerel muutama vuuven pääst. Miun veli män häne tilalee ja löys laatikost paperloit, jois ol kortti miu nimell. Nii hää toi kaik löytämäns miul. Sit korttii mie on olt koskaa saant, vaik siin postimerkk olikii.

Mie en puhunt kellee kuin reissun aikan ol käynt. Ei isäskää  tient mittää. Aattelin et halluut viel et mie meen otattaa siut pois. Vast ko ei  ennää mittää voint tehä, niin tulin kottii. Mie oisin halunt pitää siut ja elää yhess, mut ei se käynt. Äijä halus saaha miut paattiins töihi eikä ainutkaa uutta suuta ennää huushollii tarvint tulla. Mamma pist vastaa et kylhä myö viel yks täs syötetää, mut ei se auttant. Mamma sit myöhemmi haasto miul, ett kyl kai Äijälki semmosii merlapsii ol, mut ei hää olt niist mittää virkkant.

Mont kertaa mie kävi siel lastenkotin ulkopuolel sinnuu katsomas. Mut se johtaja hää ei laskent minnuu sissää Se olis kuulema ollu siulle huonoks. Puhu sit Mammaa käymää kattomas, ettet sie ois nii yksi siel. Sit ko äijä kuol, mie yriti saaha siut pois mut joku komitea ei antant, sannoit etten mie ol sopiva äiti siul. Miulha oli sillo jo syntynt muitkii lapsiloi. Mie en halunt puhhuu siul mittää isäis kuolemast. Aattelin, et on paremp siul, ko et tiiä. On siul  ainakii toivo et semmone jossaki on ja sinnuu auttaa ko on hätä. Myöhempin päivin ei oikee olla oltu siltaval yhes, et ois tult sanotuks. Miu

Kirje loppui kesken. Maria ei ymmärtänyt asiayhteyttä, mutta ehkä kirjeessä olisi ollut jotain hyödyllistä tietoa Orvokille, mikäli Matti olisi sallinut kirjeen tulla perille. Pienestä voi ihmisen elämä olla kiinni, ajatteli Maria suruissaan. Kummallinen apea suru oli ollut läsnä koko sen ajan, kun hän oli Orvokin asunnossa yöpynyt. Ei pakahduttava, eikä ahdistava vaan lämmin ja kaihoisa, kuin ihmisen osa elämässä olisi surra jotain kadotettua paratiisia.

Maria pisti kirjeen nojalleen kummalliseen puu-ukkoon, joka pisti hänen silmäänsä muuten niin asiallisessa avohyllyssä. Orvokki oli selvästi pitänyt asiansa ja kirjansa järjestyksessä. Tarkemmin katsoen kirjat olivat huolella aakkostetut lajeittain. 

Maria oli päättänyt, että kaikki henkilökohtaiset tavarat hän pakkaa laatikoihin ja lukitsee vinttikomeroon. Arvotavarat tarvitsevat pankkilokeron. Kaikki muu voi jäädä paikalleen. Koskaan ei tiedä, mitä elämä tuo tullessaan ja oma asunto voi tulevaisuudessa olla tarpeen täällä Suomessa. Hän voi laittaa kaksion vuokralle tarjoten lyhytaikaista edullista asuntoa vaikeuksissa oleville iäkkäille naisille. Joku järjestö voisi ottaa hoitaakseen sopimuksen teon. Asianajaja oli kertonut talon yhtiöjärjestyksen rajaavan  asukkaiden iän yli kuudenkymmenen vuoden.

Vaatteet Maria päätti lahjoittaa Pelastusarmeijalle. Ne olivat hänelle itselleen liian tätimäisiä. Mahtavat kirpputorin pitäjät kummastella upeita luomuksia, saavat niistä toivottavasti hyvän hinnan. Muutamia kauniita kenkiä ja laukkuja Maria otti itselleen. Hän ei ollut koskaan halunnut tuhlata  rahoja omiin tarpeisiinsa. Hänelle oli jatkuvasti tarjolla hyödyllisempiä vaihtoehtoja; puuttuvia huopia, lääkkeitä ja koulutarpeita.

Kirjat ja valokuvat Maria jätti paikalleen muistona Orvokista. Jos niitä joku asunnossa käyttää, niin ne omalla tavallaan palvelevat tarvitsijaa.  Kesämökki voisi toistaiseksi olla siltä varalta, että lapset isompina haluaisivat pitää yllä siteitään Suomeen.  Voisimme ensi kesälomalla tulla sitä  yhdessä perheen kanssa katsomaan. Kesäpaikka oli viime vuodet ollut Orvokilta käyttämättä, mutta hän oli solminut siitä pitkäaikaisen vuokrasopimuksen. Asia oli varmaan asianajajan neuvoteltavissa.

Sijoitusomaisuus oli luku sinänsä. Sen suuruus meni yli Marian käsityskyvyn; osakkeita, rahasto-osuuksia, obligaatioita ja pankkitalletuksia. Olipa Orvokilla ollut myös tili Sveitsissä sekä tallelokero, jota ei ole vielä avattu.  Maria ajatteli keskustella asiasta Juhanan kanssa ja kysyä neuvoja. Hän  halusi saada omaisuuden tuottamaan turvallisella tavalla. Tuotoilla voisi toteuttaa niin monta Henryn ja Marian yhteistä unelmaa; lääkkeitä, varusteita, ruokaa. 

Rakas Henry, Maria ajatteli, kunhan tämä saa kuulla, mitkä uudet voimavarat ovat käytössä.  Marialle tulivat kyyneleet silmiin pelkästä Henryn ajattelusta. Hän oli ensimmäistä kertaa erossa perheestään  ja kaukana miehestään. Kodin ajattelu tulvahti lämmön koko ruumiiseen. Orvokin asumus ei vaikuttanut kodilta, tuskin edes hänelle itselleen. Kaikki oli karua ja kylmän selkeätä. Lämpö puuttui Orvokin elämästä. Niinhän Satu oli kuvannut Orvokin viimeisiä vuosia.

Satu oli ollut Orvokin sihteerinä viimeiset vuodet. Marian avatessa tulopäivänään Orvokin  puhelinmuistion hän löysi lähinnä viranomaisten ja pankkien numeroita. Vain pari naisen nimeä, joiden numero oli ollut käytössä. Toinen numeroista vastasi Marian soittoon. Kun hän kertoi Orvokin kuolleen ja tulleensa selvittämään jäämistöä, niin   Satu purskahti puhelimessa itkuun. Järkytyksestä selvittyään hän kertoi käyneensä viime vuodet kuukausittain tapaamassa Orvokkia. Nytkin olisi ollut seuraavalla viikolla tulossa.

Maria ja Satu sopivat tapaamisesta asunnolla. Satu halasi häntä äidillisesti kuin pitkäaikaista tuttua. Hän oli yli kuudenkymmenen ja kertoi jääneensä eläkkeelle pari vuotta aikaisemmin. Sadun hiukset olivat tasaisen harmaat, kuin hopeakruunu pään ympärillä. Vaatetus oli opettajamainen; siisti ja väritön, mutta hyvin leikattu ja laadukas. Satu oli ollut nuorena varmasti viehättävä omalla tasaisella tavallaan.

Maria kertoi Sadun olevan ainoa ihminen, jonka hän oli tavoittanut  Orvokin ystävistä. Puhelinnumeroita ei löytynyt liialti Orvokin ruusukantisesta muistiosta. Sisar ei ollut tietänyt mitään Orvokin elämästä. Maria puhui Sadulle melkein anteeksipyydellen. Tämä kaikki oli varmaan hänen väärinkäsitystään. Sadulta hän saisi varmaan lisää nimiä ja yhteystietoja.

Marian puhellessa Satu oli  tottuneesti pistänyt kahvin valmistumaan keittimeen, ottanut baarikaapista konjakkipullon ja kaivanut kassistaan esille mukanaan tuomat suklaaleivokset. Hän kertoi tarjoilun olleen aina saman Orvokin luona käydessään. He olivat  naureskelleet, että täytyy olla edes joku tapa tehdä syntiä, kun laulu ja miehet eivät enää kiinnosta.

Satu kertoi olleensa Orvokin sihteerinä  viidentoista vuoden ajan. Hänen edeltäjänsä Karoliina oli puolestaan ollut Orvokin työparina vielä pitempään. Nyt Karoliina on ollut kuolleena jo vuosia. He olivat Orvokin kanssa olleet yhdessä tämän hautajaisissa.

Satu muisti täydellisen kauniin kukkavihkon, jonka Orvokki oli tilannut Karoliinan haudalle; valkoisia liljoja murattiköynnösten väliin upotettuna, kuin kuohuva vesiputous metsän vehreydessä.  Hän oli  vitsaillut, että Orvokki voisi ryhtyä suunnittelemaan kukkavihkoja   eläkepäivillään.

He perustaisivat nettiyrityksen  Rakkaudesta hautajaisiin. Kukkien sidonta ulkoistettaisiin globaaliin  verkostoon, Orvokki vastaisi designmalleista ja hän hoitaisi logistiikan. Kukkavihkojen lisäksi he voisivat järjestää paikalle tyylikkäitä surijoita kukkavihkojen mukana, laulutaitoisia puheiden pitäjiä, aviopareja, yksinäisiä, eri rotuisia, kuuluisuuksia, politiikkoja, tavallisia ihmisiä. Palkkiot muodostuisivat yhteiskunnallisen arvon mukaan, entisille presidenteille eniten. Ja paljonkohan  maksettaisiin ilotytöille?

Sadun posket punehtuivat innosta. - Anteeksi, että nyt näin aloin leikkimään vakavalla asialla. Mutta tämmöisiä me Orvokin kanssa olimme jo työelämässä. Orvokki yleensä aloitti asian vääntämisen uuteen näkökulmaan ja revitteli välillä hulvattomasti. Hän sai minut helposti innostumaan mukaansa.

Oikeastaan mikään aihepiiri ei tuntunut olevan Orvokille pyhää. Hän saattoi sanailla hyvin ikävästi kaikenlaisia sovinnaisuuksia vastaan. Mikään kirkkouskovainen hän ei ollut, mutta ei myöskään ateisti. Satu oli käydessään nähnyt hänellä paljon kaikenlaista filosofista ja elämäntapakirjallisuutta. Uskonnon suhteen Orvokki tuntui kulkevan omia latujaan.

Sadun mukaan Marian ei kannattaisi huolehtia, että minkälaisia hautajaismuodollisuuksia Orvokki olisi itselleen halunnut. Tuskin hän koskaan edes suunnitteli tulevaisuuttaan haudassa. Sadulle syntyi mielikuva, ettei Orvokki varsinaisesti uskonut kirkon mukaista kuolemaa ruumiin ylösnousemuksineen. Hänelle kuolema oli vain poistuma ajasta ajattomuuteen. Kerran hän oli jopa sanonut, että elämä on kuin spiraali, josta  osa on ajan ja toinen osa ajattomuuden puolella.

Tämä Orvokin jatkuva valmiiden ajatusten kyseenalaistamisen taito oli hänen vahvuutensa työpaikalla. Hän pystyi löytämään monimutkaisuuden keskeltä yksinkertaisen kiteytyksen, viestimään sen mieleenpainuvasti ja saamaan asioita päätökseen. Satu oli kuullut lukuisia kehuja, jotka harvemmin  tulivat Orvokin itsensä tietoon.

Samat piirteet herättivät myös vihamiehiä. Toiset loukkaantuivat, toiset kadehtivat. Orvokki ei jättänyt ketään kylmäksi. Eräs jo iäkkäämpi hallituksen jäsen puki ajatuksensa kerran sanoiksi odottaessaan Sadulta kokouspapereita. - Jos Orvokki olisi mies, niin selvää pääjohtaja - ainesta. Naisena hän saa aikaiseksi traumoja miesten itsetunnolle. Orvokki ei ole tiimipelaaja.

Omistajasuvun naiset pitivät Orvokkia luottoedustajanaan yrityksensä johdossa. Miehet olisivat varmaan halunneet päästä tästä eroon, mutta naiset uskoivat, että Orvokin tiukassa valvonnassa säästytään pahemmilta kupruilta miesten intoillessa kansainvälisestä kasvusta. Aikaa myöten käytännöksi tuli, että Orvokki lähetettiin selvittämään epäonnistuneet projektit, pieleen menneet yrityskaupat ja huonot sopimukset.

- Poikki ja pinoon, niin kyllä kaikesta selviää, oli Orvokin motto.

Hän korosti aina, että yritys on tapa hoitaa yhdessä tiettyjä tehtäviä tuloksekkaasti.  Jos ihminen ei sitä osaa tai halua, niin työpaikka ei ole yksityisellä sektorilla.

- Yritys ei ole ihmisten mieltymysten toteuttaja tai motivointikeskus. Sitä varten ovat psykologien vastaanotot.  Kun asiat hoidetaan asioina ja  kunnolla, niin ihmisten työpaikat kukoistavat, oli Orvokin lyhyt resepti.

Maria kyseli Orvokin yksityisestä puolesta. Oliko hänellä ystäviä, pidettiinkö hänestä, pitikö hän ihmisistä? Satu puraisi huultaan.

 - En taida tietää. Orvokki piti yksityisyytensä aina itsellään, ainakin häneltä. Tiettyä rajaa lähemmäksi ei päässyt. Hän ei koskaan puhunut kotiasioista, suvusta tai aviopuolisoistaan. Kun keskustelu kääntyi kotiasioihin, Orvokki vaikeni. Hän ei kutsunut työtovereita kotiin, ei osallistunut perheiden rientoihin ja poistui vuosipäiviltäkin onnittelut hoidettuaan.  Hänen ovensa työn ja kodin välillä oli tiukasti kiinni.

- Tämä asiallisuus koettiin epäinhimilliseksi työtovereiden kesken. Orvokki ei antanut aihetta juoruihin tai kevyisiin tarinoihin. Hänestä ei niinkään pidetty, mutta häntä kunnioitettiin. Orvokki loi ympärilleen luterilaisen työnteon arvostuksen. Hänen ei tarvinnut vaatia sitä muilta kun itseltään. Vakava suhtautuminen työhön tarttui kaikkiin Orvokin toiminnan kautta.

- Ei hän täysin tunteeton ollut ihmisten tarpeille. Jossain vaiheessa tietokoneväki ehdotti virvoitusjuoma - automaatin hankkimista. Se oli silloin suurimman IT -huuman aikaan aivan Orvokin työelämän loppuvaiheissa. Orvokki ei heti tyrmännyt ehdotusta, vaan sanoi miettivänsä asiaa. Eräänä päivänä kahvioon kannettiin vesiautomaatti. Oheen tuli yrttiteepusseja, hunajaa, ja sitruunatiivistettä, joita pojat ihmeissään tarkastelivat. Perusteeksi Orvokki sanoi, ettei työnantaja voi kustantaa epäterveellisten juomien nauttimista. Nehän eivät ole hyväksi työterveydelle ja fyysiselle kunnolle.  

 Joskus Orvokki kävi hätistelemässä yömyöhään työpaikalla viipyviä koteihinsa. Etenkin nuoret isät hän patisti lähtemään kotiin.

- Pitää muistaa nukkua riittävästi ja  ihmisen on annettava aikaa myös perheelleen.  Ei sitä aikanaan työnantaja tule haudalle, kyllä siellä silloin perheenjäsenet ovat, oli hänen lakoninen tapansa ilmaista kotielämän tärkeyttä.

- Orvokki viipyi itse työpaikalla myöhäiseen iltaan sanoen, ettei halua viedä papereita kotiin luettavaksi, tehokkaampaa se on täällä työhuoneessa tutussa ympäristössä.

- Orvokki ja hänen tehokkuutensa. Hän jotenkin muistutti kaktusta; ei hänen lähelleen hakeuduttu, mutta ihailtiin turvallisen matkan päästä. Orvokilla oli tiukat periaatteet loppuun saakka.

Satu muisti kerran tuoneensa Orvokille aamiaismuropaketin. Tämä oli huolella kääntänyt esille valmistajatiedot ja mutissut itsekseen - Saksan moottoriteiden varsilla ovat raaka-aineet kasvaneet, tuotot menevät veroparatiiseihin, miksi sinä tämmöistä ostat.

- Siellä taitaa muropaketti olla vieläkin kaapissa avaamatta. Orvokki tutki aina huolella, mihin tuotteen juuret johtivat, eikä hän pitänyt viimeaikaisesta kehityksestä, jossa valmistusmaatiedot ja omistaja jäivät tuntemattomaksi. Hän varoitteli minuakin, että pidä varasi. Vaikka kuinka lukee, että suomalainen yritys tai tuotemerkki, niin se on vain harhautusta. Usein siellä takana on globaalikonserni. Ja niistä Orvokki ei jostain syystä pitänyt. Sadatteli niiden vievän pitkässä juoksussa työpaikat muualle. Kyllä pienessä maassa tarvitaan kansallista itsekkyyttä.

 - Ehkäpä hän tiesi enemmän kuin keskivertokuluttaja, Satu ajatteli ääneen.

Satu ei tuntenut Orvokin ystäväpiiriä. Töihin ei tälle kukaan ainakaan hänen kauttaan soitellut. Muutaman kerran Satu oli ohimennen tavannut Matin, Orvokin edesmenneen puolison. Tämä oli hauskannäköinen, urheilullinen ja luottamustaherättävä suomalainen perusmies. Ainakaan ulkoisesti ei ollut mitään syytä, että Orvokki piti hänet poissa omista riennoistaan.  Orvokki tuntui hänen rinnallaan vakavalta ja tosikkomaiselta. Matti oli selvästi huumorintajuinen ja sosiaalinen. Hän aina mukavasti kevensi keskustelua jollakin sutkauksella. Joku Matin tuntenut oli sanonut säälivänsä tämän oloja kotona. - Ilmankos hän onkin liikkeessään yömyöhään. Onhan siellä edes asiakkaita sekä myyjätyttöjä seurana, jotka puhuvat muustakin kuin ennusteista, poikkeamista ja kassavirrasta.

Orvokkia ei voinut Sadun mielestä pitää tosiaankaan  minään ihmisystävänä. Hän oli itsellinen ja edellytti sitä myös muilta. Kerran kaupungilla lounaalle mennessä hänelle jäi mieleen, kun Orvokki tiuskaisi kadulla kerjäävälle itärajan takaa tulleelle naiselle, jolla oli lapsi käsivarrella, että - millaisen äidin mallin sinä oikein annat lapsellesi, mene töihin. Kyllä tekevälle tekemistä löytyy. Tuossakin yrityksessä näyttävät ikkunat olevan pesemättä.

Satu oli jatkanut omaa työuraansa Orvokin jäätyä eläkkeelle. Hän näki lehdestä Matin kuolinilmoituksen. Matti oli haudattu hiljaisuudessa, alla oli vain Orvokin nimi, ei muuta sukua. Oli siinä kaksi muistosanaakin. Ne Satu muisti, kun mietti, miten sisältö pitäisi tulkita...olikohan se Hyvää matkaa. Itse hän lähetti adressin Orvokille ja pisti siihen uudet osoitetietonsa.

Seuraavan kerran hän tapasi Orvokin yrityksen järjestämässä tilaisuudessa, jossa muutamalle eläkeläiselle Orvokki mukaan lukien  myönnettiin kultakello. Vastavalittu toimitusjohtaja oli halunnut näin toteuttaa yrityksen arvoja ja korostaa työhön sitoutumisen merkitystä. Tyylilleen uskollisena Orvokki kelloa vastaanottaessaan tokaisi, että - rantaRolexin takiako tänne tultiin. No yritys taisi aloittaa saneeraustoimenpiteet pari kuukautta tämän jälkeen, että se sitouttamisesta.

Satu muisti nyt Orvokin aina  kustannusten säästötehtävien  edessä ollen mutisseen, että katsotaan, ketkä tällä kertaa heitetään markkinavoimien roviolle. Nyt Maria ymmärsi testamentin termin roviorahoista. Orvokin tapa ilmaista, että hän oli ansainnut ne saattamalla muita ihmisiä pulaan.

Maria muisti nähneensä Sadun mainitseman kellon Orvokin jäämistössä. Se oli alkuperäisessä pakkauksessa ja näytti käyttämättömältä. Yöpöydällä ollut rannekello oli  Carter  ja sopi varmaan paremmin Orvokin tyyliin. Maria oli hämmentyneenä huomannut ensimmäistä kertaa elämässään olevan muun kuin halvan markkinakellon omistaja.

Sadun muistikuvat jatkuivat. Tulivat Karoliinan hautajaiset, joista hän soitti Orvokille saatuaan  niihin kutsun yrityksen nimissä. He päättivät osallistua yhdessä. Orvokki tuntui jopa ilahtuneelta hänen soitostaan ja tapaamisestaan. Oli sovittu, että ryhdytään tapaamaan useammin, käymään vaikka teatterissa ja konserteissa. Aikaa kului, eikä kumpikaan tullut soittaneeksi. Jälkeenpäin Satu ajatteli, että olikohan Orvokki olettanut hänen ottavan sihteerinä yhteyttä, olevan edelleen vähän alemmassa asemassa.

Meni aikaa ja  Orvokki oli soittanut Sadulle noin neljä vuotta sitten ja kutsunut häntä osallistumaan syntymäpäiväänsä. Satu oli ostanut kukkapuketin, valkoisia ruusuja sekä konjakkipullon. Ihmeekseen hän huomasi olevansa ainoa vieras. Ajatteli, että Orvokki oli hoitanut sukulaisensa ja ystävänsä jo aiemmin ja halusi nyt rauhassa muistella työaikojaan.

Satu ihmetteli Orvokin vanhentunutta olemusta. Hänestä puuttui myös entinen teräväkielisyys. Ylväs ryhti oli painuksissa, silmät eivät enää loistaneet. Näytti kuin joku sairaus olisi runnellut Orvokkia.  Tämä ei tapansa mukaan puhunut mitään itsestään. Oli kiinnostunut Sadun lapsien kuulumisista; - mistä se oikein tiesi tai muisti, että hänellä oli kolme lasta. Koskaan ennen ei ollut asiaa ottanut puheeksi.

Satu oli tuolloin huomioinut, ettei missään näkynyt merkkejä muista syntymäpäivävieraista, ei kukkia, ei kortteja. Ei edes pikkulasten piirroksia, joita usein ikääntyville sukulaistädeille lähetettiin.

Satu oli jo aiemmin ajatellut liittymistä Punaisen Ristin ystäväpalveluun. Kotiin tultuaan ajatus oli hänellä valmis. Hän ryhtyy Orvokin ystäväksi. Heillä oli yhteistä taustaa ja huumorintajua. Orvokki oli aina viihtynyt hänen seurassaan. Muuten hän olisi vaihtanut sihteerinsä nopeasti.

Satu alkoi vähitellen käydä Orvokin luona vierailuilla. Alkuaikoina he liikkuivat yhdessä kaupungilla, kävivät ulkona syömässä, istuivat kahviloissa. Orvokki oli jollain tavoin koko ajan poissaoleva, ei innostunut aktiivisesti mistään, mutta seurasi säyseästi mukana. Ajan mukana Sadusta tuntui, ettei Orvokkia varsinaisesti vaivannut muu kuin lievä masennus. Hän oli selvästi menettänyt kiinnostuksen elämän tapahtumiin. Kun työrooli oli loppunut, niin Orvokilla ei ollut mitään valmiina tilalle. Hän putosi tyhjän päälle ja kun Matti kuoli samoihin aikoihin, hän erakoitui omaan yksinäisyyteensä. Ei ollut enää syytä nousta aamulla ylös sängystä.

Eräällä kävelyllä Orvokki oli todennut - On kuin sisälläni olisi peto, joka syö kaiken kiinnostukseni ennen kuin saan sen puetuksi teoiksi. Satu oivalsi käyntiensä lisääntyessä, ettei Orvokilla ollut todella ketään lähipiiriä. Marian oli turha huolehtia Orvokin ystävien tavoittamisesta. Toinen nimi muistiossa kuului siivoojalle, joka aikoinaan kävi säännöllisesti viikoittain, mutta oli myöhemmin muuttanut pois kaupungista. Hänen omatkin käyntinsä olivat harventuneet. Orvokki ei enää halunnut poistua ulos asunnostaan. Hänelle itselleen oli taas tullut lisää isoäidin lastenhoitotehtäviä.

Sadulle Orvokki vakuutti, ettei hän kaivannut ketään. Hän oli aina elämässään osannut olla yksin. Ulkoiluksi hänelle riitti istuskelu parvekkeella, joka antoi metsän puolelle. Siinä oli hyvä seurata lintuja ja oravia. Sieltä Satu Orvokin usein löysikin. Mustaan ohueen päällystakkiin kääriytyneenä. Kirjaa lukien tai kuulokkeilla musiikkia kuunnellen. Viime aikoina hän tavoitti Orvokin yhä useammin sängystä, jossa tämä tuntui makaavan vaatteet päällä kuin odottaen vierailijaa. Sanomalehdet hän kävi huolella läpi taloussivuja myöten. Niissä näkyi välillä rengastettuja pörssikurssien arvoja.

Sadulle Orvokki korosti stressaantuvansa  vieraiden juoksemisesta. Kotiavustajat, kaupan tavarantuojat, sairaanhoitajat, siivoojat kulkivat hänen mukaansa jatkuvasti avaimillaan ovesta. Sadulle jäi epäselväksi, oliko tosiaan näin vai halusiko Orvokki kontaktejaan liioitellen torjua hänen käyntejään. -  Parempi omat hyvät ajatukset ja muistot kuin muiden turhanpäiväinen urputus. Satu tunsi vähän loukkaantuvansa torjunnasta.

Maria halusi vielä tietää, oliko Orvokki koskaan maininnut hänen nimeään tai puhunut Juhanan tyttärestä. Satu puisti päätään. Ainakaan hänellä ei ollut mitään mielikuvia asiasta. Hän oli itse asiassa joskus ihmetellyt, miten käy Orvokin omaisuuden tämän kuoltua. Kerran jopa rohkaistui asiaa kysymään. Orvokki oli katsastanut epäluuloisesti kuin ajatellen, että Satu haluaa itselleen tai lapsilleen osuutta. Oli vain sanonut lyhyesti, että testamentti on olemassa. Ja sen jälkeen puristanut huulensa tiukasti yhteen merkiksi, että asia oli loppuun käsitelty.

Satu oli ajatellut omaisuuden menevän jollekin naistutkimuslaitokselle tai naisten turvakotiin. Orvokki oli aina ollut solidaarinen muille naisille. Vältti työssään tuomatta esille feminismiään, mutta sopivissa tilanteissa huolehti taustalla, että paikanhakijoissa oli mukana myös naisia, piti huolen samapalkkaisuuden toteutumisesta omien alaistensa osalta ja kävi paljon puhumassa naisopiskelijoiden kutsusta.

Satu muisti kerran Orvokin todenneen, että vasta kun naisia on yhtä paljon päättävissä elimissä kuin miehiä, alkaa työelämässä tapahtua hänen mieleisiään muutoksia. Omasta asemastaan hän tuhahti olevansa apinana lasikaapissa. Hänellä kuitattiin tasa - arvon toteutuminen monessa yhteydessä.  Onhan meillä Orvokki, kuten hän itse tuhahti usein kuulleensa vastauksen kyselyyn, onko naisia mukana asian käsittelyssä.

Kerran hän tuskaili Sadulle kohtaloaan.

- Sinne menen taas hallituksen suunnittelukokoukseen illaksi odottamaan, kun miehet puhuvat asiat valmiiksi saunassa. Sitten ne tulevat iltapalalle kertoen toisilleen viimeisimmät vitsit. Kahvin ja konjakin jälkeen jo todetaankin, että asiat ovat nyt valmiit, katsotaan sitten seuraavassa tapaamisessa. Viimeksi hallituksen puheenjohtaja saattaa murjaista uusimman  kuulemansa jutun malliin: Tiesittekö, että vanhasta vitun nahasta saa hyvät kengät, tottunut märkään, kestää kulutusta eikä taatusti luista. Ja sanoo sitten häneen vilkaisten, että kyllähän Orvokki ymmärtää, että nämä ovat näitä poikien juttuja.

- Onneksi minulla ei ole tytärtä, jota odottaisi tämä tulevaisuus. Kyllä tasa-arvoon on matkaa! Ei tarvitse kuin vähän pintaa raaputtaa, niin kyllä esille nopeasti tulevat ikiaikaiset asenteet. Kyllä minä välillä ihmettelen asioiden järjestystä, kun kaivan omaa autoani hangesta ja raaputan jäästä ikkunoita. Miehet astuvat mukavasti autonkuljettajansa valmiiksi lämmittämän loistoauton takapenkille. 

Taisin sanoa hänelle, että miksei itse ottaa autonkuljettajaa käyttöönsä. Löytyyhän niitä yrityksestämme. Orvokki katsoi melkein vihastuneena.

-  Uskotko, että toisten huonon käytöksen turvin kannattaa antaa itsensäkin käyttäytyä huonosti. Ei siitä maailma parane.

Orvokin maailmassa ei käytetty henkilökohtaisia etuuksia, ei tärkeilty eikä tuhlattu.

 - Näkeehän sen tästä asunnostakin. Olisi varmasti ollut varaa elää elämäänsä paljon kalliimmalla tavalla. Aina sanoin sille, että mihin sinä niitä rahojasi säästät. Vastasi viimeksi, että - viisaammille.

- Orvokilta pyydettiin usein haastatteluja, mutta hän ei suostunut esiintymään naisjohtajan stereotypian alla. Jos yrityskaupoista tai verotuksesta tarvittiin asiantuntijalausuntoa, niin silloin Orvokki mielellään tapasi toimittajia. Pisti - huulipunat päälle ja hurmaamaan - kuten hän tapasi sanoa. Tosin hän totesi sarkastisesti, ettei pidä olla liikaa esillä, sitä ei mieskollegojen  itsetunto kestä.

Nyt Satu myös muisti muutamia naisnimiä. Ystävättäriä, joiden kanssa Orvokki oli liikkunut yhdessä vapaa- aikanaan. Muutkin olivat vastaavassa asemassa olevia naisia eri yrityksistä. Hän monasti varasi rouville lounaspaikkoja, oopperamatkoja ja yhteisiä saunailtoja. Ryhmä  hajosi vähitellen, osan siirtyessä eläkkeelle, osan muuttaessa ulkomaille. Hän ei uskonut, että enää viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen yhteyksiä olisi ollut. Orvokki olisi kyllä hänelle asiasta jotain maininnut.

Satu huomasi pöydällä olevan kirjan, jonka Maria oli valinnut matkalukemisekseen. Osaksi syynä oli yhteensattuma, että kirjan kansikuvassa oli sama vuori kuin Orvokin sängyn viereisellä seinällä. Saattoi olla sama kuvakin. Satu yritti selvästi muistaa. Hän selasi kirjaa, katsoi takakantta ja empi hetken.

-  En ole mitenkään varma, mutta Karoliina kertoi kerran, että Orvokki oli ollut pitkällä työmatkalla Etelä - Ranskassa. Ensi kertaa elämässään hän oli saanut Orvokilta kortin työmatkalta. Orvokki ei turhilla viesteillä sihteereitä hemmotellut. Kortissa oli poikkeuksellisesti myös henkilökohtaista sisältöä tyyliin - elämäni onnellisin paikka. Muistan Karoliinan ihmetelleen, että kortissa oli karun vuoren kuva - miten siellä voisi niin kaupunkilainen ihminen kuin Orvokki olla onnellinen, hän pyöritti päätään ihmetellen.

Satu ryhtyi hyvästelemään. Hänellä oli vielä illalla menoja ja johan kaikki se mitä hän Orvokista muisti, tuli läpikäytyä. Hän halasi eteisessä Mariaa lämpimästi ja sanoi katuvansa, ettei koskaan ollut Orvokille sanonut, kuinka paljon tästä piti. Nyt vasta Marian kanssa puhuessaan hän oli paremmin ymmärtänyt Orvokin persoonan. Kokonaisuus oli paljon komeampi, kuin arjen pienten tapaamisten sirpaleiden keskellä hän oli edes ymmärtänyt.

Satu kysyi lattiaan tuijottaen,   tuostako Orvokki löydettiin.

Kumpikin heistä tuijotti pitkään vaiti harmaata lattiaa kuin yrittäen kuvitella Orvokin siinä makaamassa. Oliko hän tajuissaan, liikkuiko hän, mitä hän mahtoi siinä ajatella? Oliko hänellä kuinka vaikeata? Kyllä Orvokille olisi paremmin sopinut kuolema satiinilakanoiden välissä omassa sängyssään, kun tuossa kotisiivoojien huonosti hoitamalla lattialla. Onneksi joku oli korjannut maton pois silmistä.

Sadun lähdettyä Maria jäi yksin istumaan tyhjentäen vähitellen konjakkilasiaan. Hän yritti sulattaa kuulemaansa suhteessa siihen, mitä muuten oli oppinut Orvokista tietämään. Jotkut Sadun kertomat asiat poikkesivat hänen omista mielikuvistaan. Olihan hänelle Orvokki jäänyt mieleen lempeänä ihmisenä, joka oli aidosti kiinnostunut hänen elämästään. Kai jokaisesta ihmisestä löytyy monta totuutta ja kuvaa ihmisten mielessä. Jokainen omassa maailmassaan arvioiden muita sieltä käsin. Ehkäpä yhteistä todellisuutta on vaikea elää, vaikka hänestä aina on tuntunutkin, että Henryn kanssa se onnistuu. Miten lienee tilanne vuosikymmenien kuluttua?

Maria tunsi, kuinka tämä  viimeisen viikon aika oli parasta, mitä elämä oli hänelle antanut, tietysti Henryn ja lasten ohella. Pääasia oli Orvokin käden kurkotus hänen elämäänsä tuon tyhjyyden keskeltä, missä tämä itse oli elänyt. Hän tunsi sääliä Orvokkia kohtaan. Niin paljon yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta  ja osaamista, viisautta ja kokemusta. Miksi niistä aineksista ei ollut syntynyt parempaa lopputulosta, kun edes raha ei ollut esteenä?               

Ennen lähtöään hänen piti vielä hoitaa pari käytännön asiaa. Orvokin tuhkauurna pitäisi siunaustilaisuuden jälkeen sijoittaa johonkin. Siunaustilaisuuteen hän päätti olla kutsumatta ketään, vaan ajatteli olla paikalla itse Orvokin musta tyylikkäännäköinen takki päällään. Hänen intialaiset vaatteensa eivät oikein olleet sopivia ulkoilman olosuhteisiin. Sadun kertomat yksityiskohdat olivat saaneet hänet päätymään naispapin varaamiseen. Onneksi paikallisesta seurakunnasta löytyi virkaa hoitava nainen, Anna nimeltään.  Orvokki sai tyytyä Annan ja Marian seuraan. 

Luettuaan Orvokin siskon lähettämän kirjeen Maria oli ajatellut tuhkan levityspaikaksi merta. Sama suuri meri, jossa Orvokki oli saanut alkunsa, oli hyvä loppupiste aineelle, joka oli tarjonnut kulkuvälineen Orvokin sielulle. Mutta Sadun kerrottua muistikuvansa vuoresta, Orvokin onnellisimmasta paikasta, Maria alkoi epäröidä. Mitä vuori merkitsi Orvokille? Jyrkkäsivuinen kukkula,  jonka päällä kuvassa oli matala linnan raunio.

Maria katsoi kirjan takakantta. Belgialainen konsultti oli kirjoittanut  historiakirjan koskien nykyisen Provencen alueen keskiaikaisia asukkaita, kataareja. Merkillinen yhdistelmä, historia ja bisnes tällä Herman nimisellä kirjailijalla. Kirja oli painettu lähes kolmekymmentä vuotta sitten. Herman vaikutti kuvassa miellyttävältä noin viisikymmenvuotiaalta mieshenkilöltä lempeine katseineen. Selatessaan sisältöä Maria näki useampia tuttuja valokuvia. Ne löytyivät  Orvokin yhdestä kuva-albumista.

 Orvokin ottamat maisemakuvat olivat laadukkaita, hyvin rajattuja ja mietittyjä. Kirjassa kuvat oli todettu kirjailijan itsensä ottamiksi. Asiaan täytyi olla joku yhteinen selitys.  Maria muisti, että Orvokin koirakuvan takana luki Herman.

 Maria hätkähti, kirja oli omistettu Maria Magdalenan jälkeläisille - Graalin sukulinjalle. Maria muisti äitinsä Liisan tahdon oman etunimensä taustalla. Kummallisia yhteensattumia, kuin Orvokki, Herman ja Liisa muodostaisivat jonkun salaseuran, johon Marialla ei ollut tunnussanaa.                 

  Maria päätti  soittaa isälleen Orvokin kuolemasta, vaikka ei heillä hänen tietojensa mukaan ole ollut mitään yhteyksiä aikoihin. Juhana tuntui kuitenkin aina omalla tavallaan olleen kiintynyt Orvokkiin. Marialla ei paljolti ollut aineksia tähän johtopäätökseen. Juhana oli aina ollut hänen suhteensa hyvin pidättyväinen puheissaan. Taimi toimi käytännössä myös varaisänä.

Viimeiset vuodet Juhana oli viihtynyt miesporukassa, joka kiersi maailmaa golfaten ja purjehtien. Joukon mottona oli - kunnon mies ei naista tarvitse.

Juhana oli pysynyt hyvässä fyysisessä kunnossa. Viihtyi kuntosaleilla ja uima - altailla eikä syönyt epäterveellisesti. Vanhemmiten hän oli lopettanut myös iänikuiset gintonicit ja pikkusikarit, jotka olivat Marialle jääneet elävästi mieleen osana hänen lapsuuttaan.

Postikortin Juhana lähetti satunnaisesti yleensä johonkin Marian vanhentuneista osoitteista, joista se tuli eri puolilla maailmaa kierrelleenä. Marian syntymäpäivämäärää hän tuskin edes muisti. Lapsenlapsistaan ei ollut koskaan mitään kysynyt. Tuskin muisti edes lukumäärää. Mutta ei Mariakaan ollut oma - aloitteisesti pitänyt yhteyttä. Nyt havahtuessaan Orvokin yksinäiseen elämäntaipaleeseen hän ajatteli aktivoituvansa isänsä suhteen. Ehkäpä nyt aikuisiällä yhteys olisi jopa antoisa molemmille ja etenkin lapsille. Hänhän voisi yllättää Juhanan kutsumalla tämän heille seuraavaksi jouluksi, kun lapsetkin tulevat Englannista Sri Lankaan.

 Maria huomasi omassa elämässään yhtäläisyyden Orvokkiin. Tällä oli ollut perheenä lastenkoti, hänellä puolestaan kasvatusäiti. Orvokki ei selvästikään tuntenut isäänsä, hän tunsi, mutta tämä ei ollut kuitenkaan osallinen hänen elämäänsä. Omaisuutensa Juhana sanoi kerran tuhlaavansa viimeiseen lanttiin, ettei tarvitse jakaa vieraille kakaroille. Maria ei koskaan ollut ymmärtänyt, mitä Juhana tarkoitti näillä Liisalle huudetuilla sanoilla.

Aamulla Maria päätti, että Orvokin tuhka jää hänen lähdettyään uurnaan odottamaan seuraavaa käyntiä. Hän oli yöllä nähnyt unta kauniista laaksosta, jossa valkopukuiset neidot kukat hiuksissaan askartelivat pellolla. Ylhäällä vuorella oli linnoitus, jonne menevää polkua pitkin kulki väkeä. Puvut olivat joltain muulta ajalta. Talonpoikaisen karuja kauniilla luonnonväreillä värjättyjä. Unen ihmisten joukossa Maria ei tunnistanut ketään. Kauempaa näkyi valkoisia hevosia. Uni oli elävä ja jäi mieleen pikkuyksityiskohtia myöten. Miksi hevosilla oli valkoinen sarvi otsassaan?

Herättyään hän katsoi vastakkaisella seinällä olevaa tummaa kuvaa. Se oli jonkinlainen neule. Aikaisemmin hän ei ollut sitä huomannut. Kuvassa istui nuori nainen samanlaisessa asussa kuin unessa vieressään valkoinen hevonen, jolla silläkin oli sarvi. Heidän ympärillään kiersi aita. Varmaan alitajunta oli poiminut kuva - aiheen seinältä ja rakentanut unen sen ympärille. Mutta kudoksessa ei ollut vuorta eikä linnaa. Aivot olivat yhdistelleet kirjan kuvia tähän neulokseen.

 Maria päätti selvittää vuoren arvoituksen. Koska kyse oli valokuvasta, se oli oikeasti olemassa. Sadun puheista ja kirjasta päätellen Etelä- Ranskassa. Entä jos hän viekin Orvokin tuhkan tuolle vuorelle. Lahja Orvokille Marialta. Ajatus tuntui hyvältä. Ranskaan olisi mielenkiintoista mennä. Hehän voisivat yhdessä Henryn ja lasten kanssa kierrellä autolla seutuja vuorta etsien, leikkiä Afrikan tähden etsimistä. Orvokin uurna olisi auton takaikkunalla ohjaamassa perille. Ajatus jotenkin huvitti Mariaa. Siinä oli selvästi jotain orvokkimaista, levittäytyä ylhäältä vuorelta tuulen mukana auttamaan laakson kasvillisuutta.

 Maria oli aina halunnut kirjoittaa kirjan. Se oli unelma, jonka hän oli varannut tulevaisuudelleen. Ihmisten tärkeydestä toisilleen nykymaailmassa. Hyvän tekemisen ihmeestä. Yksilön vapaasta tahdosta valita.  Mitä enemmän antaa, sitä enemmän saa. Niin kuin tämäkin tilanne. Ei hän ollut tietoisesti tehnyt mitään saadakseen tämän kaiken. Hänen valintansa on, mitä tästä kaikesta syntyy.

Maria katsoi huoneistoa. Ehkäpä hän joskus palaa tänne tietokone mukanaan ja toteuttaa unelmansa kirjasta. Nyt hänellä on varaa sen kustantamiseen. Hän päätti vielä ottaa mukaansa sängyn takana olevan painokuvan. Enkeli suojelemassa siltaa ylittäviä pikkulapsia.   Outoa, että Orvokki on pitänyt seinällään näin  halvan näköistä kuluneissa ruskeissa kehyksissä olevaa taulua. Ehkä se on perua hänen lapsuudestaan. Sentimentaalinen muistutus lapsuuden ajalta.

Maria päätti viedä Orvokin enkelikuvan mukaansa. Jospa hän perustaisi osalla testamenttirahoista toipumiskodin lapsikaupan uhreille Sri Lankaan, Verushkallakin olisi paikka kasvaa nuoreksi. Sen seinällä voisi olla enkelitaulu muistuttamassa Orvokista. Paikan nimeksi voisi laittaa Orvokkila. Se olisi vastapaino, tosin pieni kaikille nykyajan keskitysleireille, johon lapset niin sanotusta sivistyksestä huolimatta joutuvat. Orvokkila ei sulkisi silmiään  eikä korviaan lasten hädälle.

Elämä oli jo opettanut Marialle suhteellisuudentajua. Hänen ponnistuksensa hyvän puolesta olivat vain pisara meressä, jossa jokainen hyvä teko aiheutti vastineena myös pahuuden kasvua.

 - Kärsimys ei vähene, se vain siirtyy uuteen kohteeseen, kuten Henry oli hänelle joskus filosofoinut. Ehkäpä maailmanjärjestyksen olemassaolon pohjalla on särö harmoniassa, joka luo jatkuvasti myös kaaosta ja pahuutta.   

Mutta nyt Marian oli aika palata Henryn luo  ihanien uutisten kanssa.         

- Rakas Henry. Kuinka paljon hyvää saammekaan yhdessä aikaiseksi, Maria ajatteli itsekseen  hymyillen!           

                                                                                               OSA III

Vain kaksi kuukautta, Marian oli vaikea uskoa ajan kulua. Oli tapahtunut niin paljon. Enemmän kuin monelle koko elämän aikana. Hän istui taas Orvokin huoneen sohvalla. Maria oli tullut samana aamuna lennolla Genevestä. Sri Lankasta hän oli lähtenyt jo kuukausi aiemmin.

Henry oli kuollut. Ajatus pyöri jatkuvasti hänen tajunnassaan. Maria tiesi, että surutyö oli kesken, vaikka hän oli Sveitsissä päässyt siinä hyvään alkuun.  Maria oli nyt elämänsä nollatilanteessa. Viime kuukaudet olivat kysyneet voimia, uni oli jäänyt vähäiseksi.

Maria oli viimeksi Helsingissä ollessaan soittanut lähtiessään Henryn lääkäriasemalle tuloaikansa varmistaakseen, että  Henry osaa  tulla vastaan häntä oikealle lennolle. Maria kuuli vastaanottoapulaiselta, että Henry oli edellisenä päivänä lähtenyt auttamaan maanvyöryn uhreja erääseen vuoristokouluun.

Seutu oli syrjäinen ja kuului sissien hallinnassa olevaan alueeseen. Henryn odotettiin palaavan asemalle myöhään illalla, joten hän ehtisi kyllä vastaan lentokentälle. Maria oli kuitenkin ihmeen levoton koko lennon ajan. Henry oli tottunut ajamaan autoaan huonoilla vuoristoteillä, mutta sadeaikoina syrjäiset tiet olivat usein poikki ja aikataulut ja suunnitelmat eivät pitäneet paikkaansa.

Lentokentän tuloaulassa Maria ei nähnyt Henryä, joten tämän matka-aikataulu oli todella venynyt. Henrylle oli tärkeätä olla sekä vastaanottamassa ja saattamassa Mariaa tämän matkoilla.  Maria otti sydän kirvellen taksin, kun ajatteli mitä kaikkea  silläkin rahalla voi hankkia lastenkotiin. Samalla hän muisti Orvokilta perimänsä rahat, ja huono omatunto hieman helpotti.

Kotona oli Verushka, joka ei tiennyt odottaa Mariaa, mutta oli hyvin levoton Henryn suhteen. Hän oli päivällä kuullut, että vuoristossa sateet olivat aiheuttaneet lisää vyörymiä ja hallituksen apujoukot eivät sissien tulituksen takia päässeet alueelle. Maria soitti lääkäriasemalle, mutta siellä ei ollut ketään vastaamassa. Hän soitti poliisilaitokselle kysyen, onko tietoja ulkomaalaisten osalta vyörymäalueilla.

Seuraavana yönä Maria heräsi kovaan kolinaan pihalla. Hän ehti ajatella, että Henry oli vihdoin päässyt perille kotiin ja juoksi yöasussaan paljain jaloin pihamaalle. Häntä vastassa oli joukko huppupäisiä miehiä, jotka nostivat auton lavalta mustaa säkkiä. Eräs miehistä tuli häntä kohti konepistooli olalla roikkuen. Hän puhui englantia hyvin ja kysyi, onko tohtori Henryn perhettä paikalla.

Marian jalkoja kylmäsi. Hän jähmettyi tuijottamaan säkkiä. Mies sanoi heidän tuoneen Henryn ruumiin, jonka he olivat irrottaneet tieltä syöksyneestä autosta. Henry oli ollut paluumatkalla, mutta väistäessään tielle pudonnutta kivenjärkälettä auto oli ajautunut päin kalliota.

Miehet olivat pahoillaan tapahtuneesta ja kättelivät Mariaa vuorotellen. Henry oli usein hoitanut vaarallisissa olosuhteissa heidän perheitään. He antoivat Marialle ryppyisen kasan seteleitä, jotta tämä voisi hoitaa hautauksen.  Miesten oli sotilaiden pelossa  pakko poistua nopeasti paikalta.

Maria oli täysin lamaantunut. Hän katsoi portailla olevaa säkkiä ymmärtämättä mitä tehdä puristaen setelit märäksi muodottomaksi kasaksi. Verushka nyyhkytti hänen takanaan. Kaikki oli kylmää ja mustaa. Maria odotti edelleen saavansa kertoa Henrylle Orvokin testamentista, hienosta tulevaisuudesta, uusista unelmista. Jollain tasolla sisimmässään hän ymmärsi kaiken olevan myöhäistä. Maria meni kuin unessa sisään, soitti lääkäriasemalle tapahtuneesta ja jäi odottamaan Henryn ystävien paikalle tuloa.

Verushka keitti  Marialle teetä, kyseli lentomatkasta, yritti saada hänen ajatuksensa muualle. Maria istui jähmettyneenä paikallaan. Hän ajatteli lapsiaan, Henryn vanhempia ja tahoja, joille kuolemasta piti ilmoittaa. Henryn vanhemmat oli hoidettava ensin. Nämä voivat hakea lapset sisäoppilaitoksesta luokseen odottamaan Marian tuloa. 

Maria tiesi aika vähän Henryn kotioloista. Tämä oli vanhin poika, joka aikoinaan oli tuottanut isälleen pettymyksen lähtiessään työhön kehitysmaihin. Vanhemmat olisivat halunneet hänen pysyvän Skotlannissa ja osallistuvan lääkärin yksityispraktiikan ohella suuren maatilan hoitoon.  Henry oli pitänyt huonosti yhteyksiä kotiin, eivätkä hänen vanhempansa olleet itse olleet aloitteellisia. Lapset viettivät useimmiten lomansa isovanhempiensa luona  heidän aloitettua koulunkäyntinsä Englannissa.

Henry Junior ja Sarah viihtyivät maaseudulla ja toimivat viestin välittäjinä isovanhempien ja Henryn välillä. Muutamat perhejuhlat Maria oli vuosien myötä viettänyt Henryn vanhempien luona, jotka eivät puolestaan olleet koskaan vierailleet heidän asuinpaikoissaan. Olihan se sinänsä ymmärrettävää; pitkät etäisyydet, kuuma ilmasto ja monet kehitysmaariskit eivät sopineet enää iäkkäiden vanhempien arkeen.

Maria yritti hillitä surunsa ja järkytyksensä. Oli vain toimittava ilman ajatuksia. Hän yritti löytää konemaisen toimintamallin sisältään. Henryn isä vastasi puhelimeen. - Henry on kuollut auto-onnettomuudessa, oli ainoa, mitä Maria sai sanotuksi. Pitkä hiljaisuus vallitsi linjalla, varovainen rykäisy.

Vanhan miehen hauras ääni vastasi. - Haemme Sarahin ja Henry Juniorin luoksemme. Tule tänne, kun saat asiat hoidetuksi. Hautaamme Henryn tänne sukuhautaamme. Pyydä vakuutusyhtiötä hoitamaan yksityiskohdat. Yritä selvitä. Kerron äidille.

Maria muisti Henryn kertoneen isänsä olleen armeija-aikanaan  majurina ja palvelleen Aucklandin sodassa. Ehkäpä hän selviää kriisistä muita paremmin. Ainoan pojan menetys oli kovaa, mutta olihan hänellä Henry Junior ja Sarah luonaan. Maria oli yksin. Takana sekä edessä korkea musta muuri, jonka väliin hän tunsi likistyvänsä. Vaikeinta olivat aamut. Hetki, kun herätessä ensin ei muistanut, mitä oli tapahtunut, mutta kun todellisuus murtautui mielen läpi, Maria yritti palata takaisin muistamattomuuden tilaan, onnistumatta. 

Maria matkusti jo viikon kuluttua Henryn tuhkauurna mukanaan Skotlantiin. Hän oli sopinut  esimiehensä kanssa käytännön järjestelyistä saaden itselleen rauhallista aikaa pohtia tulevaisuuttaan. Asunto oli vuokrattu Henryn työtoverille, joka salli Verushkan jäädä luokseen asumaan ja jatkamaan koulunkäyntiä.  Maria ei halunnut keskeyttää tämän elämää omilla muutoksillaan. Olihan tätä viime vuodet heitelty jo riittävästi maapallon kartalla. Maria lupasi pitää Verushkaan jatkuvasti yhteyttä.

Lentokentällä Maria tapasi pitkästä aikaa lapsensa. Henry Junior oli taas venähtänyt lisää pituutta. Hän oli pisamainen, pitkä ja laiha poika, joka täyttäisi isänsä hautajaisten aikaan kymmenen vuotta. Sarah oli muuttunut. Hänestä oli tullut vakavampi ja hillitympi. Henryn pikku villikko oli menneisyyttä - kuten Henrykin. Kahdeksan vuoden ikä tuntui jo painavan - lapsuus oli jäänyt taakse. Molemmat lapset tervehtivät Mariaa muodollisesti kuin vierasta ihmistä; englantilainen kasvatus oli lyönyt heihin leimansa.

Henryn äiti oli selvästi itkettynyt. Maria ehti ajatella omien kyyneliensä puuttumista. Hän ei ollut osannut vielä itkeä. Kyyneleet olivat varastoituneet tuntemattomaan paikkaan odottamaan padon murtumista. Henryn isän juristiystävä oli perheen mukana. Hän oli ottanut käytännön asiat hoitoonsa. Henryn sisaret perheineen olivat jo tulleet eri puolelta maailmaa. Koko perhe oli koossa - mutta miksi siihen tarvittiin Henryn kuolema.

Maria viipyi viikon Skotlannissa. Lapset kömpivät iltaisin hänen sänkyynsä kertomaan elämästään. Vieraudentunne ja suru murtui vähitellen äidin syliin. Maria yritti lohduttaa, kertoa heille yhteisestä ajasta Henryn kanssa ja korostaa isovanhempien merkitystä heidän nykyisessä elämässään. Sarah kysyi, aikoiko Maria palata takaisin Sri Lankaan. Maria vastasi rehellisesti, että hänellä ei juuri nyt ollut mitään suunnitelmia. Hän tarvitsi aikaa itselleen miettiäkseen, missä olisi hänen oikea paikkansa.

Lapset lähtivät takaisin kouluun ja Maria koki olevansa yksin ja ahdistunut. Hän ei osannut olla Henryn vanhempien kanssa luonnollisesti, vaan jännitti koko ajan heidän seurassaan. Kaikki tuntui oudolta. Edes sureminen ei onnistunut.

Maria huomasi, ettei hänellä ollut oikeata kotia maailmassa. Isä Juhanasta hän ei ollut kuullut kuukausiin. Eikä hänen tehnyt mieli herättää Juhanaa elämässään. Suomi tuntui oikealta paikalta ajatella asioita. Olihan hänellä siellä Orvokin asunto ja kesäpaikka.

Maria muisti mukanaan olevan Orvokin Sveitsissä olevan tallelokeron avaimen. Testamentissa Orvokki oli maininnut sen sisällön olevan pesän arvioinnin kannalta arvoton.  Asianajaja oli arvellut siellä olevan papereita. Maria huomasi tarvitsevansa toimintaa, muuten hän hautautuisi suremaan Henryä sängyn pohjalle. Senkin aika tulisi, mutta vielä oli liian aikaista, sielu vereslihalla.

Maria lensi Geneveen. Matka sopi myös hänen työasioihinsa. Oli aikaa kuulostella, mitä vaihtoehtoja järjestö voisi hänelle tarjota.  Maria valitsi ensimmäisen kerran elämässään yöpymiseen viiden tähden hotellin. Hän tunsi ansainneensa ylellisyyttä ympärilleen kaiken mielen pimeyden keskelle. Hän muisti kouluajoiltaan Pyhän Ristin Johanneksen kirjan nimen Sielun pimeä yö. Siltä hänestä elämässä juuri nyt tuntui.

Rahasta lähtivät kiitokset Orvokille. Tosin Henryn isä oli kertonut hänelle, että perhe oli järjestänyt Marialle ja lapsille oman rahaston, joka takaisi toimeentulon Henryn eläkkeen lisäksi. Maria päätti jättää  rahat lasten käyttöön. Hän olisi aikanaan oman käsityksensä mukaan myös Juhanan ainoa laillinen perillinen.

Maria varasi ajan  Orvokin sveitsiläiseen pankkiin tietämättä, mikä häntä siellä odottaisi. Ensin hän oli ajatellut mahdollisia arvokoruja, mutta Orvokki ei tuntunut henkilöltä, joka olisi elämässään investoinut timantteihin. Hänen jäämistössään oli kotona tavanomaisia sormuksia, riipuksia sekä pukukoruja.

Maria oli ottanut niistä itselleen käyttöön vain sairaalasta palautetun viktoriaanisen kaulakorun, jossa kauniin lasiprofiilin  sisään oli säilötty nähtävästi pala perhosen sinistä siipeä. Mariaa se muistutti elämän herkkyydestä ja ohimenevyydestä. Henryn äiti oli hautajaisissa kysellyt, oliko se hänen poikansa ostama, kun näytti niin perin englantilaiselta. Jäi varmaan ajattelemaan, että Maria oli saanut korun lahjaksi joltain aikaisemmalta miesystävältään.

Mariasta tuntui, että anoppi oli aina suhtautunut häneen vihamielisesti kuin syyttäen Mariaa Henryn ulkomailla pysymisestä sekä heikosta yhteydenpidosta kotiinsa.

Pankkivirkailija ojensi holvissa Marialle metallilaatikon jättäen tämän rauhassa läpikäymään sen sisältöä. Laatikko tuntui kevyeltä. Maria muisti historiasta kertomuksen Pandoran lippaasta, jonka avaamalla kaikki ihmiskunnan vitsaukset pääsivät vapaaksi. Hänellä ei ollut syytä uskoa, että Orvokki olisi jättänyt hänelle mitään vastaavaa. Lähinnä hän odotti löytävänsä kirjeitä tai päiväkirjoja, ehkä selityksen omalle perintöosuudelleen.

Laatikossa oli vain kaksi paperia. Toinen oli kirjekuori, jonka päällä oli Marian nimi. Toinen oli muistiinpanovihko, jonka kannessa oli Leonardo DaVincin miestä ympyrän sisällä esittävä kuvapiirros. Maria tyhjensi laatikon ja päätti tutustua sisältöön paremmin oman hotellihuoneensa rauhassa.

Hän tilasi huonepalvelulta lounaan, ja viiniä maistellen avasi kirjeen itselleen Orvokilta. Ajatella, että Orvokki oli ollut elossa vielä kaksi kuukautta aikaisemmin. Puhumattakaan Henrystä, jonka kuolemasta oli vasta kuukausi. Miten nämä toisilleen kaksi täysin vierasta ihmistä olivat poistuneet hänen elämästään niin samanaikaisesti kuin yhteisellä suunnitelmalla? Ehkä he nyt yhdessä  tarkkailivat Marian elämää. Eihän sitä voi varmuudella kukaan tietää.

Kirje oli huolella päivätty ja kirjoitettu yli kymmenen vuotta aikaisemmin aikana, jolloin Maria ja Henry olivat juuri menneet naimisiin. Kun Maria eli elämänsä onnellisinta vaihetta hänelle lähes tuntematon Orvokki oli kirjoittanut kirjeen.

          Rakas Maria!

Olet minulle kuin oma tytär, jota en koskaan saanut. Uhrasin mahdollisen tyttäreni työkiireiden, epätietoisuuden sekä pelon alttareille, nykyajan Jumalille.

Isäsi on ollut minulle koko elämäni tärkeä. Ei suurin rakkaus, mutta lämmin kosketus ihmisestä, joka  olisi voinut olla minulle elämäni parhain ystävä. En vain koskaan osannut ymmärtää häntä. Olimme kuin palapelin osat, jotka eivät  asettautuneet harmoniseksi kuvaksi. Niin kävi myös luultavasti Juhanan ja äitisi kesken.

Uskon, että Liisa rakasti sinua paljon.  Äitisi kesti huonoa avioliittoaan, kunnes hänen  voimansa uupuivat.  Juhana rakastaa sinua omalla tavallaan. Sitä  varjostaa hänen mielestäni sairaalloinen mustasukkaisuutensa, joka saa Juhanan jatkuvasti epäilemään kaikkea itsellensä tärkeätä. Isäsi on voimaton omassa heikkoudessaan. Älä anna sen varjostaa omaa elämääsi. Olet sinua rakastavien vanhempien lapsi - vain se on tärkeätä.

Olet varmaan ihmetellyt, miksi olen testamentannut kaiken jälkeeni jäävän omaisuuden  sinulle, itselleni lähes tuntemattomalle. Se vain ilmaisee elämäni yksinäisyyden. Olet minulle läheisin ihminen mieheni Matin kuoleman jälkeen. Totuin liittämään sinut iltarukouksiini jo äitisi eläessä. Olet ollut näkymätön tyttäreni kaikki nämä vuodet. Älä ajattele, että omaisuuteen liittyy mitään velvollisuuksia. Kaikki on puhdasta lahjaa ilman erityistoiveita.

Tiedän tätä kirjoittaessani, että olen kuollut, kun nämä kirjainrivit saavuttanut sinut. En tiedä, meneekö siihen muutama päivä vai kymmeniä vuosia. Aika on rajallinen joka tapauksessa.

Olen huono antamaan neuvoja hyvän elämän suhteen. Uskon olleeni eksyksissä lähes kaiken aikaa. Tein liikaa töitä, en rakastanut lähimmäistäni ja jätin monta mahdollisuutta käyttämättä - mutta sehän on elämää.

En tiedä vastauksia itsekään, mutta kysele välillä:

-kenen elämää elän?

-mikä on tulevaisuuden visioni?

-olenko onnellinen tässä ja nyt ja jos en, niin miten korjaan nykytilanteen?

Kun antaa, niin saa.

Ihmiset ovat tärkeitä, eivät asiat.

Rakasta lähimmäistäsi, kuka tahansa voisit olla sinä.

Kehitä itseäsi ja ajatteluasi.

          Kaikkea hyvää toivoen

Orvokki

P.S. Olen kirjoittanut oheisen päiväkirjan eräällä elämäni tärkeimmällä matkalla. En halua jättää sitä mahdollisten vieraiden ihmisten käsiin. En pysty sitä itse hävittämään. Tuntisin silloin luopuvani toivosta. Tuhoa sinä se. 

Maria tuijotti eteensä läpi ikkunan, josta näkyi vihreitä puiden latvoja, joissa lintuparvet pyrähtelivät. Kyyneleet virtasivat valtoimenaan. Pato murtui. Hän ei erottanut itkun syytä. Mikä osa oli Henryn suremista, mikä Orvokin sanojen herättämää lapsuuden kokemusta, äidin kaipuuta ja mikä osa tulevaisuuden turvattomuutta. Itku oli lämmintä ja kumpusi rakkaudesta elämään. Siinä ei ollut vihaa, pettymystä tai itsesääliä. Se paransi haavoja ja umpeutti arpia.

Seuraavat päivät Maria eli unimaisesti ajan tajun menettäen. Välillä hän tarkisti television uutisista, että maailma oli entisellään. Hän liikkui unissaan Henryn kanssa. Valveilla ollessaan hän kävi lävitse elämänsä muistikuvia. Ensi tapaaminen, raskausaika, Juniorin synnytys, ensimmäinen perhejoulu, lomamatka Karibialle, Henryn kainalo väsyttäneen päivän jälkeen, Sarahin syntymä, yhteinen kynttiläillallinen.

Kipeimmät muistot iskivät tajuntaan miekkojen lailla. Hän muisti jostain lukeneensa miekkojen sillasta, joka sielun oli jossain vaiheessa matkaa ylitettävä, olikohan se jotain tällaista. Jokaiselle muistikuvalle oma surun verho, joka itkun avulla purki tunteita niitä kovettamatta. 

Maria huomasi, että elämä oli äiti Liisan kuoleman jälkeen ollut hänelle hyvä. Kotoa Taimin hoidosta sisäoppilaitoksen turvaan ja sieltä muutaman opiskeluvuoden jälkeen Henryn turvasatamaan. Kaikki oli sujunut helposti ilman ponnistuksia. Nyt hän ymmärsi, ettei elämä voi tarjota pelkästään myötätuulta, välillä on aika kulkea vastamäkeä. Olikohan se joku Pasternakin kirja, joka loppui toteamukseen: Ei elämää kuten peltoa ylitetä. Hän oli lukenut kirjan ylioppilasvuonaan ja tehnyt siitä pienen esseen, jota opettaja oli kehunut.

Vähitellen Maria siirtyi ulkoilmaan, käveli pitkin puistojen käytäviä, kierteli järven rantaviivaa, katseli vastaantulevia ihmisiä ja koiria, Orvokin mukaan rakastettavia lähimmäisiä. Hän istuskeli puistoissa seuraten äitien ja lapsien touhuja ja yhteisiä leikkejä.

Maria havahtui, että näkymä ei ollut vain osa hänen menneisyyttään, vaan myös tulevaisuuden mahdollisuus. Hän oli vasta  35 vuoden ikäinen. Teoriassa, ja siis myös käytännössä, hänellä voisi olla vielä uusi elämä, aviomies, omia pieniä lapsia, hetkiä hiekkalaatikolla.

Vielä ei ollut aika suunnitella tulevaisuuden sisältöä, surutyö oli kesken, mutta pelkkä tietoisuus ajan jatkumosta helpotti. Suru sai eräänlaiset reunat ja oman alueen, minkä ulkopuolelta löytyi elämää.

Muistikuvien ohessa Maria havahtui myös kysymään Orvokin ajatusta: kenen elämää olen elänyt? Hänen oli pakko tunnustaa itselleen, että he olivat avioliitossa eläneet Henryn elämää - tämän unelmia ja haluja. Maria oli omaksunut ne kyseenalaistamatta myös omiksi tavoitteekseen. Ne toteuttivat hänen idealistista nuoruuden unelmaansa olla hyödyksi kehitysmaissa, mutta olivatko ne aikuisen Marian tavoitteita. Henry astui Marian elämään sangen varhain, suoraan valmistumisen jälkeen isän korvikkeena, näkymättömän Juhanan tilalle.

Maria tunnusti itselleen, että hän usein tuskaili epämukavia olosuhteita, kurjuutta ja köyhyyttä. Hän piti tärkeänä olla vähentämässä kärsimyksen  määrää maapallolta, mutta niin, ettei hänen itsensä välttämättä olisi tarvinnut kokea sitä. Hän oli menettänyt lapset sisäoppilaitokseen pois kurjista olosuhteista. Oliko hän itse ollut valmis näihin uhrauksiin vai tehnyt sen vain Henryä miellyttääkseen?

Epäluulo alkoi nostaa päätään pitkillä kävelylenkeillä. Minkälainen olisi hänen elämänsä ilman Henryn tarpeita, hänen ja lasten elämä? Vähitellen Maria siirtyi menneisyyden tutkailusta nykypäivään. 

Maria ei ollut vielä halunnut lukea Orvokin muistiinpanovihkoa. Omissa asioissa oli tarpeeksi pohdittavaa. Nyt hän tunsi olevansa valmis kurkistamaan Orvokin menneisyyteen. Hän halusi tehdä sen Orvokin kotona, vihkolle kuuluvassa tilassa, samassa paikassa kun Orvokin tuhkauurna odotti hävittämistään.

Tultuaan ja nukuttuaan riittävästi Orvokin sängyssä Maria ryhtyi valmistelemaan  lähipäivien ohjelmaa. Nyt oli aika saada yhteys Juhanaan, käydä Taimin haudalla, selvittää Orvokin tuhkauurnan sijoitusvaihtoehdot ja  hankkia itselleen säähän sopiva vaatetus. Orvokin kirje sai hänet ajattelemaan myös Liisaa, äitiä. Tämä oli aikanaan haudattu Mamin suvun sukuhautaan maalle, vaikka Mami oli asiaa alunperin vastustanut. Jos nimi pistetään sinne pienellä alareunaan, niin sitten, oli Taimi kertonut hänen sanoneen hautajaisia suunnitellessa. Nyt hänellä olisi ensimmäistä kertaa tilaisuus käydä myös Liisan haudalla. Ajatus rakastavasta äidistä tuntui kaukaiselta. Liisan kohdalla Marialla oli tyhjä tila.

Orvokin asuntoon hän halusi hankkia vähän omanlaisiaan tavaroita. Huoneiston perusilme oli väreiltään kova ja hieman kalsea. Maria oli tottunut ulkomailla lämpöisiin väreihin ja pehmoisiin materiaaleihin. Tämä oli toistaiseksi hänen ainoa kotinsa maailmassa.

Orvokin huoneessa tuntui asuvan paikan henki, joka vaati jatkuvaa toimintaa ja tekemistä. Parin aktiivisen päivän jälkeen Maria oli valmis avaamaan Orvokin vihkon. Sivuja ei ollut paljon, ehkä parikymmentä, täyteen kirjoitettua. Välissä oli nippu postikortteja, tyhjiä. Muutamia värivalokuvia, jotka luultavasti olivat Orvokin itsensä ottamia.

Kuvissa näkyi auto, talon seinää ja mieshenkilö, joka näytti tutulta. Maria muisti kirjan, jonka hän oli edellisellä käynnillä ottanut mukaansa matkalukemiseksi. Sama mies, kun kirjan kirjoittaja - Herman jotakin. Kirjan hän oli unohtanut Sri Lankaan. Hän oli katsellut sitä matkallaan, mutta ei ollut jaksanut kiinnostua historiallisista yksityiskohdista, vuosiluvuista ja oudoista paikan nimistä.

Muistiinpanot olivat vuodelta 1976, heinäkuulta. Tuohon aikaan hän oli itse vielä pikkutyttö. Orvokin käsiala oli hyvin pientä ja tasaista ja vaati aikaa, ennen kuin Maria oppi erottamaan yksityiskohdat. Sivut olivat tiheään kirjoitetut kuin paperia säästäen.

Orvokin kirjoitustyyli vaikutti asialliselta. Hän luetteli  kelloaikoja, osoitteita, ihmisten ja  liikkeiden nimiä. Välillä hän kuvaili maisemia, kirkkojen maalauksia ja esineitä, hautausmaiden kiviä. Toistuvasti hän mainitsi asioita kataarien elämästä - ketähän nekin olivat. Aluksi Orvokki oli ollut Hermania vastassa Montpellierin lentokentällä. Maria kaivoi kirjahyllystä karttakirjan ja löysi kaupungin Välimeren rannalta Etelä - Ranskasta. Vuokrattuaan pienen valkoisen Fiat Punton he olivat ajaneet Carcassonneen, jossa sijaitsi heidän kahdeksi viikoksi vuokrattu asuntonsa.

Seuraavat päivät kirjasivat ajomatkojen vaikutteita. Maria seurasi kartasta paikkakuntien nimiä, jotka olivat hänelle aivan outoja. Narbonne tuntui jostakin tutulta. Orvokki oli vihkoon piirtänyt vuoren ääriviivan - Montségur. Sen huipulle hän oli luonnostellut aivan kuin kivimuuria ja alapuolelle pikkuisia talon kuvia.

Maria muisti kuvan Hermanin kirjasta – kyseessä oli sama vuori. Tekstistä kävi ilmi, että he olivat kiivenneet ylös ja joutuneet olemaan siellä ajateltua pidempään myrskyn laantumista odotellen. Orvokki oli vetänyt pitkän viivan yhdelle tekstiriville - mitä lienee tarkoittanut. Mariasta lukeminen tuntui tirkistelyltä, vaikka siihen olikin kirjoittajan lupa. Viivan  jälkeen oli toteamus: Nyt tiedän, mitä onni on.

Loppua kohti muistiinpanot lyhenivät. Ne olivat lähinnä toteamuksia ajoreiteistä ja ruokapaikoista. Viimeisellä sivulla Orvokki ja Herman  palasivat autolla takaisin lentokentälle. Orvokki oli pistänyt muistiin lentojen lähtöajat ja lennon numerot. Viimeiselle tyhjälle sivulle hän oli nähtävästi paljon myöhemmin kirjoittanut eri värisellä kynällä: Nyt tiedän, mitä suru on.

Maria käänteli vihkoa varmistaen, ettei sen uumeniin ollut kätkettynä mitään muuta; ei lyhenteitä, viittauksia tai alleviivauksia. Hän katsoi kuvat huolella läpi yksitellen. Kortit olivat normaaleja matkailijoiden ostoksia näyttäen linnoja, kirkkoja ja vuoristomaisemia.

Valokuvissa ei tuntunut olevan mitään erikoista. Kaikki olivat nähtävästi otettu vihkossa mainitulta vuorelta. Niissä näkyi Hermanin ohella raunioita, sumuisia maisemia laakson suuntaan ja polun kiviä. Maria muisti nähneensä Orvokin albumeissa muita kuvia samalta ajalta. Nämä Orvokki oli jostain syystä halunnut kätkeä piiloon Sveitsin pankkiholviin - keneltä, itseltäänkö?

Maria tunsi lievää pettymystä, tietämättä itsekään, mitä hän oli odottanut löytävänsä. Marian silmät osuivat Orvokin maallisiin jäännöksiin makuuhuoneen nurkassa seisovassa uurnassa, Herman, Montségur ja Orvokki kuuluivat yhteen. Tämä kolmiyhteys kätki sisäänsä Orvokin onnen.

Maria halusi palauttaa hivenen onnen hippusia Orvokille. Mitä jos hän lähtisi katsomaan vuoren maisemia, ottaisi uurnan mukaansa ja antaisi tuulen levittää Orvokin tuhkan hänen selvästi rakastamansa paikan ylle? Niinhän hän oli jo ensimmäisellä käyntikerrallaan ajatellut. Tuolloin suunnitelmiin oli tosin kuulunut lomamatka yhdessä Henryn ja lasten kanssa.

Niin ei ollut tarkoitus käydä, matka olisi hänen ja Orvokin kahdenkeskinen. Ehkä Orvokki tekisi takapenkille vierelleen tilaa myös äiti-Liisalle. Mariaa hymyilytti ajatus, että naiset yhdessä matkan aikana kertoisivat toisilleen juttuja Juhanasta.

Nyt hänellä oli aikaa toteuttaa tuo ajatus matkasta Montségurille, missä se sitten olikin.   Marialla oli tällä hetkellä käytettävissään kaikki maailman aika. Hän voisi Ranskasta lentää katsomaan lapsia Skotlantiin ja sieltä Floridaan isänsä Juhanan luo. Orvokin kirje oli saanut hänet ajattelemaan myös Juhanan yksinäisyyttä. Vaikka hänellä oli tytär ja kaksi lastenlasta, hän eli kuin ketään sukua ei olisi elossa. Oli aika antaa isäsuhteelle mahdollisuus.

Vuoren löytäminen tuskin tuottaisi ongelmaa. Hänellä oli nyt tärkeä tehtävä. Se auttaisi pistämään Henryn aiheuttaman tuskan taka-alalle. Ehkä hän tuolta matkalta löytäisi myös palan itsestään, näkymiä omaan tulevaisuutensa. Maria oli ehtinyt ajatella olevansa vapaa ottamaan lapset asumaan luokseen pois sisäoppilaitoksesta. He voisivat asettua asumaan, minne lapset haluaisivat. Perustaa uuden kolmen hengen kodin, kaikki riippui lapsista.

Maria suunnitteli lentävänsä Orvokin tavoin Montpellieriin. Hänen pitää selvittää muodollisuudet, joita tarvitaan uurnan viennille pois maasta. Ne ehkä poikkeavat Intian käytännöistä. Hänkin voisi majoittua Carcassonneen kuten Orvokki ja Herman olivat tehneet. Sieltä hän kyllä löytäisi autolla etsimänsä vuoren  Orvokin päiväkirjan avulla. Hänessä herätti hilpeyttä ajatus Orvokin tuhkauurnasta auton takapenkillä. Hän kyselisi kussakin risteyksessä neuvoja kulkusuunnasta takanaan jököttävältä  astialta.

Montségurin luona Maria pistäisi uurnan ja vihkon selkäreppuun ja yhdessä he Orvokin kanssa kiipeäisivät ylös rinnettä.  Päästyään perille hän repisi vihkon sivut pieniksi palasiksi tuulen viedä pitkin vuoren rinteitä kuin aarrekartan, jota kukaan ei enää voisi käyttää.

 Huipulla hän kysyisi Orvokilta, mihin ilmansuuntaan tämä haluaisi lähteä.

- Kohti Hermania, Orvokki varmaan vastaisi.

Maria Karalta on vuonna 2010 ilmestynyt uusi romaani: Olen muistanut sinua..., joka jatkaa Marian tarinaa.