I.5 KOIVISTO 1800-LUVULLAKoivistolle tämä vuosisata merkitsi laivanrakennuksen ja merenkulun hyvää kehittymistä. Etenkin vuosisadan ensimmäinen puolisko enimmäkseen rauhallisena takasi asutuksen pitkäaikaisen voimakkaan kehityksen. Vuosisadan puolivälissä Krimin sota vaikutti myös Koiviston arkeen. Myöhemmin suuret nälkävuodet saivat muualta Suomesta väkeä siirtymään Pietarin läheisyyteen. Nämä toivat mukanaan uusia vaikutteita. Vuosisadan alussa Aleksanteri I:n, kuva1, tultua Venäjän keisariksi hän joutui vuonna 1807 taipumaan Ranskan keisari Napoleonin,kuva2, kanssa sopimukseen, jossa Venäjä sitoutui pitämään Ruotsin pois Manner-Euroopan järjestelyistä. Ruotsin kuninkaana oli tuolloin Kustaa IV Adolf,kuva3. Tämä taustalla taas kerran Venäjä käynnisti sotatoimet tarkoituksenaan laajentaa Vanha Suomi koskemaan koko Suomen aluetta. Venäjä aloitti hyökkäyssodan Fabian Steinheilin suunnitelmien mukaisesti helmikuussa 1808, jota ennen venäläiset olivat keränneet joukkoja Viipurin- Haminan välille käyttäen Koivistoa kauttakulkupaikkana Suomeen. Sama Steinhall oli jo ansioitunut linnoitussuunnitelmien tekijänä Katariina Suuren aikana ja tunsi hyvin Suomen ja Ruotsin välisen raja-alueen. Voittoisan operaation tuloksena raja siirtyi Pohjanlahteen ja Torniojokeen jo vuonna 1809 solmitussa rauhassa. Olot pysyivät kuitenkin vuosia levottomina. Kun Aleksanteri I oli Porvoon Valtiopäivillä nimennyt Suomen autonomiseksi Suuriruhtinaskunnaksi, niin Steinheil nimitettiin pian sen jälkeen vuonna 1810 Suomen Suuriruhtinaskunnan kenraalikuvernööriksi. Kustaa III:n entinen luotettu Gustaf Mauritz Armfelt sai myös Aleksanterin luottamuksen ja nimitettiin Pietariin Suomen asioiden hoitajaksi. Nämä kaksi henkilöä vaikuttivat ratkaisevasti Suomen rooliin, lainsäädäntöön ja käytäntöihin Venäjän alaisuudessa. Elinkeinoista
Sodan jälkeen talonpojat saattoivat entistä vapaammin myydä tavaroitaan Pietariin. 1830-luvulla Koivistolla oli jo 55 suurempaa alusta. Lastina halot ja kivet olivat edelleen keskeisiä. Tämä vakiintunut liikenne katkaisi koivistolaisten perinteet laajempaan Itämeren rahtaukseen. Liikenne liukui Viipurin läänin ulkopuolelle muiden käsiin. Jälkikäteen voi arvella, että Koivisto jäi liialti riippuvaiseksi Venäjän kaupasta. Vuonna 1846 Koiviston saarilla oli laivoja 32 kpl ja yhteinen lästimäärä 420. Saarten laivat olivat keskivertoa pienempiä. Laivat olivat edelleen perinteisiä kuutteja, jotka eivät oleellisesti eronneet 1600-luvun aluksista.
Laivat olivat siis vanhatyyppisiä ja uusien mallien; kaljaasit ja kuunarit, kehitys tapahtui lännempänä. Määrällisesti Koivisto oli edelleen Suomen suurin laivanvarustuspitäjä. Arviolta 2/3 osaa taloista oli sijoittanut varojaan merenkulkuun. Kalastus oli kuitenkin saarten pääelinkeino. Riidat apajapaikoista ja nuottakuntien välien selvittelyt olivat yleisiä. Ulkomerellä käytettiin suurempia Venäjän nuottia, joita tiedetään Saarenpäässä jo vuonna 1762 olleen 3 kpl. Talojen lukumäärä Koiviston saarilla vaihteli 1800-luvulla 70-90 välillä. Kuvassa talvikalastusta 1900-luvulla.
Krimin sodan vaikutukset
Vuosina 1854-56 käyty Krimin sota (Oolannin sota) keisari Nikolai I, kuva1 aikana mahdollisti talonpoikaispurjehtijoille lähes samat oikeudet kuin kaupunkilaisille. Englantilaiset olivat kaapanneet laivoja ja epävarmat olot saivat monet kaupunkien laivanvarustajat myymään pois aluksensa. Talonpoikien alukset muodostivat tällöin sopivan reservin rahdin kuljetukseen ja saivat osakseen erioikeuksia. Lyhyellä aikavälillä Krimin sota tosin nosti rahteja ja kivistä sekä haloista sai hyvän hinnan Pietarissa. Ensimmäisen vuoden kokemukset innostivat rakentamaan lisää kapasiteettia. Talvella 1855 Koivistolla rakennettiin 7 suurta ja lukuisia pienempiä aluksia. Kesällä kuitenkin kaikki muuttui. Englantilaiset tulivat helluntain tienoilla 15 laivan voimin amiraali Rickhard Dundasin, kuva2, johdolla. He kaappasivat muutaman laivan mukaansa. Loput omistajat ehtivät upottamaan rantavesiin. Kuvassa3 englantilaista laivastoa Suomenlahdella. Englantilaiset palasivat syksyllä. Tykkivene pommitti Koiviston semaforiasemaa. He nousivat maihin saarille, ryöstivät muonatarpeisiin karjaa sekä kaappasivat ja polttivat laivoja. Tämän seurauksena Koiviston laivojen lukumäärä putosi yli kolmanneksella. Uudet ja kalliit alukset olivat näin joko englantilaisten käsissä, meren pohjassa tai hävinneet savuna ilmaan. Vuosi 1855 koetteli erityisesti saarten väkeä. Suolasilakan vienti Viroon ei sujunut, karja oli hävitetty ja väestö näki nälkää. Viipurissa kerättiin jouluksi ruoka-avustuksia saarelaisille. Seuraavana vuonna sotatoimet olivat ohi ja merenkulku saattoi taas hiljalleen toipua. Vuonna 1857 oli rakenteilla jo kymmenkunta kuunaria. Nämä kuljettivat lähivuodet tavaraa Saksaan, Kööpenhaminaan sekä Riikaan.
Vuosisadan loppupuoli
Varsinainen talonpoikaispurjehduksen vapautus tapahtui vuonna 1873. Tilalle tulivat laivojen päälliköille asetetut pätevyysvaatimukset. Tämä ei kuitenkaan enää ehtinyt elvyttää elinkeinoa. Teknisen kehityksen myötä rahdit olivat pudonneet. Rautarunkoisia veneitä ei voinut enää rakentaa kotoisista tarveaineista omin voimin. Höyrykoneet vaativat uudenlaista osaamista. Pietarin käynneistä oli myös paikallisia seurauksia. Kirjoitetut sopimukset korvasivat aikaisemmat suulliset käytännöt. Koivistolaiseen kielenkäyttöön tuli lukuisia venäläisiä lainasanoja. Perunan viljely yleistyi muuta Suomea aikaisemmin. Koiviston rakennuskanta oli myös uudempaa. Jo 1830-luvun alussa pitäjässä oli uloslämpiäviä tupia enemmän kuin savupirttejä. Oman vaikutuksensa Koiviston tavarakuljetukseen toi myös 1856 avattu Saimaan kanava, joka salli sisävesilaivojen kulun myös Pietarin ja Viipurin kuljetuksissa. Koiviston saarilla oli jo 1800-luvulla useita väkirikkaita kyliä. Koivusaaressa oli viisi kylää Ingertilä, Eistilä, Jaakkola, Patala sekä Saarenpää. Viime mainitussa usein erotetaan toisistaan kolme asutusta; Hyttilä, Harilainen ja Saarenpää. Koivistonsalmen luotsiaseman piirustukset 1825, ( Suomen merimuseo)
a siel Koivistol se näky meri ni joka möki ikkunaa…ja jos ol millo oikee yläves ni se tul sillo iha kartanol ast. Vuonna 1859 ensimmäiset koivistolaiset laivat purjehtivat Juutinrauman läpi Englantiin ja Hollantiin. Vietiin lankkuja ja lautoja ja tuotiin kivihiiltä sekä suolaa. Mikko Reponen purjehti priki Aallottarella Aleksandriaan ja Etelä-Amerikkaan. Priki on aika pieni 2-mastoinen purjealus, joten rohkeutta on vaadittu merimiehiltä sen pitkällä matkalla.
Vuonna 1870 Koivistolla oli jo neljän kolmimastoisen laivan lisäksi kolme prikiä ja 11 kuunaria. Laivojen rakennustapa oli nyt uudistunut. Kyseessä olivat klipperikeulaiset tasasaumakaljaasit. Eli aikaisempi, vanhakantainen rakennustapa uudistui nopeasti yhden sukupolven aikana. Tämä muutos käynnistyi muualla Suomessa, erityisesti Virolahdella ja levisi nopeasti maanteitä pitkin myös Koivistolle mantereen puolelle. Saarissa laivanrakennus säilytti pienimuotoisuutensa pitempään. Eräänä syynä varmaan sen, että miehet siirtyivät talvella pääelinkeinonsa kalastuksen pariin Suomenlahden jäille. Eräs runollinen kuvaus koivistolaisuudesta: Meri on hänelle pelto ja niitty. Pursi ja nuotta ovat hänelle aura ja kuokka… Saarenpääläisiä jättämässä laivansa talviteloille, siirtyäkseen talveksi meren jäälle kalastamaan. Pohjanmeren purjehduksen huippukausi oli 1870-luvulla. Tätä seurasi romahdus höyrykauden vallatessa markkinoita. Koivistolaisten usko purjelaivoihin pysyi edelleen. Vuosisadan loppupuolella rakennettiin monia komeita parkkilaivoja kuten Matilda, Katariina ja Ultima. Purjelaivojen asema säilyi lähinnä pitkillä valtamerireiteillä sekä halpojen ja pilaantumattomien raaka-aineiden kuljetuksessa. Suomalaiset puutavarakuljetukset siirtyivät vähitellen englantilaisille höyrylaivoille. Vielä vuonna 1890 vietettiin Koivistolla kolmimastoisen kuunarin ”Eläköön” lykkäjäisiä. Laivan lykkääminen vesille oli talven aikana paljon helpompaa kuin vesien ollessa vapaana. ” …paljo ko oli väkkee ni jäätä myöte se kulki aina ja oli hyvä viijä…kummaskii pääs ko oli taljat nii vuoroo päät vietii…hakattii jäähä reijät tälläi rivvii…sit aina muutettii talja ankkur näihi reikii…sellai sitä vietii…” Lykkäjäisissä myös syötiin ja juhlittiin. …jos syöttä hernerokkaa ja vehnästä ja makijaa soppaa ja otatta ruokajuomaks kirkasta viinaa ni se on se lykkäjäisruoka… …sillo hyvvää aikaa sitä sai koussikal ottaa…miehet sitä väkevää…ja ottiit sitä naisetkii sillo ko olliit märkin…ja ruokaa oli…lankuist oli tehty pitkät pöyvät…sitä oli nii paljo kuka kui paljo jakso syyvvä…ei se loppunt keske…hetelmäsoppaa sit oli viel toisen ruokan…veskunasoppaa… Lykkäjäisiin kuului myös laulu ja jokaisella kylällä oli vakiolaulajansa. Saarenpäässä se oli ainakin jossain vaiheessa Kana- niminen Nuuti, jonka sukulaisuudesta ei ole tietoa. Pääosin laivojen osalta siirryttiin käytetyn kaluston ostoon muualta. Parkki Hilja oli ensimmäinen rautainen purjelaiva. Suhdanteet eivät suosineet rahtausta vuosisadan lopulla ja Koivistolla tämä perinteinen elinkeino alkoi asteittain hiipua. Vuonna 1886 Koivistolla oli yhteensä 117 laivaa, joista pitkänmatkan purjehtijoita oli 5.
AsutuksestaKoivistolla oli asukkaita vuonna 1800 kirkonkirjojen mukaan 4500. Vuonna 1830 määrä oli noussut 4800. Hoikkalassa väkeä oli 1830 57 kpl ja Saarenpäässä 176 kpl. Vuoteen 1900 mennessä koko väkiluku oli noussut 8100 henkilöön. Koivistolle muodostui suurperheitä. Kuva talonpoikaiskodista 1890-luvulta. Koulunkäynti ei tahtonut vakiintua. Koivistolaiset pojat olivat useimmiten laivapoikina merillä ja tytöt auttoivat laivan keittiössä. Koulunkäyntiä yritettiin järjestää ns. sunnuntaikouluilla, joissa kylän vanhimmat opettivat lapsia. Rippikoulut vakiintuivat käytäntöön olihan sen käynti myös avioliiton edellytys. Rippikoulun läpäisyyn tarvittiin lukutaito ja katekismuksen osaaminen. Kylänluvuilla tarkistettiin seurakuntalaisten luku- ja kristinopin taitoja. Kylänluvun kovuudesta kerrotaan Koivistolta, että huonoja lukijoita pantiin pöydän alle häpeämään osaamattomuuttaan. Perheiden elämää erään aikalaisen kuvauksesta: Melkei ainaha nää kylän miehet olliit kotont pois. Sen verra käivät, et lapskatras kasvo. Sillo ko meri ol jääs, hyö olliit aaval jäälakeuvel putkakalastukses. On ne meikylä naiset saaneet varttuu miehiää. Merimiehet, mitkä seilasiit kaukasil valtameril, poikkesiit koton vaa harvo. Toiset tulliit vast vuosii pääst, jokuset häipy ikusiks ajoiks. Rannikkolaivurit käivät sentää pari kertaa kesäs, putkakalastajat viikottai. Joskus ko meri äity pahaks, se vei männessää nii merimiehet ko putkakalastajatkii. Koivistolainen sauna Kunnanhallinto riippumattomana kirkosta järjestettiin vasta vuonna 1869. Koiviston kunnanlautakunnan sinetti Koiviston perinneasu on noilta ajoilta ja vielä 1900-luvun alussa juhlatilaisuuksissa saatettiin pukeutua paikalliseen tapaan
Keisarillista loistoa1880 ja 1890-luvuilla koivistolaiset näkivät myös keisarillisia vieraita. Aleksanteri III,kuva1, perheineen vieraili usein Suomen matkojensa yhteydessä Koivistolla. Vuoden1884 elokuun lopussa Keisari Aleksanteri III oli seuraamassa sotaharjoituksia Koiviston salmessa. Laivaston joukot hyökkäsivät Koivusaarta puolustavien kimppuun, torpedoveneet ampuivat, laivasto vastasi tykein jne. Illalla järjestettiin ilotulitus ja juhlavalaistus. Koiviston salmi oli Saarenpään kylän kohdalla näyttänyt "mitä kauneimpia näkyilmiöitä". Oli esi-isillä varmaan ihmettelemistä ja mielipiteitä, kun rakettien muodossa rahaa kylvettiin taivaalle. Vuonna 1891 keisarin vierailun aikana Koivistolla vieraili myös ranskalainen laivastoeskaaderi. Kuvassa 2 keisari seurueineen Kotkan Langinkoskella. Keisarillinen höyrypursi, kuvassa, sai vuonna 1893 pohjakosketuksen luotsin ollessa laivassa. Laiva saattoi kuitenkin jatkaa matkaansa. Myöhemmin selvisi, ettei karia ollut merkitty merikorttiin. Matalikon pohjakivissä saatettiin nähdä pitkään aluksen jättämä punainen viiva. Karia alettiin kutsumaan Kultamatalaksi, mutta kansan keskuudessa käytettiin Keisarinmatalan nimeä.
Keisariperheen alukselle paikalliset asukkaat tulivat runsain joukoin tarjoamaan palveluja. Kalaa, käsitöitä, leivonnaisia... Olisikohan Kanoilla ollut jotain myytävää.
Herännäisyyden kehitysSuurien nälkävuosien (1867-68) seurauksena muutti Pohjanmaan rannikolta perheitä Koivistolle Humaljoelle. Perheet opettivat uusia kalastustapoja, mm. korkeat verkot paikkakuntalaisille. He olivat vanhalestadiolaisia ja toivat seuratapahtumat mukanaan. Herätyksen käynnistyessä Humaljoella siellä oli käymässä Saarenpäästä Valpuri Reitti os. Ruottu eli Juoson Varpu. Hän käynnisti vanhalestadiolaisen toiminnan Saarenpäässä Lenkkerin talossa. Seuroja pidettiin joka sunnuntai ja joskus arki-iltoinakin. Etenkin juhannuksena pidettyihin Suurseuroihin väkeä tuli Kuolemajärveltä ja Uudeltakirkolta saakka. Lestadiolaisiin suhtauduttiin epäluuloisesti johtuen heidän jyrkistä raamatullisista tulkinnoistaan sekä erikoisista seuroista. Eräs näistä matkasaarnaajista oli Kuolemajärven Inkilän kylässä asuva Israel Pentikäinen, joka löytyy myös toisen linkin Pentikäisten sukukirjasta. Seuroissa puhuivat yleensä maallikot ja niissä esiintyi usein hurmoksellisuutta ja liikutuksia. Useilla paikkakunnilla heitä kutsuttiin hihhuleiksi. Yhdestä saarnaajasta oli Uudellakirkolla kirjattu kirkonkirjaan huomautus: Hihhulilainen, ei toimita antautua puheisiin hänen kanssaan, ei ota korviinsa mitään. Innokkaina lestadiolaisina mainitaan Saarenpäässä mm. Matti ja Joel Harilainen, Taavetti Hytti, Ville Rakkola, Ville Pulli ja Kaapriel Hoikkala. Ahkeria kävijöitä oli myös lähisukulinjassa. Helena Kanan os Hoikkala kaksi sisarta olivat usein nähdyt osallistujat. Koiviston kirkko alkoi myös käydä ahtaaksi kasvavan seurakunnan tarpeisiin. Uutta rakennushanketta heräteltiin jo vuonna 1880. Kauppatoiminta käynnistyi Koiviston kirkonkylässä 1860-luvulla, jolloin venäläinen Nikolai Sapetoff ryhtyi maanviljelyn ohessa kauppiaaksi. Hän myi kaupan myöhemmin vävylleen Menschuginille, joka myi kaupan talollinen Antti Mannoselle. Vuonna 1896 kauppatoiminta laajeni saha- ja myllylaitoksilla. Muita kauppiassukuja olivat Koch, Torkkeli ja Lenkkeri. Kanan sukukirja jatkuu linkissä
|